Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Joulukalenteri 2018

Hoitokirja

Tänne kuuluu kaikki hoitajien sekä yksäriomistajien kirjoittamat hoito- ja tapahtumatarinat. 

Ekstratehtävät ovat ainakin toistaiseksi nyt tauolla, ja niiden tilalle on tullut Tallilla tapahtuu -tehtäväpaja!

Mukavia hoitohetkiä!

 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Jenny

27.06.2019 00:25
26.6.2019 - Muistoja & toivoa

Istuin yksin laitumen reunalla ruohon kutitellessa nilkkojani ja kärpästen pörrätessä ympärilläni. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli miellyttävän lämmin. Katselin hevosia, jotka söivät ruohoa rauhallisina. Kädessäni oli päiväkirja, jonne olin kirjoittanut viimeisimmän merkinnän marraskuun lopulla. Yli puoli vuotta oli siis kulunut, huh huh. Ajattelin, että sinne olisi hyvä kirjoittaa pitkästä aikaa jotain. Mielessäni oli ollut jo pitkän aikaa ajatuksia, jotka halusin kirjoittaa ylös. Oikeastaan ne olivat muistoja, joita halusin vaalia. Toisinaan oli hyvä palata ajassa taaksepäin, jotta voi katsoa eteenpäin - siispä otin kynän käteen ja aloin kirjoittamaan.

Takana oli pitkä, loputtomalta tuntunut talvi ja kevät. Kyllä se kesäkin sieltä vihdoin saapui, vaikka Keijukummun kohdalla tunnelmat olivatkin edelleen melko synkät. Joulun aikaan Tyyne oli päättänyt ottaa taukoa tallin ylläpitämisestä eikä tauon kestosta ollut tietoa monta kuukautta tapahtuneen jälkeenkään. Tauko oli tietysti ymmärrettävä, olihan tallin ylläpidossa paljon tekemistä ja se aiheutti Tyynelle varmaan melkoisesti stressiä, jota emme missään nimessä halunneet. Kun hän oli ilmoittanut tauosta, olimmekin olleet talliporukan kanssa ymmärtäväisiä - meilläkin oli omat kiireemme, joten emme itsekään ehtineet käydä tallilla niin usein kuin olisimme halunneet. Kaikki siis saivat ottaa rennommin Keijukummun tauon aikana, ja niin olin myös minä tehnyt. Tallimestari Justus ja hevosenhoitajat Pipsa ja Mimosa saivat pitää tallista huolen Tyynen määrittelemättömän mittaisen tauon ajan.

En tietenkään voinut kieltää, etteikö minulla olisi ikävä sitä aktiivista tallia, jolla olin aloittanut hoitamaan pari vuotta sitten. Tallilla ravasi porukkaa ja kaikissa Keijukummun käänteissä oli ollut jopa vaikeaa pysyä mukana. Toinen toistaan jännittävämpiä tapahtumia riitti ja vietin tallilla suurimman osan vapaa-ajastani. Tutustuin uusiin, ihaniin ihmisiin ja vietin aikaa hoitohevosteni kanssa. Olisi ihanaa jos kaikki voisi olla niin kuin ennen. Keijukummusta oli tullut minulle tärkeä eikä mielipiteeni ollut muuttunut, vaikka Keijukummun toiminta olikin hiljaiselolla ja tallin ensimmäisen kesän muistot olivat vain kaukaisina, mutta lämpiminä mielessä. Huomasin muistelevani niitä hetkiä usein - Tyynekin oli tainnut useamman kerran sanoa Keijukummun ensimmäisen kesän olevan tallin kulta-aikaa. Siltä se minustakin tuntui, ja ymmärrykseni mukaan myös monista muista tallilaisista. Aika kultaa muistot, niinhän sitä sanotaan.

Keijukumpu oli minulle tärkeä monestakin syystä, mutta tietysti tärkeintä olivat hevoset. Vaikka minulla olikin oma hevonen, uskalsin väittää että Live oli edelleen minulle se kaikista tärkein ja tulisi aina olemaan. Sen kanssa olin aloittanut taipaleeni Keijukummussa, joten meille oli ehtinyt kehittyä aivan erityinen side lähes kahden vuoden aikana. Muistin sen kuin eilisen, kun ihastuin tamman luonteeseen ja ulkonäköön jo heti ensimmäisellä kerralla kuin näin sen. Bussimatkalla olin ollut innoissani, mutta myös hieman huolissani siitä, tulisinko toimeen Liven kanssa. Huoleni olivat olleet turhia - Liveen pystyin luottamaan, tilanteessa kuin tilanteessa ja sen satulassa istuessa tuntui aina, kuin olisin kotona. Oma hevoseni Sokeri tuntui minulle vieläkin vähän vieraalta, vaikka olinkin omistanut sen reilua kuukautta vaille vuoden ajan. Tietysti kyseessä oli nuori ja kokematon hevonen, jotka olivat aina epäluotettavampia kuin kokeneet ratsut. Tämä vajaa vuosi yhdessä oli kuitenkin tuonut minulle valtavasti uusia kokemuksia, niin mukavia kuin epämiellyttäviäkin. Tulevaisuudessa meistä voisi kehittyä vaikka mitä, jos vaan treenaisin sen kanssa aktiivisemmin esimerkiksi valmennuksissa käymällä.

Kun olin päässyt Liven kanssa alkuun, ei kestänyt kovinkaan kauaa kun Keijukumpuun saapui uusi hevonen, kimo andalusianhevosori Roi. Roi oli ehkä suloisin hevonen, minkä olin ikinä nähnyt. Sillä oli paksu, harmahtava ja hulmuava harja sekä maailman kauniimmat silmät. Aluksi epäröin, voisinko saada toisen hoitohevosen jo niin pian ensimmäisen jälkeen, mutta pian keräsin rohkeuteni ja kysyin saisinko alkaa sen hoitajaksi. Tyynellä ei ollut mitään sitä vastaan, joten pian minulla oli toinenkin hoitohevonen. Se ei ollut vauhdikas estetykki, jotka yleensä olivat lempihevosiani, vaan oikeastaan täysi vastakohta, mutta jokin Roissa vain hurmasi minut. Ehkä se oli juurikin se erilaisuus. Vastakohdat voivat todellakin täydentää toisiaan, sen jos minkä Roi todisti minulle. En tiennyt, että Liven ja Roin jälkeen voisin olla vieläkin onnellisempi, mutta pian elämäni suurin haave toteutui. Sain oman hevosen, oldenburginhevostamma Delin, jonka kanssa pääsin treenaamaan esteratsastusta suurissakin luokissa. Sen kanssa kisasimme parhaillaan jopa 120cm luokissa. Taas luulin, että onnellisuuteni oli saavuttanut huippunsa, mutta elämällä oli minulle vielä lisääkin tarjottavaa. Itsenäisyyspäivänä 2017 Live sai nimittäin varsan, Nutsin. En heti alkanut hoitamaan sitä, mutta Liven varsana sillä tietysti oli heti varattuna paikka sydämestäni. Myöhemmin aloin hoitaa villiä connemaraoria, ja monien käänteiden jälkeen myös Sokeri tuli mukaan rakkaiden hevosteni sarjaan.

Onnellisia hetkiä oli paljon, mutta totta kai oli niitä surullisempiakin hetkiä. Kaikenlaisia kriisejä oli ollut, mutta niistäkin oltiin loppujen lopuksi selvitty. Keijukummun tauon aikana olin käynyt tallilla silloin tällöin, mutta en todellakaan aktiivisesti. Minun ei olisi tarvinnut potea siitä huonoa omatuntoa, sillä muutkaan tallilaiset eivät kuulemma olleet käyneet tallilla juurikaan, mutta totta kai se hieman harmitti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tallia hylänneet, muun muassa Hertta, Luna, Sukka ja Ossian olivat tauosta huolimatta kuvioissa mukana. Oli huojentavaa tietää, että talliporukka ei ollut kokonaan hajonnut, vaikka kävimmekin tallilla harvakseltaan. Ihailtava asia Keijukummussa olikin aina ollut yhteishenki, joka ei näköjään särkynyt vaikeissakaan olosuhteissa. Se herätti minussa kieltämättä toivoa. Ehkä Keijukummun taru ei olisikaan kokonaan lopussa, vaikka Tyynestä ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään ja tallin tulevaisuus näytti suoraan sanottuna pimeältä. Kukaan ei tiennyt, tulisiko Tyyne enää edes takaisin ja jos tulisikin, haluaisiko hän enää ylläpitää Keijukumpua vai laittaisiko hän lapun luukulle? Ajatus siitä, että Keijukumpua ei enää olisi, tuntui epärealistiselta. Talliin oli kiteytynyt ajan saatossa niin paljon ihania muistoja ja tunteita, ettei niistä voisi päästää irti. Olisi harmi, jos uusia muistoja ja tunteikkaita hetkiä Keijukummussa ei enää tulisi, mutta tietysti meidän pitäisi kunnioittaa Tyynen päätöstä, mikä ikinä se olisikaan. Jostakin syystä minulla oli vielä toivoa siitä, että Tyyne palaisi ja Keijukummun arki jatkuisi normaalisti, mutta se saattoi olla liian optimistista. Mutta toivossa oli hyvä elää ja olihan meillä tallilaisilla kaikki kauniit muistot, joita ei kukaan tulisi koskaan viemään meiltä pois, oli Keijukummun tulevaisuus mikä hyvänsä.

// Ehkä sekava ja outo tarina, mutta pointtina se että toivon todella paljon että Keijukumpu vielä palaisi aktiiviseksi <3

Nimi: Hertta

19.04.2019 17:57
Hoitotarina numero 11 (?) – nopeat kuulumiset

Alkuvuosi on ollut yhtä tallilla kiirettä tallilla. Koska Tyynellä ja tallityöntekijöillä on ollut niin paljon muita kiireitä niin minä olin sitten lupautunut liikuttamaan useampia hevosia päivässä, hoitamaan tallivuoroja ja kaikenlaista muuta.

Parhaimmillaan yhden päivän aikana olin joutunut liikuttamaan yhdeksän hevosta. Menihän siihen nyt pirun paljon aikaa, mutta kaikki on kyllä vain niin ihanaa, vapaaehtoistyötähän tämä oli.

Joutuihan sitä aina välillä miettimään, miten ihanalle tallille olinkaan ajautunut. Tyyne oli maailman paras tallinomistaja, joka ennen kaikkea luotti minuun!

Mangon ja Ellan kanssa pitäisi taas jälleen aloittaa kisakautta. Niiden kanssahan me ollaan treenattu melkein koko talvi ja nyt oli aika katsoa, mikä oli kovan työn tulos.

Jännityksellä kesää odottaen!

Nimi: Ossian

05.01.2019 18:42
I WRITE POEMS NOT JOKES – 22.12.2018
JOULUNOLOJAISET

Joulunolojaiset,
mitkä ihmeen kummajaiset?
Joulu on jo tulossa,
tonttujen kanssa hiprakassa.
Joulumieltä ei poneille jaeta,
se nyt vaan on asian laita.
Tänä vuonna ne nolataan,
maahan asti kolataan.
Silti se jakaa hyvää mieltä,
Nyt Peikkokin näyttää kieltä.
Vaikka on asut hupsut nää,
ilman herkkuja ei kukaan jää.

Peikko mukaan joutuu,
Ossianilla pukemisesta vastuu.
Karvat on lähdössä muutenkin,
aiemmin nyt vain joutuukin.
Ponin pyllyssä on pöhlä poro,
mutta klipperin vienyt on voro.
Joulupallot ei harjaan kuulu,
vaikka joku niin on luullu.
Ne on palmikoihin ripustettu,
peikon olo ei ole rakastettu.

Loppujen lopuksi kaikilla on hauskaa,
Peikko kyllä kiertää koristeet kaukaa.
Yhteinen nauru tallissa raikaa,
ilmassa on joulun taikaa.

Nimi: Ossian

05.01.2019 18:24
SANKTA LUCIA – 13.12.2018
LUCIAKULKUE

Sinä aamuna, jo varhain ennen auringon nousua, Ossian oli käynyt hautausmaalla viemässä kynttilöiden valoa edesmenneille läheisilleen. Kalmisto oli ollut hiljainen, mutta hiljaisuutta ei pilannut stereotyyppinen synkkyys ja pelottavuus, vaan hennon lumisateen alla koko hautuumaa oli rauhallinen, lempeä. Sormet vielä unesta kankeana Ossian oli kaikessa hulluudessaan sytyttänyt jokaisen sammuneen kynttilän muualla haudattujen muistomerkillä. Hän halusi jakaa heillekin valoa, sillä valo oli kaikkien oikeus.
Keijukummun tallillakin vietettiin Lucian päivää ensimmäistä kertaa. Ossian oli kirkolla käydessään tuonut tallille valmiiksi Tyynen lainaamat albat, joihin iloinen Lucia-neito saattueineen saattoi pukeutua perinteen mukaisesti. Lisäksi tallituvan pöydällä oli kasa kynttilöitä ja punaisia nauhoja. Periaatteessa vain Lucia-neito saattoi sitoa vyötärölleen punaisen nauhan, mutta juhlan kunniaksi suuri osa oli suunnitellut punovansa kirkkaat nauhat ratsujensa harjoihin, Ossian mukaan lukien. Lucia-neidon asun kirjaimellisesti kruunasi jonkun näppäräsormisen askartelema seppele, johon oli kiinnitetty korkeat led-kynttilät – keinotekoiset kynttilät olivat tarpeen turvallisuussyistä.
Ossian oli tallillakin hyvissä ajoin, joten hän auttoi Pipsaa ja Mimosaa siivoamaan molempien tallien karsinat ja hoitamaan tarvittavat hevosten loimitukset ja muut erityistarpeet. Aikaa oli senkin jälkeen yllin kyllin, joten Ossian päätti hoitaa kaksi muuta ratsuaan jo ennen kulkuetta, ettei enää sen jälkeen tarvitsisi. Olihan sitä muutenkin fiksumpaa hoitaa ne asiat pois alta mitkä hän pystyi, sillä turhaan Ossian koko päivää tallilla viettäisi. Siinä ei auttanut muu kuin niin sanotusti kääriä hihat ja ryhtyä hommiin.

Aamun alkaessa pikku hiljaa oikeasti valjeta, luminen maisema muuttui lähes sadunomaiseksi. Hetken mielijohteesta Ossian oli päättänyt antaa Peikkoselle kevyen päivän, minkä takia hän oli lähtenyt rämpimään uljaan ratsunsa kanssa pitkin lumisia peltoja. Ensi lumen satamisen jälkeen maa oli pysynyt loskaisena, mutta kohonneet pakkaset ja vauvaikäiset talvimyrskyt olivat saaneet aikaan aikamoisen lumikerroksen – kerroksen, joka yltyi ainakin pellolla Ossiania polviin.
Ponin henki höyrysi, kun se seisoi keskellä peltoa. Ori katseli manaavaa omistajaansa korvat höröllä ja aurinko paistoi sen takaa, antaen kyseiselle ponille hyvin enkelimäisen olemuksen. Syvällä sen sisimmässä asui kuitenkin pieni piru, sillä tämä karkuun päässyt Peikko ei aikonut antaa vapauttaan hevillä takaisin. Ossian ei ollut osannut olettaa tällaista karkaamista, vaikka sen olisi ehkä pitänyt olla aika suuri huolenaihe Peikkosen kanssa. Suitsiin kiinnitetty riimunnaru oli kuitenkin jossain ponin omassa pompussa antanut periksi ja connemara liikkui paksussa hangessa paljon näppärämmin kuin Ossian.
Pirun poni juoksutti Ossiania melko kauan pitkin peltoja, ennen kuin antoi kiinni. Trolli näytti kuitenkin hyvin tyytyväiseltä itseensä, mitä Ossian ei epäillyt ollenkaan. Ossian oli itse puolestaan hikinen ja puuskuttava kasa, joka yritti epätoivoisesti pysyä hyvällä mielellä…

Koska Peikon metsästämisessä pitkin peltoja olikin hurahtanut oletettua paljon enemmän aikaa, Ossian päätti suoraan alkaa hoitamaan Donitsia kuntoon saatuaan Peikon hoidettua pois. Tallillekin oli alkanut valua muutakin porukkaa iloisesti rupattelevina massoina. Ossian oli toivottanut iloisesti kaikille vastaantulijoille hyvää valon juhlaa, mutta hän vetäytyi kuitenkin melko nopeasti hoitamaan Donitsia kuntoon, sillä hän halusi letittää friisiläisen harjan isolle pullaletille punaisen nauhan kera.
Lucian päivä oli Ossianille melko tärkeä juhla, osittain Ruotsissa asutun lapsuuden jälkeen ja osittain vain kauniin ajatuksen takia. Ruotsalainen kulttuuri oli ylipäänsä ollut Ossianille läheistä, mutta periaatesyistä hän oli alkanut suomalaistaa omia tapojaan. Lucian päivää oli kuitenkin aina vietetty, jo pienestä pitäen. Ossianille siitä oli muodostunut päivä, jolloin juhlittiin valoa, sen iloa ja yleistä rakkautta. Se, että päivän sai viettää rakkaiden ystävien kanssa oli hänelle hyvin tärkeää, varsinkin kun illalla oli vielä luvassa yhteinen ilta perheen kesken. Donnarin pehmeä turpa herätti hänet ajatuksistaan, kun ori tökki häntä ilmeisesti rapsutuksien loppuessa. Donitsi ihan hevosena muistutti Ossiania Leevistä ja tämän vireistä.

Koko Lucia-kulkua oli saanut itsensä ratsaille ja Keijukummun ikioma Lucia-neito Luna näytti häikäisevältä oman friisiläisensä, Firren selässä. Luna hymyili hieman jännittyneesti, mutta Firre tuntui lähinnä vain nauttivan huomion keskipisteenä olemisesta, mikä lisäsi sen karismaa kulkueen johtohevosena. Kaikesta pörinästä huolimatta Firre seisoi ylväästi paikallaan, kaula kaarella ja korvat hörössä. Vaikka Ossian ei niin paljoa friisiläisistä perustanut, hänen oli pakko myöntää eläin upeaksi ilmestykseksi.
Rauhallisen alun jälkeen olisi pitänyt aavistaa, ettei kaikki sujuisi oletetusti. Jo metsässä kulkue lauloi Lucian laulua sekä suomeksi että ruotsiksi harjoituksen vuoksi – ja siksi, että laulu hämäisi hevosia kyttäämästä olemattomuuksia hämärässä metsässä. Lintu kuitenkin lähti puskasta lentoon juuri Nuudelin ja Kaisan kulkiessa ohi ja Nuudeli sekosi ilmeisesti luullessaan joutuvansa villipedon ruuaksi. Tilanne olisi ehkä rauhoittunut, mutta Nuudelin takana tulevat Monni ja Hilla panikoivat. Monni peruutti Brittiä päin, mistä melkein tuli tappelu. Tavallisesti rauhallinen Rottakin alkoi nakkelemaan niskojaan ja riehumaan paikallaan. Sen jälkeen Ossian ei ehtinyt paljoa muiden touhuja seurailla, kun hänenkin ratsunsa päätti ottaa jalat alleen.
– Apua varo meitä!
– Mä tipun! Eiku en tippunukkaan!
– Onks kaikki hengissä?
– Mun niskassa on luntaa
– Tietääkö kukaan missä me ollaan?
– Eskolla on haava jalassa, mut ei näytä hiiirmu pahalta
– Onks toi metsätie vai oja?
– Mä soitan Tyynelle.
Lopulta Eliza kaikessa rauhallisuudessaan sai Tyynen kiinni puhelimen toiseen päähän. Loppujen lopuksi tallinomistajalla meni yllättävän vähän aikaa heidän pelastamiseensa keskeltä metsää – varsinkin huomioon ottaen sen, että nainen ajoi pyörällä nauraen kuin päätön kana.
Kun vihdoin kulkue selvisi Tyynen johdattelemana kylään asti, Ossiania hävetti ja vähän jopa itketti. Vaikka Lucian päivä oli hänelle hyvin kevyt, iloisen mielen juhla, häntä harmitti ja hävetti esiintyä muille Lucia-kulkueessa, jossa kaikki oli päin mäntyä. Näinä pimeinä aikoina hän olisi todellakin tarvinnut hieman valoa elämäänsä, mutta toisaalta saihan koko talliporukka tästäkin kommelluksesta aikamoiset naurut. Siinä hetkessä kukaan ei kyllä paljoakaan hihittänyt, kun kylän mummot katsoivat nuorisoa varsin pahalla silmällä.

Nimi: Hertta

01.01.2019 19:33
Draamatehtävä 3 - Ongelmia!

Nousin bussista ulos kiittäen kuskia. Kävelin reippain askelin kohti Keijukumpua, jossa olin luvannut auttaa naperotunnilla. Kylmä viima iski päin kasvojani. Nyt elettiin talvea, pimeää, kylmää ja jäistä aikaa. Kesästä, siitä ihanasta aurinkoisesta lämpimästä, vihreästä ajasta ei jotenkaan ollut yhtään jäljellä. Mutta sentään oli joululoma ja sai talleilla joka päivä ilman koulukirjoja! Vielä kesä tänne, niin kaikesta tulee täydellisyyden huippu!

Kun pääsin talliin, ensimmäinen mitä teen aina on Mangolle rapsutuksien anto. Kävelen tuttuun tapaan Mangon karsinalle ja sinne tultuani sydämeni jättää lyönnin välistä. Karsinassa oleskelee pörröisen Mangon sijasta musta poni, jonka tunnistan Peteksi. Järkytys on liian suuri, sillä sisimmissäni kulkee ajatus siitä, että Mango on myyty… tai vielä hirveämpää, kuollut! Eihän se voinut vaan olla totta, ei voinut!

Tallin keskeltä kuuluu kuitenkin tuttu hörähdys, joka saa minut hiukan reippaamalle tuulelle. Lähden sinne päin kävellen normaalimpaa hitaampia askelia… hiitaita, hiiitaita askelia edeten löydän tieni karsinalle, jossa joku poni makaa. Sillä on kauniit bambisilmät ja se katsoo minua niin tutun ihanasti. Se on Mango, oikeasti Mango! Hymyni on suuri ja varmasti näkemisen arvoinen. Avaan karsinan salvan hiljaa ja sitten kävelen makaavan Mangon viereen ja halaan sitä.

-Moi, rakas Mangis! sanon sille lempeästi ja kaivan taskustani omenanmakuisen herkun. -Tiesitkö rakas, mulla on aina sulle herkkuja mukana!

Poni nappaa nopeasti herkun suuhun. Minä istun sen vieressä hiljaa ja hymyilen. Sinä hetkenä siinä olivat vain me kaksi. Minä ja Mango. Rapsutan sitä varovasti päästä ja sitten annan sille pienen pusun. Mango siirsi katseensa minuun ja katsoi suoraan silmiini lempeästi. Mun rakas hoitoponi.

Lähden karsinasta kun olen antanut Mangolle vielä yhden herkun. Siinä samassa tapaan Justuksen, joka kertoo Tyynen olevan maneesissa laittamassa pujottelutehtävää lapsille. Hän on täällä auttamassa hevosten hoidossa.

-Mukavaa, että tulit tallille, varmaan auttamaan tuntilaisia? hän kysyy ja hymyilee vakiohymyllään.

-Kylläpä hyvinkin, vastaan hymyillen varovasti takaisin.

Lähden tallustelemaan lisää talliin hetkeksi tylsistyneenä odottamaan naperotuntilaisia. Katseeni järkyttyy enemmän kun katselen hevosia karsinoissa. Live on ihan selvästi väärässä karsinassa, samoin kuin Petekin tuolla. Ja niin Tapsa, Esko ja Helinäkin ovat. Niin, ja monta muutakin! Nyt tässä täytyy olla jotain mätää.

Menen kysymään Justukselta asiaa. Justus istuu punaisella penkillä leipä suussaan katsomassa puhelintaan.

-Öö, onko tässä käynyt jotain vikaa kun muutama hevonen on väärässä karsinassa, kysyn varovasti.

Justus ottaa voileivän suustaan varovasti ja nostaa katseensa kännykän ruudulta minua kohti. Hän näyttää epäilevältä.

-En mä oo laittanu niitä vääriin paikkoihin, ihan laitoin karsinoihin missä aina ennenkin, hän sanoo. -Tai no… mä tuun kattoon.

Lähdemme yhdessä katsomaan kohti tallia. Justus katsoo hevosia ja näkee heti sen, että Tapsa ja pari muuta on väärässä paikassa. Ja monta muutakin!

Justus nappaa Tapsan riimun ja lähtee ääneti hevosen karsinaan kiinnittämään riimua tottuneesti. Minä aloitan myös puuhan ja katson rannekelloani.

-Ei ole paljon aikaa, tuhahdan Justukselle ja hän pistää tuumasta toimeen. Tapsa ja Nuudeli vaihtavat karsinaa, samoin monet muutkin hevoset.

Juoksemme tallissa välillä hevosten kanssa ja ilman ristiin ja rastiin. Saan juuri ja juuri Höpön karsinan suljettua ennen kuin ensimmäinen naperotuntilainen astuu talliin äitinsä kanssa.

-Onneksi ehdin, tuhahdan itselleni ja lähden naperotuntilaisen kanssa katsomaan listaa.

Hän menee Mangon tunnilla. Tyttö nimeltä Nina menee ärsyyntyneesti hakemaan varustehuoneesta Mangon harjoja, mutta minä sanon hänelle että Mangoa ei tarvitse pelätä. Se on oikeasti maailman kiltein halinalle!

Nimi: Madde

26.12.2018 17:24
Tallilla tapahtuu - Ei, ei tänään.

Laskin autoni avaimet käsistäni auton katolle, kun kumarruin nostamaan kypärääni takakontista. Nyt oli todella kylmä. Ja juuri tänään olin unohtanut huivin. Ei ollut kyllä minun päiväni ei, kouluhommatkaan ei sujuneet ja olin unohtanut laittaa auton piuhan päähän. Noustessani kumarasta, löin pääni auton kattoon ja suustani pääsi ärräpäitä. Miksi, oi miksi juuri tänään?! Laitoin oven kiinni ja lähdin tallia kohti. Karsinassa minua odotti suurin kakkakasa, jota olen ikinä nähnyt - tai siltä se tuntui.
Laskin kypärän käsistäni ja hain kottikärryt. Siinä lantaa luodessani, kehoni rupesi lämpiämään työstä. Oli tosi mukavaa päästä purkamaan kiukku oikeaan paikkaan ja ruumiillisella työllä. Olin joskus harrastanut kiukuspäissäni juoksemista, mutta se loppui ensimmäiseen hyvään päivään. Voikohan sitä siis enää kutsua harrastukseksi? Sain viimeisen kikkareen kärryjen kyytiin, mutta oloni oli edelleen turhan kiukkuinen hevosen kanssa toimimiseen. Kurkkasin viereisiin karsinoihin ja avasin ensimmäisen oven. Ei tainnut kukaan aamulla muistanut siivota, joten purin kaiken kiukkuni siivoamalla loput ulkokarsinat.
Vein kottikärryt ja lannat pois ja hain samalla ruunan tarhasta. Herkku oli laiskalla päällä ja kulki perässäni kuin koira. Pää alhaalla ja korvat eteenpäin käännettyinä. Päästin pojan karsinaansa ja jäin ovelle tuijottamaan. Herkku käänsi päänsä minuun ja kaula pitkällään haisteli vaatteitani. "Mitä me tehdään tänään poika? Minä en todellakaan jaksaisi kiivetä tuonne" sanoin ja osoitin silmilläni ruunan selkää. "Ai maastakäsittelyä? No miks ei" keskustelin yksinäni.
Hain Herkun suitset ja pintelit ja nappasin harjakopasta mukaani hännän harjaamiseen tarkoitetun kamman. Laskin tavarat käsistäni karsinan puolelle ja laskeuduin kyykkyyn Herkun viereen. Viisipiikkisellä selvitin vuohisen yksikerrallaan puhtaaksi takuista ja jäätyneestä lumesta. Kieputin pintelit herran jalkoihin ja harjasin vielä hännän puhtaaksi. Ujutin suitset herran päähän ja irrotin niistä ohjat. Laskin ne karsinan ulkopuolelle ja napsautin riimunnarun kiinni kuolaimiin. Työnsin oven kokonaan auki ja lähdin kulkemaan kohti kenttää ison koirani kanssa.
Kentälle oli - muun pihan tavoin - satanut toissayönä lunta niin, että maa oli valkoinen. Oikeasti olisin halunnut mennä maneesiin, mutta Tyyme piti siellä tuntia. Sain siis tyytyä kenttään ja sen aitoihin. Ei lämmittävää kattoa tai kivoja valoja, ei katsomoa tai tuulensuojaa. Vain kenttä puuaidoilla. Astelin portista sisään ja napsautin narun irti hevosesta. Kävelin raippakulmaan ja nostin käteeni juoksutusraipan. Pyöritin narun varren ympärille samalla kun kävelin kentän keskelle ja maiskutin. Herkku lähti astelemaan ympäri kenttää.
Alkuverryttelyjen jälkeen pyysin ravia. Herkku heilutteli päätään ja nosti laukan. Muutaman ilopukin jälkeen herra malttoi laskea askeleensa raviin. Katselin kun ruunan askeleet lähtivät leijaamaan. Vaikka hevonen oli iso, se sai askeleet näyttämään melkein lentämiseltä kun sille päälle sattui. Vaihdoin suuntaa ja maiskautin. Laukka nousi lennokkaasti vaikkakin kaunis lentävä askel vaihtui tömistelevään laukkaan. Koska Herkulla oli liian kiire, pyysin äänikomennolla ja raipalla hevosta hidastamaan tahtiaan. Tämä ei kuunnellut vaan käänsi suuntaa ja poikkesi uralta. Tömisteli kentän poikki, kohti tallin puoleista aitaa. Minä yritin edelleen äänikomennoilla saada hevosta hidastamaan. Herkku kumminkin jatkoi matkaansa ja yritti ponnistaa aidan yli. Etuset osuivat tarpeeksi vauhdilla aitaan, niin että ylin lauta katkesi ja aita kaatui hieman menosuuntaan. Hevonen itse kompastui, mutta nousi äkisti ja ravasi tiehensä. Minä heitin raippani saman tien kädestä ja lähdin hevosen perään. Selvästikään mitään vakavampaa vammaa ei ollut tullut, sillä hevonen nosti laukan.
Ruuna juoksi kohti tarhoja ja jatkoi matkaansa tammojen tarhoille. Minua sapetti ja paljon, mutta jatkoin juoksua. Riimunnarun pää hakkasi ikävästi rinnoissani joten nostin sen vauhdissa pois. Herkku käänsi menonsa talon taakse, niin että menetin näköyhteyden. Juoksin sen minkä jaloistani pääsin. Huusin vielä Herkkua nimeltä, juuri kun ohitin nurkkauksen. Hevonen oli pysähtynyt ja jäänyt syömään jotain. En osannut sanoa mitä, sillä se oli jo Herkun suussa. Laskin vauhtiani ja ojensin käteni hevoselle. Laitoin toisen käteni taskuun ja rapistelin sinne jäänyttä karkkipaperia. Kutsuin Herkkua joka huohotti karkureissustaan. Pääsin tarpeeksi lähelle ja nappasin hevosta kuolainrenkaasta. Niin nopeasti kun vain sain, napsautin riimunnarun kiinni ja kiitin Herkkua. Kiitin, sillä oli jo myöhäistä torua. Jos nyt toruisin, hevonen yhdistäisi sen kiinnijäämiseen. Käänsin Herkun ja vein tämän takaisin tarhaan. Nostin suitseni olalleni ja kävelin kädet taskuissa takaisin kentälle.
Vauriot, jotka Herkku oli tehnyt hypätessään, olivat kohtuu pienet. Ylin poikkilauta pitäisi uusia ja aita suoristaa, mutta en usko sen kummempaa tapahtuneen. Huokaisin syvään ja lähdin takaisin talliin. Jotain tarvisi tehdä, mutta minulla ei ollut hajuakaan mitä. Justus varmasti osaisi, mutta toivoin Ossianin olevan lähellä.
Vaikka etsin ja etsin, en löytänyt ketään joka voisi auttaa. Soitin Tyymelle, joka oli jo varmasti lopettanut tuntinsa. Muutaman tuuttauksen jälkeen, Tyyne vastasi. Minä selitin tilanteen todella pahoillani. Vastaukseksi sain kumminkin hyvän tahtoista naurua. "Minä soitan Justukselle, hän tulee varmasti auttamaan sinua" Tyyne sanoi naurunsa lomasta. Oikeasti minua sapetti vaikka yritin naurahtaa minäkin. Kävelin puhelun aikana Herkun tarhan luokse ja jäin tarkkailemaan ruunaa pahempien vammojen varalta. "Herkku näyttäisi ontuvan oikeaa etustaan, mutta en tiedä kuinka paha se on" kerroin vielä ennen puhelun loppua ja Tyyne lupasi jäädä seurailemaan.
Löysin Justuksen viemästä hevosia sisään. Tämä tuntui hajamieliseltä, mutta moikkasi minua. Minä laitoin kädet taskuun ja kävelin hänen luokseen nolona. "Joo, Tyyne soittikin jo. Mene vaan sä kotiin, mä laitan nää hevoset sisälle ja korjaan sen. Ei mitää, näin voi joskus käydä" Justus sanoi ja hymyili. Minä kiitin kauniisti ja suuntasin takaisin autolleni. Vihdoin omaan kotiin - vihdoin sänkyyn ja peiton alle.

Nimi: Saaga

26.12.2018 16:24
Evelyn&Monni

Olin käynyt tallilla jo pitkään. Olen taluttanut hevosia naperotunneilla, avustanut tehotunneilla ja tallitöissä. Olen pyörinyt tallilla muutenkin, ihan vain katsomassa hevosia...

"Hei!" Tyyne huikkaa nähdessään minut kävelemässä käytävällä. Hän kävelee reippaasti luokseni.
Katson häntä ihmeissäni. Yleensä hän puhuu minulle vain naperotuntipäivinä. Hymähdän vastaukseksi.
"Olet ollut tallilla pitkiä päiviä ja aina auttanut muita. On aika palkita se!" Hän sanoo virkeästi hymyillen.
"Äshh.. ei sinun tarvitse!" Vastaan nolona.
"Ei ei, kyllä tarvitsee! Olet tehnyt niin hyvää työtä" hän inttää
"Noh mikä se palkinto on?" Kysyn
"Saat hoitohevosen. Ihka oman hoitohevosen. Saat ratsastaa ja hoitaa sitä mielinmäärin!" Hän sanoo katsoen minua
"Ho hoitohevosen?" Minä toistan ällistyneenä
"Niin, meillä on vapaana Monni. Tallin welsh part bred ori. Se on isoegoinen kuumakalle, niinkuin sivuillakin mainitaan." Hän sanoo suu leveässä hymyssä. "Saat myös oman hoitajakaapin satulahuoneesta. Sinne voit laittaa hoitohevosellesi ostamat varusteet!" Tyyne jatkaa.
"Monnin?" Sanon yllättyneenä. "Eikö se ole tosi vaikea?" Kysyn
"Onhan se haastava, mutta olen nähnyt sinut hevosten kanssa, osaat hoitaa hommasi. Olet juuri sopiva hoitaja Monnille!" Hän vakuuttelee
"Selvä!" Sanon terävästi "otan Monnin hoitaakseni!"
"Hienoa!" Tyyne sanoo "Se on tarhassa, voit tutustua siihen" hän sanoo ja lipuu pois kohti toimistoaan.
"Monni.." maistelen sanaa suussani. "Kuulostaa hyvältä!" Vakuutan itselleni ja lähden kävelemään kohti mustan ponin tarhaa. Siellä seisoo yönmusta läsipäinen ori. Pää ylhäällä se katsoo minua. En muista nähneeni kauniinpaa. Aivankuin tämä olisi kohtalo, minun kohtaloni!

Nimi: Ossian

23.12.2018 20:02
WE'RE IN THIS TOGETHER – 12.12.2018

Keijukumpu oli todistanut ainutlaatuisuutensa jälleen, kun porukkaan oli hypännyt jälleen uusia kasvoja. Kaikki uudet naamat olivat aina ihania ja tervetulleita ja tällä kertaa Ossian oli ystävystynyt nopeasti Madden kanssa. Jopa niin nopeasti, että oli antanut nuoren naisen hypätä melkein heti Bertin selkään. Osa syynä siihen oli toki se, että häntä ei silloin hirveästi huvittanut ratsastaa ja hänestä tuollaiset yllätykset olivat hyvä tapa oppia ihmisistä lisää. Lisäksi hän luotti Madden taitoihin, sillä hän käsitteli isokokoista Herkkua kuin leikiten.
Tyyne oli jo kaavaillut Bertin tulevaisuudelle ties mitä, mutta Ossiania kiinnosti lähinnä se, että kuinka pahasti kyseinen koni oli koeratsastuspäivänä huumattu. Ruotsalainen tallityttö Saksasta oli jollain konstilla keplotellut itselleen pojan puhelinnumeron ja näin ollen kysellyt Bertin ja Peikon kuulumisia. Ja ilmeisesti Bert ei yleensä suostunut hyppäämään kovinkaan helposti – tai turvallisesti. Ja se luonnollisesti herätti Ossianin mielenkiinnon. Se sai kuitenkin jäädä jollekin muulle päivälle – mieluiten sellaiselle milloin Tyyne ehti itse auttamaan – sillä nyt oli aika läpiratsastaa kyseinen von Roch.
Raskaan viikon jälkeen ei tehnyt mieli vääntää mitenkään päin mitään kovinkaan tai itseasiassa yhtään millään tavalla vaativaa tai erikoista, joten Ossian päätti kokeilla ylläpitoruunaa ilman satulaa. Outoja juttuja kuten seinän nuolemista ja metsässä olemattomien asioiden säpsymistä, Bert ei ollut osoittanut lainkaan murhanhimon merkkejä, joten ainakin teoriassa ilman satulaa menemisen piti olla melko rentoakin. Peikko oli sen sijaan taas onnistunut repimään jostain ylimääräistä energiaa, joka oli yllättäen purkautunut lähinnä hienoina keskiraveina ja piruetin puolikkaina.

Tallin puolella oli yllättävän hiljaista, mutta toisaalta kello oli vasta tulossa kymmenen aamulla. Sadepilvet olivat väistäneet ainakin hetkeksi auringon edestä ja vähäisetkin lumet olivat muuttuneet inhottavaksi loskaksi. Ossian olisi halunnut ratsastaa kentällä, mutta hän ei halunnut lentää kaaressa kuralätäkköön, joten hän valitsi maneesin ratsastuspaikakseen. Ennen sitä oli toki laitettava hevonen loppuun asti mikä ei jostain syystä innostanut. Syysmasennus oli ehkä iskenyt tai sitten syypää oli vain itsessäänkin masentava loskaisuus.
Ossianin kallisarvoinen kamera roikkui hänen kaulastaan, kun kaksikko oli matkalla maneesiin. Tarkoituksena oli ottaa parit kuvat ratsastuksen lomassa, sillä Herbert von Roch oli esiteltävä sosiaaliselle medialle Instagramin kautta. Sosiaalisen median tilit olivat kärsineet myöskin osansa hiljaisuudesta, eikä siellä ollut juuri mitään uutta.
Ossian oli juuri vetämässä maneesin ovea kiinni, kun Madde parkkeerasi golfinsa ja keräsi itsensä autosta.
– Heii Madde! huikkasi Ossian ja toisen huomion kiinnitettyään, poika näytti kieltään ja peruutti Bertin maneesiin. Ovi saisi sittenkin jäädä auki, koska Madde voisi olla reipas ja vetää sen kiinni. Ja vielä sen lisäksi ulkona oli mukavan kirkasta, mikä piristi hieman tyhjää maneesia. Bert ei ollut selvästikään kovin kiinnostunut siitä, jäikö ovi auki vai kiinni. Ruuna oli sen sijaan uppoutunut hamuamaan Ossianin niskaa hieman turhankin rajusti.

Ossian sai paikallaan seisovasta Bertistä täydellisen kuvan, kun Madde tuli avonaisesta maneesin ovesta. Ruuna seisoi hyvässä ryhdissä pää korkealla ja korvat höröllä. Sitä seuranneet kuvat päätyivätkin sitten Fail Friday -osioon, kun Bert innostui potentiaalisesta uudesta rapsuttajasta niin, että hylkäsi mallintyönsä ja lähti Maddea kohti. Nainen sai hevosen onneksi kiinni – ja vaikka ei olisi saanutkaan olisi ollut Ossianin oma vika, sillä hänhän sen hevosen ensisijassa päästi irti.
– Ihanaa Madde, mun lempi tallityttöni, hihkaisi Ossian iloisesti ja kumarsi vinkaten.
– Lopeta Ossi tollanen höpötys, Madde vastasi yhtä leveästi hymyillen. Virnistäen Ossian nappasi uljaan ratsunsa ohjat takaisin itselleen. Kameransa hän laski katsomon penkille, ennen kuin nousi katsomon laidan päälle seisomaan. Madde kauhisteli sitä, kuinka varmasti hän sieltä tippuisi, kun Bert ei suostunut asettumaan laidan lähelle seisomaan. Hetken jumppaamisen ja leikkimielisen ”ei tartte auttaa” kommentin jälkeen Ossian vihdoin istui hajareisin hevosen selässä.
– Aikamoinen työmaa!

Ossian käppäili pari kierrosta pitkin ohjin ja Madde napsi matkanvarrelta joitakin kuvia. Kahta sivuaskelta lukuunottamatta kaikki meni erinomaisen hienosti, joten Ossianin tylsistyneen mielen perukoilta kumpusi aivan loistava idea.
– Lähetään maastoon!
– Ai sä yksin ilman satulaa melko tuntemattomalla hevosella?
– Ei kun sä tuut mukaan!
Ossian virnisti Madden hölmistyneelle ilmeelle ja avasi hieman ideaansa. Bert oli iso hevonen, jolla oli kestävä selkä. Ulkona oli vihdoin mukava ilma ja Madde oli halunnut päästä uudelleen ratsastamaan Bertillä. Kaiken lisäksi koska Madde oli vasta tullut autoltaan, hänellä oli kypärä mukana jo valmiiksi.
Hetken suostuttelun jälkeen nainenkin innostui ideasta. Ossian ohjasi iloiten kummastuneen Bertin takaisin maneesin laidan viereen. Madde kiristi vielä kypäränsä kiinitystä ja Ossian oli onnellinen siitä, että poskien punertamisen pystyi laittamaan kiristyvän pakkasen piikkiin.
– Onneks mä oon vahva ja voin vaan nostaa sut tänne. Tai ei siis yhtään sillä et oisit painava, selitti Ossian ja ojensi kätensä Maddelle auttaakseen toisen taaksensa istumaan. Bert ei ollut moksiskaan kahdesta ratsastajasta ja kun molemmat olivat edes jokseenkin turvallisesti kyydissä, Ossian ohjasi ratsun avoimesta maneesin ovesta kohti Keijukummun maastoja.
– Saat sä tällä mennä ihan oikeestikkin Madde kun vaan ajasta sovitaan!

Nimi: Luna

23.12.2018 01:16
22.12.2018 Joulunolajaiset
Joulu on tuloillaan

Aukaisen tallin oven. Selässäni on tuttu keltainen reppu ja kädessä muovipussi. Tänään on Keijiksen joulunolajaiset. Olen äitini kanssa tehnyt pari juttua Nuudelille ja ostanut joitakin tavaroita. Kävelen oleskeluhuoneeseen. En pane kummemmin merkille keitä huoneessa on, se on aika tyhjä. Jätän repun sohvan toiseen päätyyn. Muovipussin pidän kädessä. Juon nopeasti mukillisen kaakota ja suuntaan sitten Nuudelin karsinalle. Ori seisoo karsinassaan pää heinäkasaan upotettuna. Hymyilen itsekseni. Heinäpää.
"Hei Nuudeli", tervehdin oria. Friisiläinen nostaa päänsä katsomaan kuka tuli. Se pärskähtää ja jatkaa syömistä. Naurahdan. Ripustan muovipussin Nuudelin karsinanovessa olevaan suitsikoukkuun. Tartun orin oransseihin päitsiin ja riimunnaruun, joiden kera menen Nuudelin karsinaan. Iso nuudelipää hamuilee heiniään iloisenoloisena. Taputan hevosta kaulalta.
"Hei Nuudeli, nyt pitäis lopettaa syöminen. On joulunolajaiset!" kerron orille iloisesti. Nuudeli ei lotkauta korvansaakaan. Laitan käden orin niskan kohdalle ja otan hieman harjasta kiinni. Maiskautan nykiessäni varovasti Nuudelin pään ylös heinäkasasta. Pujotan päitset friisiläisen päähän. Nuudeli on mahtava näky heiniä törröttämässä takkuisesta harjasta silmissä tylsistynyt katse. Naurahdan ja nappaan nopeasti kuvan orista. Sitten napsautan riimunnarun kiinni Nuudelin päitsiin. Kiinnitän orin karsinan kalteriin vetosolmulla, jonka jälkeen suuntaan hakemaan orin hoitotarvikkeita ja suitsia.

Saan Nuudelin harjan harjattua vihdoin ja viimein. Se oli työlästä hommaa, mutta onneksi varasin aikaa tähän. Sitten alkaakin nolausvaihe. Päätän aloittaa harjasta. Teen ihan normaaleja lettejä, jotka sidon punaisilla kuminauhoilla. Pujotan kuitenkin kuminauhaan aina pienen kulkusen, joka päästää pientä kilinää Nuudelin liikkuessa. Kun saan orin harjan ja otsatukan letitettyä, on friisiläinen ensin hieman hämillään. Nuudeli kuitenkin tottuu pian. Kaivan muovipussista hieman isomman kulkusen valmiiksi. Teen orin häntään letin, jonka punaiseen kuminauhaan pujotan kulkusen. Tiukuharja. Kasvoilleni leviää myhäilevä hymy. Seuraavaa vaihetta varten laitan Nuudelille suitset päähän. Ensin kaivelen pussista lahjanarua ja pujotan sitä Nuudelin suitsien otsapantaan ja ohjiin. Se näyttää hyvältä. Nuudeli katselee ihmeissään suitsia, mutta ottaa ne melko mukisematta. Hyvä Nuudeli.

Ori on nyt osittain valmiiksi. Vielä pari juttua, oma asu ja olemme ready. Aikaa on mennyt reilu puolituntia. Nolajaiset eivät kuitenkaan ala vielä. Kaivan pussista Nuudelille ostamani joulu edition-pintelit. Ne ovat siis pörheät punaiset pintelit. Olen jo aika näppärä pintelien pujottamisessa, joten siinä ei mene kauan. Sitten otan pussista esille punaisen korvahupun. Olen kuitenkin sitonut korvaosien päihin tummanvihreäkultaiset joulupallot. Laitan ne Nuudelille. Aluksi ori vähän kammoksuu joulupalloja, mutta huomatessaan niiden katoavan näköpiiristä Nuudeli rauhottuu. Ja itse korvahuppuhan on orille jo tuttu juttu. Ori on ihan melkein valmis. Vielä pari yksityiskohtaa. Pussissa on asuni lisäksi enään tarra-arkki. Arkissa on neljä joulukuusitarraa. Liimaan ne Nuudelin kavioihin. Ei haittaa vaikka ne irtoavaisivat. Ainakin ne ovat alussa orin kavioissa. Nuudeli on valmis. Tarkastelen lopputulosta. Myhäilen hieman enemmän. Nuudeli näyttää hyvältä, sopivan nololta. Nappaan muovipussin ja suuntaan vessaan pukemaan omaa asuani.

Tarkastelen peilistä miltä näytän. Päässäni on punainen villapipo kuten tullessani. Toppatakkini tilalla on punainen Nuudelin pinteleihin sointuva villapaita. Korvissani on vihreäkultaiset joulupallo-korvikset, aivan kuten Nuudelin korvahupun pallot. Jalassani on tummanvihreät ratsastushousut ja mustat nahkasaappaat. Olen pujottanut saappaiden päälle äitini virkkaamat punaiset säärystimet. Hymyilen itselleni peilistä. Menen takaisin Nuudelin karsinaan. Ehdin hyväillä oria vain hetken, ennen kuin on aika mennä maneesiin. Tartun Nuudelin lahjanaruisiin suitsiin ja talutan sen ulos karsinasta. Pöllämystynyt koristeltu ori seuraa minua maneesiin asti. Kikatan.

Nimi: Madde

22.12.2018 16:49
Joulunolajaiset - Madde ja Herkku

https://imgur.com/gallery/75MCezk



Nousin autosta, tungin avaimet taskuuni ja hain kangaskassin takapenkiltä. Olin yhtä hymyä - tänään on joulunolajaiset! Saavuin tallille jo hyvissä ajoin, sillä joitakin varusteita joutuisi ehkä hieman muokkaamaan vielä. Suuntasin kulkuni Herkun karsinaa kohti.



Olin jo viikon askarrellut joulunolajaisiin tarvikkeita! Kierrätys kunniaan, joten olin taiteillut yhdestä pienestä tonttulakista Herkulle tonttulakin toisen korvan päälle ja itselleni yhden kypäräni päälle. Lisäksi vanhasta joulun punaisesta lakanasta, joka muuten oli kirpparilöydös, askartelin itselleni superviitan. Viitta yltäisi helposti Herkun pepunkin päälle. Me olisimme tänään Joulun superheput! Herkun jalkoihin kieputan ensin valkoiset pintelit kaikkiin ja niiden päälle pätkät punaisesta kuusenköynnöksestä. Pitäen huolen, ettei ne häiritse tai kutita Herkkua. Parasta olisi varmaan aloittaa niistä, jotta Herkku saisi tottua niihin.



Hain hevosen sisälle tarhasta, harjasin putipuhtaaksi ja huijasin vielä silmää pyyhkimällä hevosen kostealla pyyhkeellä kiiltäväksi. Kun olin laittanut pinteli-köynnökset kavioihin, käännyin ympäri kassille. Heitin Herkun ruokintakuppiin porkkanoita, jotta tällä olisi jotain tekemistä. Lakanaan olin helmoihin ommellut valkoista 'karvaa', jotta tulisi jouluinen fiilis. Mutta ennen sitä, pitäisi hevonen klipata. Olin tuonut isäni vanhan partakoneen, sillä minulla oli selvä suunnitelma! Siihen ei menisi kauaa. Lautasen kohdalle tonttulakki ja joulukuusi, muuten jättäisin karvan vain olemaan. Ehkä saatoin innostua liikaa; kaulaan yritin taiteilla jotain joulu'nauhan' tyyppistä ratkaisua.



Menisin ilman satulaa. Kyllä. Satula vain pilaisi kaiken. Superviittani jäisi vain sen varjoon tai valuisi alle tai muuta kamalaa. Sidepullien ohjiin ja turparemmiin kiedoin punaista ja valkoista lahjanauhaa; se haittaisi vähemmän hevosta kuin esimerkiksi köynnös. Uuden niskapehmusteen pujotin paikalleen myös, se sopisi paremmin kuin hyvin! Vielä tonttulakki hevoselle ja kypärä itselle. Pujotin lakin hieman sidepullien alle, jotta se varmasti pysyisi paikallaan. Harjan olin letittänyt pienille leteille ja kietonut sekaan punaista lahjanarua. Letit olin nostanut nutturoille ja häntään olin askarrellut punaisen ison rusetin.



Itse olin pukeutunut kirpparilta löytämääni tonttumekkoon ja valkoisiin sukkahousuihin. Olihan minun vilu, mutta mitä vain Joulunolajaisten eteen! Eikä täällä ollut kuin muutama aste pakkasta. Jalassa oli ikivanhat hiippatohvelini, joiden päissä kilisi kilikello. Mummini tekemät.



Kuulin Tyymen tai jonkun huutavan tapahtuman alkavan, joten minun meinasi tulla kiire. Nappasin äkkiä ohjat hevosen kaulalta ja kävelimme yhdessä Herkun kanssa ensimmäiselle isommalle kivelle, jotta pääsisin selkään. Ja eikun jonon jatkoksi.


Nyt vain jännitetään!

Nimi: Jenny

21.12.2018 23:16
Tällainen tarina hieman takautuvasti, tarinanhan piti tulla jo marraskuussa mutta tuleekin vasta nyt :D

29.11.2018 - Lumienkeleitä

Torstai-iltapäivä ei näyttänyt tuovan muutosta synkkään ja sateiseen marraskuuhun, sen olivat varmasti huomanneet niin Keijukummun ihmiset kuin hevosetkin. Tarhoissa nököttäville, ehkä hieman apaattisenkin oloisille tuntihevosille ja -poneille oli puettu ylle sadeloimet ja ne pureksivat heinää tasaiseen tahtiin lankkuaidatuissa tarhoissaan. Onneksi myös Sokeri oli saanut sadeloimen ylleen, sillä muuten kimo hevonen olisi varmasti ollut ihan mudan peitossa sitä tarhasta hakiessani. Taivas oli tylsän harmaa ja oli jo aamusta asti tihuttanut vettä, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Olimme viettäneet Sokerin kanssa Keijukummun tutulla ratsastuskentällä jo hyvän tovin, mutta tarkasta työskentelystä ei tuntunut tulevan mitään. En tiedä, oliko Sokerilla joku syysmasennus vai miksi se tuntui olevan niin hidas ja jollakin tapaa jopa haluton työskentelemään. Yleensä Sokeri yritti aina parhaansa ja oli todella miellyttämisenhaluinen hevonen, mutta tästä koulutreenistä ei kyllä tullut yhtään mitään.
"Pitäiskö meidän lähtee maastoon tai jotain?" ehdotin kolmelle muulle ratsukolle, jotka kentällä olivat. Olin saanut Ossianin, Lunan ja Lyydian houkuteltua mukaani koulutreeneihin, Luna kylläkin oli ollut jo alusta asti innoissaan lähtemässä treenaamaan koulua. Hänen hevosensa Firre olikin upea näky, suuri musta friisiläinen ravasi Lunan alla näyttävässä lisätyssä ravissa. Huomaamatta jopa henkäisin ihastuksesta nähdessäni sen, Sokerin köpöttäessä jännittyneenä allani.
"Ei nyt, kun meillä menee just hyvin!" Luna hihkaisi Firren satulasta.

Siirsin katseeni Lyydiaan, jonka suloinen risteytysponitamma Ellie oli löytänyt työmotivaation. Alkutunnista Lyydia oli saanut kamppailla poninsa kanssa ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin voltti, mutta tunnin edetessä siitä oli kuoriutunut oikein näppärä kouluponi. Jopa Peikkoponi kulki kauniissa muodossa Ossianin alla, olinkohan ikinä nähnyt Trollia noin hienona? Se sai minussa aikaan vain syvän huokauksen, jonka varmasti kaikki kuulivat.
"Jos otetaan lopputunti vaan ihan rennosti?" Ossian ehdotti ja siirsi ratsunsa käyntiin taputusten kera. Hymyilin pojalle pienesti, vaikka tämä olikin pieni kolaus itsetunnolleni. Olisin halunnut oikeasti kunnon koulutreenin, mutta tällaista se kai oli nuoren hevosen kanssa. Hidastin pää taivaissa ravaavan - tai ainakin se epämääräinen harppominen yritti muistuttaa ravia - hevoseni käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Lyydia ja Lunakin tekivät samoin, joten pian kaikki kävelivät siististi uralla tasaisin välimatkoin.

Lopputunnista kävelimme ja myös ravailimme, ja minä yritin samalla hieman saada Sokeria kulkemaan paremmassa muodossa. Ihan nätisti se alkoikin sitten loppujen lopuksi kulkea, vaikka eihän se tietysti mikään huipputason kouluhevonen ollut. Enhän minä sellaista siltä voinut vaatiakaan.
"Toivoa on ehkä sittenkin", sanoin oikeastaan vain lohduttaakseni itseäni. Ehkä me joskus olisimme maailmanluokan kouluratsukko?
Samassa huomasin, ettei taivaalta satanut enää vettä, vaan satunnaisia, pieniä valkoisia hiutaleita.
"Hei, sataako täällä lunta?" henkäisin yhtäkkiä kuin olisin todistanut suurempaakin luonnonihmettä. Tämähän tapahtui joka vuosi, ja vielä useamman kerran, mutta silti se oli joka kerta ihmeellistä.
"Lunta, se on ihan oikeasti lunta!" Luna huudahti Firren selästä, joka jopa hieman säikähti omistajansa huutoa. Sade alkoi pikkuhiljaa lisääntymään ja pian siitä huomasi selkeämmin, että se todellakin oli lunta. Ihan oikeaa lunta, ei mitään märkää räntää.
"Jes, joulu tulee!" Lyydia iloitsi, joka sai kaikki vähän naurahtelemaan huvittuneina. Olisihan jouluun vielä aikaa, mutta kieltämättä lumesta tuli jouluinen fiilis. Kentällä kävi pienoinen tuulenvire, joka heitteli lumihiutaleita holtittomasti, kuin ne olisivat tanssineet vapautuneina syksyn ja kesän ajan kestäneistä kahleistaan. Pian ohut lumikerros peitti kentän ja tallialueen, tuoden heti valoa pimeään ympäristöön. Ihmisten ilo tarttui hevosiinkin, jotka alkoivat myös tanssahdella lumihiutaleiden tavoin.

Sokeri riemastui yllättävän paljon lumesta ja alkoi ottaa laukkalähtöjä ilopukittelun kera. Rauhoittelin hevostani, mutta en viitsinyt täysin kieltää sitä iloitsemasta lumesta, joten aiheutimme pientä kaaosta kentällä. Muutkin hevoset ottivat mallia Sokerista ja pian kenttä täyttyi ehkä hieman kauhunsekaisestakin tunnelmasta. Rauhallisuudesta ei ollut tietoakaan, mutta oliko se yllätys Keijukummun kohdalla? Pahemmalta katastrofilta vältyttiin, vaikka Peikko onnistuikin heittämään omistajansa maistelemaan kentälle satanutta tuoretta lunta.
"Sattuiko?" kysyin pojan jäädessä vain istumaan lumeen. Ossian pudisti päätään, mutta ylös nousemisen sijaan hän asettui makaamaan kentälle.
"Mitä ihmettä sä teet?" Lyydia kysyi selvästi ihmeissään, kun Ossian alkoi vielä heilutella käsiään ja jalkojaan oudosti.
"Hei, mä teen lumienkelin!"
Peikko tuli ihmeissään haistelemaan Ossiania, jonka lumienkeli taisi kyllä olla enemmänkin hiekkaenkeli. Ei maa ollut vielä kovin paksua lumikerrosta saanut, mutta olipahan ainakin paljon valoisampaa. Katselin rauhoittuneen Sokerin satulasta kaunista, talvista maisemaa - tästä se joulun odotus alkaisi, ensilumesta!

Nimi: Sukka

15.12.2018 19:10
BACK ON TRACK - 13. joulukuuta 2018

Hups vain, ja yhtäkkiä olikin jo joulukuu. En oikein edes tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta näköjään olin vain hengaillut läpi kesän käymättä tallilla lähes ollenkaan. Niinpä sitä piti olla hieman varuillaan, kun avasin pitkästä aikaa keltaisen päätallin ovet ja annoin tutun hevosentuoksun virrata keuhkoihini. Tallissa ei ollut ketään, mutta yllättäen tallituvasta kuului puheensorinaa ja naurua. Hipsin hiljaa kuin huopatossutehtaassa hoitoponieni karsinoille.
"Hei Tilli! Mulla on ollut sua ikävä", lepertelin maksanrautiaalle ruunalle. Se hörisi minulle pehmeästi, kuten sen tapana oli, joka sai minut melkein purskahtamaan itkuun.
"Ja Mimmi! Voi kuinka Ranskis onkaan kasvanut!" päivittelin lehmänkirjavalle ponille, jonka varsa alkoi olla jo iso mahtumaan samaan karsinaan emänsä kanssa. Lupasin mielessäni käydä moikkaamassa Callea myöhemmin, mutta ensin pujahdin sisälle Mimmin karsinaan rapsuttelemaan sitä ja varsaa. Pidätin hengitystä, kun tallituvasta alkoi purkautua porukkaa, sillä en halunnut vielä tulla huomatuksi. Olin kuin salainen joulutonttu kurkkimassa, olivatko lapset olleet kilttejä.

Kun häly oli laskeutunut ja kaikki lähteneet omille teilleen, oli aika kurkistaa tallitupaan ja katsoa, oliko kaappini jo peittynyt hämähäkinseitteihin. Avatessani varovasti ärsyttävästi, mutta silti kotoisasti narisevan oven, ei sisällä näyttänyt olevan ketään. Luuloni ei kuitenkaan osoittautunut tiedon väärtiksi, sillä yhtäkkiä joku hyppäsi takaa päin selkääni. Jenny!
"SUKKA! Mä olisin toivonut sua joululahjaksi, jos et olisi palannut!" tyttö henkäisi hymyillen niin kuin vain hän osasi. En saanut sanaa suustani, mutta se ei ollut ongelma, täytyihän Jennyn saada tiivistää minulle kaikki tapahtumat tallilla maksimissaan kymmeneen lauseeseen.
"Ja tänään on Lucia-kulkue! Mä meen Sokerilla", blondi päätti kertomuksensa. Hetken muistini syövereitä kaiveltuani muistin Sokerin olevan Jennyn uusi kenttäratsu, suuri kimotamma viitostarhassa. En keksinyt mitään sanottavaa, joten hymyilin vain. Jennyn mielestä paluustani olisi pitänyt toitottaa kovaan ääneen, mutta pyysin saada pitää hieman matalampaa profiilia. Tyttö lupasi olla lavertelematta, vaikken ollut varma, onnistuisiko hänen pitää lupaustaan.

Jennyllä oli jo kiire hoitamaan Sokeria, ja minä avasin natisevan kaappini oven. Puhalsin varovasti pölyt pois vanhojen ruusukkeideni päältä ja haroin sormillani hämähäkinseitit pois, välittämättä siitä, että ne liimautuivat sormiini. Tallista kuului kavioiden kopinaa, joka merkitsi, että kulkue oli lähtenyt. Silloin pujahdin satulahuoneen kautta Tillin karsinalle sen hannoverilaiset suitset ja lampaankarvasuojat mukanani. Me voisimme pitää ihan oman Luciakulkueemme, vaikka keijujen tai mielikuvitusystävien kanssa.
"Hei poika", höpötin lempeällä äänellä Tillille käydessäni sen ripeästi läpi pölyharjalla. Onneksi klipatulla ruunalla oli ollut loimi päällään, joten se ei ollut kovin likainen, sillä vaikka maassa olikin hentoinen lumikerros, oli sen alla tietysti mutaa. Kauempaa kurkistelevan Seran oli ainakin tainnut onnistua löytää tarhan mutaisin kohta. Tilli laski kohteliaasti päänsä alas pujottaessani suitsia sen päähän, jonka jälkeen olimme valmiita matkaan. Talutin hoitohevoseni kentälle ja kiipesin aidalta sen selkään. Tillin selkä oli yhtä turvallinen ja leveä kuin aina ennenkin, ja sen selästä oli tietysti aina parhaat näkymät. Olin ottanut mukaani myös ruunan enkkuviltin, jonka heitin sen selkään suojaamaan kylmyydeltä. Tillin hengitys huurustui ohjatessani sen maastopolulle.

En ollut varma, mitä reittiä Lucia-kulkue oli mennyt, mutta onneksi heidän jälkensä näkyivät selvästi lumessa. Tuossa joku oli selvästi perääntynyt ojan puolelle ja tuossa he olivat lähteneet raviin. Myhäilin itsekseni jäljentunnistustaidoilleni ja totesin, että oli ollut hyvä aika vihkiä talviratsastushousut ja toppatakki taas käyttöön. Olisin vaikka voinut saman tien ottaa talviratsastushanskatkin mukaan, sillä käsiin lämpö ei siirtynyt hevosesta, toisin kuin jalkoihin. En voinut olla hymyilemättä, kun sain taas samoilla Keijukummun metsissä rakkaan hoitohevoseni kanssa. Lammen pintakin oli saanut ohuen jääkerroksen, ja mietin, mitä yksisarvisystävämme mahtaisi tehdä talvella. Nukkuiko se talviunta? Keijut eivät ainakaan tainneet vaipua horrokseen, sillä kauempana puiden katveessa pilkahtelivat tutut valot.
"Hei, keijut", tervehdin satuolentoja juhlallisesta ja purskahdin sitten nauruun. Kuinka hyvin sitä saattoikaan viihtyä ihan yksikseenkin?

Otin vielä muutamia ravipätkiä hiekkasuoralla matkalla kohti peltoa nauttien Tillin pehmeistä askelista. Olin jo päässyt unohtamaan, kuinka helppo ruunan ravissa olikaan istua! Se ravasi reippaasti eteenpäin ja tyhmäkin olisi huomannut, että hoitsulleni oli kertynyt vähän ylimääräistä energiaa, mutta siitä sain syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Olihan Jenny kertonut, kuinka jotkut tuntilaiset olivat olleet pyörtyä onnesta heidän päästessään ratsastamaan satunnaisesti Tillillä, mutta se ei näköjään ollut riittänyt. Yritin kuitenkin karkottaa syyllisyydentunteen pois mielestäni, olinhan nyt täällä taas.
"Mitäs sanoisit pienestä laukkasuorasta, poju?" kysyin Tilliltä pellon alkaessa häämöttää edessäpäin. Ruuna pyöritteli korviaan ja oli jo lähdössä menemään, mutta päätin varmuuden vuoksin kiertää katsomassa, ettei mikään kohta ollut erityisen jäinen. Kun lopulta annoin Tillille ohjaa, se suorastaan lennähti vauhtiin! Tallilla olo ei tauonkaan jälkeen tuntunut yhtään oudolta. Pikemmin kuin olisi palannut kotiin.

Nimi: Janika

14.12.2018 21:41
[14.12.2018]


Yritin kävellä rauhassa, mutta ääretön innostus otti vallan ja lähdin kipittämään ripeästi kohti tallia. Milloinkohan viimeksi näin hevosia? Se oli varmasti monta kuukautta sitten, kun minulla vielä oli kaksi omaa hevostani, Wilma ja Windy. Olin kävellyt pitkää ja leveää tietä pari sataa metriä, kunnes viimein saavuin tallipihalle. Se oli siisti ja hyvin hoidettu ja siellä haisi – luonnollisesti – hevosille. Vilkuilin hetken ympärilleni, ennen kuin jatkoin matkaani kirkkaan keltaiseen päätalliin. Sisälläkin oli siistiä ja hienon näköistä. Kävelin vähän matkaa tallikäytävää pitkin, kunnes erotin yhdestä karsinasta ruunivoikon tamman Dipin, hoitohevoseni. ”Hei Dippi”, sanoin ponille, joka katsoi minua uteliaasti karsinasta. Kävin äkkiä hakemassa satulahuoneesta Dipin varusteet. Avasin karsinan oven raolleen ja pujahdin sisään, ettei tamma karkaisi. Se olisi nimittäin ollut hiukan noloa. Annoin Dipin nuuhkia hetken käsiäni, ennen kuin pujotin riimun sen päähän ja sidoin riimunnarun karsinan seinään. Dippi näytti koko ajan hyvin uteliaalta ja kiinnostuneelta minua kohtaan, kun harjasin sitä. Vilkaisin tallin seinässä olevaa kelloa. Varttia vaille kolme. Ehtisin ratsastaa noin tunnin, ennen kuin pitäisi lähteä. Otin jännesuojat Dipin pakista ja laitoin ne ponin jalkoihin. Nostin satulan maasta ja heilautin sen Dipin selkään. Kiinnitettyäni satulavyön, siirsin riimun kaulalle ja laitoin suitset tamman päähän. Kello oli tasan, kun talutin Dipin maneesille. Hyppäsin selkään ja kiristettyäni satulavyön ja säädettyäni jalustimet oikean mittaisiksi, annoin Dipille pohkeita ja lähdimme kävelemään uralle. Ensimmäisen vartin ratsastuksestani tein paljon käyntityöskentelyä kuten voltteja, kiemuroita ja pysähdyksiä, joissa Dippi oli hyvin kuulolla. Hetken kuluttua annoin hiukan pohjetta ja Dippi siirtyi lennokkaaseen raviin. Käänsin tamman keskiympyrälle, jolla ravasimme muutaman kierroksen ja sain Dipin taipumaankin ihan hyvin. Annoin Dipille lisää pohjetta, jottei ravi hyytyisi ja käänsin sen takaisin suoralle uralle. Dippi liikkui korvat hörössä ja pää korkealla ilmassa. Välillä jouduin jopa hiukan hidastamaan menoa, ettemme törmäisi seinään. Vaihdoin suuntaa ja istuin alas harjoitusraviin. Käänsin Dipin pääty-ympyrälle ja hidastin käyntiin. Kannustin Dippiä reippaaseen käyntiin ja lyhyellä sivulla annoin laukka-avut. Dippi ei aluksi meinannut nostaa laukkaa, mutta toisella yrityksellä laukka nousi heti. Laukkasin pari kierrosta, kunnes siirsin taas käyntiin. Kello oli jo kaksikymmentä vaille neljä. Vaihdoin uudestaan suuntaa ja nostin laukat toiseenkin suuntaan. Päätin ottaa loppu ravit ilman jalustimia ja nostin ne ristiin satulan päälle.


Annoin pohjetta ja Dippi siirtyi raviin. Minulla kesti pieni hetki mukautua Dipin askeleisiin, mutta pian pystyin istumaan satulassa täysin rennosti. Annoin Dipille hieman pidempää ohjaa, jotta se saisi venyttää kaulaansa. Noin reilu viiden minuutin ravaamisen jälkeen hidastin tamman käyntiin ja annoin aivan löysät ohjat. Kävelimme vielä pari kierrosta, ennen kuin käänsin ponin kaartoon ja laskeuduin selästä. Taputin Dippiä reilusti ja talutin sen talliin. Hoidin tamman äkkiä pois ja hyvästelin sen, ennen kuin lähdin kävelemään parkkipaikalle.

Nimi: Woojin

11.12.2018 20:15
11.12.2018 – Woojin on...?

Mä en oo oikeestaan ikinä ollut mikään jouluihminen. Samat rallatukset ja kuusenkoristeet joka vuosi. Joulu sitä joulu tätä... Mutta en tiiä mistä oon mun vaatimattomuuden perinyt, koska porukat jaksaa joka vuosi pistää parastaan kaiken maailman valojen, kranssien ja glitternauhojen kera. Ite vaan haluisin olla omassa huoneessa, ja kuunnella sitä samaa musiikkia mitä kuuntelen ympäri vuoden. Mutta ei. Mariah Careyn ulvonta alkaa aina silloin joulukuun ensimmäinen päivä.

Koko “anti-joulu” mindsetini kuitenki käänty päälaelleen kun mä astuin päätalliin sisälle. Mirka sovitteli Staryn päähän somaa pientä tonttulakkia, samalla kun Jenny hihitti vieressä höyryävä muki käsissään. Ilmeeni oli valokuvan arvoinen, minkä Ossian oli näköjään hoksannut myös, sillä alta aikayksikön mun naama oli tallennettuna sen puhelimeen, ainakin kameran räpsähdysäänen perusteella. Ruunikon tamman karsinalla seisoskelleet tytötkin kääntyivät meiän suuntaan, ja kinusivat Ossianin luokseen näyttämään valokuvaa. Ja totta kai se niille näytti.
“Haha, miks toi ilme?” Mirka kysyi pidätellen nauruaan.
“Jos säkin haluut glögiä nii oisit heti sanonu, ei tarvii tolleen kuolata,” nauroi puolestaan Jenny, joka heilutteli puoliksi tyhjää glögimukia otteessaan. Enhän mä voi tykätä glögistä, enhän?

Oltiin kohta kaikki omassa tuvassamme glögimukit käsissä juttelemassa parhaista joululahjoista. En oikeen ite voinut osallistua keskusteluun, koska en joululahjoista välittänyt.
“Entä sä, Woojin?” kysyi Luna, jonka posket olivat vielä punaiset palattuaan ratsastamasta vasta kymmenisen minuuttia sitten.
“Eh?”
“Niin, onks teillä kotona tapana antaa lahjoja?” tyttö lisäsi, varmaan siksi kun ilmeeni näytti samalta kuin ajovaloihin eksyneen peuran.
“Ööh. Tykkään villasukista,” kerroin. Ei tullu mieleen muuta kun kaappini pärekorissa istuva villasukkavuori, joka omisti joka vuodelta omanlaiset ja -väriset sukat. Kaikki äidin tekemiä.
“Said no one ever!” Ossian nauroi. Mun vastaus ei ilmeisesti ollu kauheen tyydyttävä. “Kerros nyt ihan oikeesti.”
Jouduin oikeesti miettimään hetken. Joo, lahjakortteja ja videopelejä olin saanut ihan kiitettävästi, mutta mikään ei oikeen ollu mainitsemisen arvosta. Kunnes muistin:
“Ai nii, Lotto.”
“Häh?”
“En tainnukaa koskaa mainita että sain Loton aikoinaan synttärilahjaks,” selitin.
“Nyt puhuttiin joululahjoista,” Jenny korjasi pahoitteleva hymy kasvoillaan.
“No, joululahja, synttärilahja... sama asia,” päästin suustani ajattelematta lainkaan sitä, ettei kukaan varmaan tiennyt syntymäpäivääni. Hetki kesti, ennen kuin Mirka tajusi:
“Ooksä syntyny jouluna?!” Tajuttuaan Luna ja Jennykin päästivät samanaikaisesti suustaan oivalluksen “aaaa” äänteen.
“Tsiisus. Ettekste tajua?” Ossian kauhisteli laskien mukinsa sohvapöydälle. Pakko myöntää, etten mä itekään oikeen hoksannu mitä jätkä ajo takaa. Sen ilmeestä päätellen kyseessä oli joko suurin valtionsalaisuus... tai sit yks sen kuuluisista omakeksimistä vitseistä.

“Woojin on...”

“...ihan selvästi...”

“Jeesus.”

Kuulu kiva nasahdus kun läimäsin kämmenen mun otsaan. Ja siitähän vasta alkoki riemu tuvassa. Luna oli läikyttää glöginsä naurun ansiosta, mutta onnistui työntämään sen pöydälle turvaan naurunpurskalta. Olishan se pitäny arvata.
“No hei, ootteko ikinä nähny Jeesusta ja Woojinia samassa huoneessa? NiinPÄ,” heitti Ossian. Ja taas kaikki nauro. Kikatuskuoron kuitenkin keskeytti Tyyne, joka oli yht’äkkiä ilmestynyt tuvan ovelle.
“Onks sulla Woojin synttärit jouluaattona?” nainen kysyi ihmetellen. Mä hymyilin vaan vähän arasti, koska olihan se nyt aika outo fakta, ainakin nyt kun sen kuuli ääneen. Myönsin asian silti, eikä siitä oikein sen enempiä puhuttu. Jatkettiin vaan tuvassa rupattelua samaan vanhaan malliin.

Mutta vasta seuraavana päivänä mä huomasin, että tallikalenteriin jouluaaton kohdalle oli kirjoitettu, isoin ja vähän vinoin tikkukirjaimin: WOOJININ SYNTTÄRIT.

Nimi: Madde

10.12.2018 13:04
Avasin autoni oven, vedin avaimet taskuuni ja nousin autosta. Kävelin takakontille ja vaihdoin jalkaani tallikengät. Päälläni minulla oli siniset ratsastushousuni ja toppatakki, jonka alta paljastui ruskea huppu. Huppu kuului osaksi huppariani. Otin takakontista kypäräni ja sidepullit. Jos tänään muistaisin kokeilla niitä. Suljin takakontin ja lähdin tavallista hitaammin kävelemään tallia kohti.

Mieltäni painoi kovasti totuus siitä, että ukin omistuksessa oleva tila on joutunut huutokauppaan. Minun oli tarkoitus saada tuo tila perintönä. En osannut lakipykäliä, joten olin vain soittanut ukin lakimiehelle, Ismo-sedälle ja itkenyt puhelimeen. Ismo on perheeni lakimies mutta myös perheystävä. Ismon isä oli tuntenut ukin lapsuudesta asti ja näin kuulunut aina pöytäseurueeseen kun oli kyse joulusta tai pääsiäisestä. Ismo-setä oli minulle jo tuolloin setä, eikä hän muuksi muutu. ”Rauhoitu Madde, minä hoidan tämän” Ismo oli sanonut. ”Mutta kun enhän minä osaa mitään lakeja, sen piti kuulua minulle!” Vastasin itku kurkussa. Ismo oli rauhoitellut minua ja sanonut, ettei minun tarvitsisi huolehtia. Hän hoitaisi asian ja minun pitäisi vain tarvittaessa allekirjoittaa. Luotin setään ja toivoin parasta. Tiesin että olisin vain tiellä jos nyt yrittäisin mitään.

Hain satulahuoneesta harjat ja satulan ja vein ne pesuboksiin. Kävelin silmänurkkaani pyyhkien hakemaan Herkkua tarhasta. Jättiläinen oli varmasti kuullut autoni, sillä herra odotteli jo portin pielessä. Tervehdin poikaa ja avasin portin. Napsautin riimunnarun kiinni ja annoin hevoselle tilaa tulla ulos tarhasta. Hevonen tömisteli kulkiessaan ja kääntyi todella vaikean näköisesti. Laitoin portin kiinni ja lähdimme hevosen kanssa kulkemaan pesuboksiin päin. Annoin matkan ajaksi hevoselle pitkän narun ja kuljimme molemmat pää kumarassa.

Pesuboksissa Herkku kääntyi kuin käskystä ja kiinnitin sen molemmin puolin. Nostin harjakopasta harjan ja lähdin kulkemaan tuttuun tapaan kaulalta alaspäin. Hevosen pää nuokkui ja tämä sulki silmänsä. Minä annatin kaiken tulla ulos, jotta oloni helpottuisi. Etenin hännän selvitykseen ja kuulin askelia. Tai oikeastaan Herkku kuuli, sillä se nosti päänsä ja käänsi korvansa askelien suuntaan. Hevonen hirnahti nähdessään tulijan. Minä jatkoin hännän selvittelyä. ”Hei Madde, millai menee?” Kuulin tutun äänen kysyvän. Käännyin ja näin Ossianin seisovan siinä. ”No hei, kiitos ihan hyvin. En vain saanut viime yönä oikein unta” vastasin miehen alulle. ”No voi harmi. Minä nukuin hyvin” mies vastasi ivallinen sävy äänessä ja kiusoitteleva hymy kasvoilla. Käännyin niin, että sain pidettyä kontaktin mieheen mutta selvitettyä samalla häntää. ”Ai, kiitos kovasti” sanoin ja pakotin kasvoilleni hymyn. Tai ei se ollut pakottamista. Ossianin nähdessä oli helppo olla iloinen, olihan tuo syötävän söpö. En uskaltanut sanoa mitään ääneen, mutta päivä päivältä Ossi tuntui vain komeammalta ja komeammalta. Tuo hymy sai minut sulamaan eikä miehen tavasta flirttailla ollut apua.

Sain Herkun harjattua ja kävelin satulan luokse. ”Mitä sinä meinaat tehdä tänään?” Kysyin Ossianilta. Hän kertoi jo tehneensä tarvittavan, mutta voisi auttaa minua siivoomaan Herkun karsinan myöhemmin. ”Tai ainakin katsoa vierestä” mies sanoi kiusoittelevasti ja minä katsahdin Ossiin ilkikurisena. Heitin satulan selkään ja tiputin vyön alas. Herkku haisteli Ossianin kättä ja Ossi rapsutta hevosta kaulalta. Heitin kypärän päähäni mutta jätin sen auki. Kävelin hevosen ympäri ja nappasin sidepullit. Kerroin Ossille päiväni kulusta ja opiskelusta. Mutta voi että ajatukseni olivat ihan muualla. Tuo hymy ja silmät saivat minut sulamaan. Jos Ossian olisi nyt käskenyt hypätä kaivoon olisin varmasti tehnyt sen - olin ihan sulaa vahaa. Otin Herkun suitset pois tämän päästä ja pujotin sidepullit hevosen päähän. Laskin vielä riimun maahan odottamaan paluuta ja lähdimme astelemaan maneesiin päin.

”Todella ikävä sää, inhottaa kun sataa vettä vaikka pitäisi olla lunta!” Sanoin Ossianin seuratessa meitä. Ossian myötäili ja avasi maneesin oven. Kävelimme sisään Herkun kanssa ja Ossian sulki oven jääden itsekin sisäpuolelle. Mies käveli luoksemme ja piti vastaan kun hyppäsin selkään. Heitin jalkani satulan yli ja olin todella varovainen etten potkaisi Ossia päähän. Laskeuduin varovasti istumaan ja hain jalustinta jalallani. Ossian nappasi nilkastani kiinni ja ohjasi sen jalustimeen. Minä valahdin ihan varmasti tulipunaiseksi. Änisin kiitoksen ja Ossian katsahdi minua silmiin. ”Ole hyvä” hän sanoi ja hymyili leveästi. Ohjasin hevosen uralle ja yritin vältellä katsetta - miksi aina tarvitsee valahtaa paloauton väriseksi? Ossian ei ollut vähääkään kiusaantunut vaan heitti heipat ja lähti. Minä jäin pohtimaan, koskiko Ossian tahallaan ja mitä hän oli tällä tarkoittanut. Äh, senkin teini! Hän vain auttoi! Toruin itseäni ja yritin keskittyä alkukäynteihin.

Taivuttelin hevosta urilla ja kaarteilla. Herkku oli ihan ihmeissään kun ei tuntunutkaan suussa painetta. Lähdin ohjaamaan oikein korostetuin elein ympäri maneesia. Harjoittelimme pysähdyksiä ja haimme tuntumaa. Pidensin hevosen askelia ja lyhensin niitä aina pysähdykseen asti. Herkku ei ymmärtänyt aluksi yhtään mitään. Minä yritin rauhoitella itseäni ja aloin laulamaan rauhalliseen sävyyn. ”Last christmas, I fave you my heart. But the very next day, you gave it away. Thiiis year - to save me from tears....” Herkku heilutteli korviaan ja yritti kyllä ymmärtää apujani. Ja pikkuhiljaa jättiläinen ymmärsikin.

Hommat alkoi sujua käynnissä, joten nostin ravin. Tehostin käsieni apuja suurieleisesti istunnalla ja pyrin auttamaan Herkkua parhaani mukaan. Ensimmäinen pysähdys ravissa epäonnistui pahasti. Herkku pidensi askeltaan ja siirtyi sen jälkeen käyntiin. Nostin ravin uudestaan ja yritin uudestaan. Nyt meni jo paljon paremmin. Ravissa laskin mielessäni askelien tahtia ja pidensin hevosen askelta.

Muutaman onnistuneen pysähdyksen ja askelien pidennyksen jälkeen kokeilin väistöä. Herkku tuntui olevan todella jäykkänä, mutta jatkoin yritystä. Herkku tuntui kyllä yrittävän, mutta ei ollut tarpeeksi notkea hommaan. Rakastin sitä kun hevonen oikeasti yrittää parhaansa. Hain uudestaan tuntua hevoseen ja autoin väistöä pohkeillani. Herkku onnistui kohtalaisesti. Hevonen tuntui jäykistyvän koko ajan vain enemmän ja hermostui silmin nähden. En muista missä vaiheessa lopetin laulamisen. Aloitin sen uudestaan Lukas Grahamin kappaleella Love someone.

Nostin vielä parin pitkän sivun ajaksi laukan ja yritin lyhentää siinä askelta. Herkku vain siirtyi takaisin raviin. ”Noniin, yhden kerran kun onnistut olen todella tyytyväinen” sanoin pojalle ja kehotin uuteen laukkaan. Hevosella oli selvästi huono päivä.

Kun olin saanut askeleen lyhennyksen läpi, laskin ravin kautta käyntiin ja annoin hevoselle pitkät ohjat. Nostin itseni pystyyn ja laskin jalat jalustimista. Venyttelin nilkkojani ja nostin kädet ilmaan. Päässäni soi nyt Love someone biisin kertosäe ja hyräilin sitä ääneen. Kun Herkku ei enään puuskuttanut, käänsin hevosen keskelle ja hyppäsin alas selästä. Annoin ohjien levätä kaulalla ja nappasin huolettomasti niistä kiinni. Lähdin kävelemään ovea kohti. Aivan arvaamatta kuului kova jylinä - maneesin ovea avattiin. Sen takaa paljastui Lyydia ratsunsa kanssa. ”Ai hei! Olemme juuri tulossa pois” sanoin ja hymyilin. Herkku oli nostanut päätään melulle ja tervehti ratsukkoa hörähtäen. Lyydia moikkasi ja käveli sisään hevonen perässään. Kun tilaa oli tullut tarpeeksi kävelimme Herkun kanssa ulos ja suljin oven.

Tallissa mieleeni palasi jälleen tapaus Ossianin kanssa. Toivoin syvällä sielussani ettei Ossi tulisi paikalle ja nopeutin toimiani. Äkkiä satula selästä alas, nopea harjaus ja selvitin vielä vuohiset. Oi kamala - askelia. Nyt jo hätäisesti otin sidepullit pois ja laitoin tilalle riimun naruineen. Lähdin äkkiä viemään hevosta tarhaan. Askeleet pysähtyivät ja minä jatkoin matkaani kiireisin askelin. Herkku ihmetteli kamalasti kiirettäni ja yritti jarruttaa. Minä vain kehotin hevosta äkkiä perääni. Tarhan portilla avasin portin ja annoin hevoselle tilaa. Se tallusti sisään ja irroitin riimunnarun. Laitoin portin kiinni.

Matkalla pesuboksiin mietin tosissani vaihtoehtoja. Voisinko vain jättää kaiken siihen ja karata autolle? Ei, nyt et käyttäydy kuin teini. Nostin pääni pystyyn ja jatkoin matkaani. Pesuboksissa ei ollut ketään, joten keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin viemään niitä sisään. Oven avattuani Ossian hyppäsi karsinasta ulos. ”Hei naikkonen! Miten meni?” Hän kysyi ja minä keräsin itseni. ”Kokeiltiin ekaa kertaa sidepulleja ja Herkku oli kyllä aika hukassa - tajusi kyllä lopulta” vastasin ja jatkoin matkaani. Satulahuoneessa laitoin satulan ja harjat paikalleen. Päätin jättää myös sidepullit sinne, ei kai ne miksikään menisi. Paluumatkalla Ossian lyöttäytyi seuraani. Hän työnsi kottikärryjä joiden päällä makasi kasa lantaa ja talikko. ”Voit ihan hyvin käyttää näitä kun minä katson oven suusta” mies sano ilkikurisesti hymyillen. ”Sopii, kiitos kovasti. Varo vain etten osu sinua kikkareella” vastasin ja hymyilin takaisin.

Herkun karsina oli suht siisti. Kävelin sisään ja Ossian lukitsi minut sinne kottikärryillä. Mies ojensi talikkoa ja minä nappasin sen hymyillen. Jälleen jouduin keskittymään jotten muuttuisi tulipunaiseksi - se olisi pahinta juuri nyt. Keskustelimme Ossianin kanssa musiikista ja kerroin tykkääväni suomiräpistä ja -popista. ”Brädi on yksi lemppareistani. Kuuntelen minä ulkomaalaisiakin mutta Suomi kunniaan” sanoin painottaen kahta viimeistä sanaa. Karsina oli siivottu suht nopsaan joten lähdimme yhdessä viemään lantoja lantalaan.

Ossian kippasi lastin pois ja veimme yhtä matkaa vielä kärryt ja talikon pois. Sitten suuntasimme matkamme kohti autoja. ”Oletko muuten miettinyt sitä kysymystäni?” Kysäisin mieheltä ja tämä vastasi ympäri pyöreästi ”Mjaa.” Kiitin vielä autoilla avusta ja avasin oven. Hymyilin vielä miehelle ennenkuin istuin autooni. ”Nähdään taas” huikkasin ja en juuri kuullut Ossin vastausta. Löin auton oven kiinni ja löin pääni niskatukeen. ”Idiootti - et sinä ole teini” toruin itseäni ja käynnistin auton. Radio lähti päälle ja pääsin heti mukaan Vilma Alinan kappaleeseen Palasina.

Vastaus:

Tosi ihana, oikein hauskojakin kohtia sisältävä tarina! :D Tykkäsin etenkin siitä, kuinka sujuvasti kirjoitettu tarina oli - sen ansiosta tekstiä olikin tosi kivaa lukea! Kuvailit taas mukavan realistisesti ja kerroit myös tarpeeksi yksityiskohtia. Nuo laulupätkät on muuten ihan superkivoja, ne tuo tarinaan paljon eloa :).

Palkaksi saat tällä kertaa 58v€.

• Tyyne

Nimi: Reetta

05.12.2018 17:57
- Charmday Aristocat -

Seuraavana päivänä tulin taas Keijukumpuun. Istuin linja-autossa ja tuijottelin ikkunasta ulos sateista maisemaa. Seurailin ohi viliseviä peltoja ja asuinalueita, metsiä ja niittyä. Painoin stop-nappia ja linja-auto pysähtyi seuraavalle pysäkille. Kävelin pysäkiltä tallille, siitä ollut pitkä matka.
Ensimmäisenä suuntasin hoitajille suunnattuun oleskelutilaan. Nyt siellä ei ollut ketään hoitajia lisäkseni, mutta sohvan päällä makoili dalmatialainen. Kenties tallin oma koira tai sitten joku oli tuonut koiransa vierailulle. Dalmatialainen hyppäsi sohvalta luokseni ja rapsutin sitä korvan takaa.
Kaappirivistö reunusti yhtä sen neljästä seinästä. Huomasin heti, että yksi kaappi oli varattu minulle. Avain roikkui avaimenreiästä ja avasin kaapin. Pistin reppuni sinne, lukitsin kaapin oven ja laitoin avaimen taskuuni.
Lähdin pois huoneesta, rapsutin vielä kerran dalmatialaista ja suuntasin ulos tarhoille.

Eteeni aukeni kahdeksan lankkuaidoilla aidattua tarhaa. Etsiskelin missä tarhassa Risto oli. Löysin Riston yhdestä tarhasta. Connemara oli asettautunut makaamaan tarhan perälle ja katseli tarhassa neljää muita olevia lajitovereitaan kuin kuningas konsanaan. Lähimmäisenä Ristoa seisoi Tilli, rautias risteytysruuna, joka silmäili lempeästi ympäristöään. Irlannincobruuna Calle, sekä suurikokoinen shireherra Herkku hamusivat turvillaan maata hännät heiluen. Tarhan ainoa poni Atte, hätisteli tarhan etummaiseen oikeaan nurkkaan majoittuneita variksia pois.
Rakastin katsella hevosten käyttäytymistä ulkona. Mielestäni niiden oikea luonne tulee silloin esiin paremmin.
Mietin hetken mitä voisin tehdä. Mieleni teki ratsastaa Ristolla. Ehkä se voisi jopa onnistuakin...

Lähdin takaisin talliin. Siellä oli melko hiljaista, sillä kaikki hevoset olivat tarhoissa. Tyyne oli juttelemassa tallikäytävällä jonkun bruneten tytön kanssa. Saatuaan jutun loppuun, tyttö lähti ulos ja tervehti minua. Tervehdin takaisin ja kävelin Tyynen luo.
"Hei Reetta, mukavaa kun tulit", Tyyne hymyili.
"Moi! Ajattelin mennä ratsastamaan Ristolla, onko se ok? Ei me muuta kuin vain vähän ratsain tutustutaan ja ollaan tuossa kentällä."
"Totta kai on. Jos tarvitset sitten apua jossain, kerro. Muuten, Risto on ihan kiltti mutta joskus hieman säikky. Muistathan rasvata kaviot ennen ja jälkeen? Ja laita sille karvaromaani ja äläkä unohda hivutussuojia etujalkoihin! Ja pehmusteet niska- ja turparemmiin!"
"Totta kai", nyökkäsin. Hain Riston riimun ja suuntasin takaisin kentälle muistellen samalla Tyynen antamia ohjeita. Pujahdin portin alta tarhaan ja huidoin pois liian lähelle tulleen Aten. Huhuilin Ristoa ja ruuna tepasteli luokseni. Rasputin sitä korvan takaa. Sain hyvän otteen ja sain riimun Riston päähän. Lähdin viemään ruunaa talliin.

Vein Riston tallikäytävälle kiinnisidottavaksi. Ruuna vaikutti aluksi hieman äksyltä ja halusi puolustaa reviiriään kaikin keinoin. Pääsin kuitenkin vierailemaan arvon kuninkaan mailla ja pääsimme sopuun loppujen lopuksi ihan hyvin, kun annoin sille taskuni pohjalle jääneen makupalan. Riston nautiskellessa sitä tyytyväisenä, harjasin sen nopeasti.
En aluksi löytänyt Riston kaviorasvaa, joten kysyin Tyyneltä.
"Voi että, tämä onkin jo lopussa", tallinomistaja hymähti. "Noh, kyllä siitä vielä parille kerralle riittää!"
Rasvasin Riston kaviot ja varustin sen. Tähtihetki koitti, kun lähdin viemään ruunaa kentälle.
'Tekisin tänään vain ihan jotain perusjuttuja, tutustuisin vähän.' Sitä toistelin mielessäni, kun saavuin kentälle. Talutin Riston kaartoon, kiristin satulavyön ja mittasin jalustimet itselleni sopiviksi.
Kipusin Riston selkään onnistuneesti. Annoin Riston kulkea sekalaisesti ympäri kenttää. Ruuna otti kuitenkin tottuneesti matkan uralle. Annoin Riston kulkea pitkillä ohjilla. Tein samalla hieman alkuverryttelyitä; pyörittelin käsiä ja jalkoja.
Kokosin ohjat käteen ja annoin pohkeita Ristolle. Connemara lähti ravaamaan ja lähdin harjoitusravin kautta kevyeen raviin.
Ravi tuntui mukavalta ja siinä oli helppo istua.
Lähdin keventämään ravin tahtiin.

Aikaa oli kulunut jo jonkin aikaa, kun vein Riston takaisin talliin. Ristoa oli ollut tosi kiva ratsastaa ja olimme löytäneet aika heti yhteisen sävelen!
Hoidin Riston valmiiksi ja jäin vielä hetkeksi sen karsinaan. Silittelin ruunaa ja pyörittelin Riston harjaa sormieni ympäri.
"Oot ihana!" kuiskasin Riston korvaan. "Meille tulee olemaan vielä kivaa yhdessä! Kohta on myös joulu!"
En tuntenut ruunaa vielä erityisemmin hyvin, mutta halusin tutustua tähän vieläkin paremmin. Rakkaaseen Ristoon.

Vastaus:

Oikein ihana tarina! :) Tarinassa oli mukava jouluinen tunnelma, ja kuvailitkin siis oikein hyvin. Yksityiskohtiakin kerroit paikoittain tosi kivasti, mutta ratsastusosion teksti jäi vähän lyhyemmäksi. Se kuitenkin sulautui hyvin muun tekstin joukkoon, ja tarinaa olikin oikein miellyttävä lukea!
Kiva myös kun ratsastit vihdoin Ristolla, se onkin kyllä ratsastaessa paljon mukavampi kuin hoidettaessa :D.

Palkaksi saat tästä 55v€.

• Tyyne

Nimi: Leevi Wireless

03.12.2018 20:42
Leevi wireless - joulu edition !

Joulu laulu kävi korvissa kun maleksin pitkin haleaa himaa - noh , itse kullansakin olisi peiliin katsomista. Tallin piha tiellä mourusi Ossian : vatta ihan tulessa , ränkyi Ossian ! Astuin sisään peili ketoon ja Donnari rääkäisi ihanteellisesti... Ossian perässä kammesimme talli vintin siimeksiin ja aloitimme sopuisan riitelyn. Onko glögi ,a) mustaa , b) ruskehtavaa , c) punaista ? Ossian vinkaisi : olet väärässä !

Ponkaisimme suoraan istuaaltaan ja varustimme pollet laukkaan , noh , talli piha tie pöllysi kun viiletimme ohi Jennyn suan sekä puron solinan. Mikä meno ? kysyi naisen nupukka. - en ehtinyt vastata , tai sitten vain Jenny puhui oma hyväisesti...

Eliza , missä Night Sky ? kysyi Ossian puron viereisellä kannolla. Tallissa , vastasi Eliza - ok ! Makkara tirskahteli leikkisästi tulen punaisen nuotion melskeessä. Ossian lipaisi huuliaan , nam! vonkaisten sihisi Elizan ääntä kohti . Eliza sihahti vihan liekeissä ja noh , olisihan tässä syytä sanoa molemmille osa puolille kirkuvat sanat .

Kiito laukka ennätti tulille , ja vireet olivat nousu diacrammissa ! Ossian rääkäisi : Leevi ! - Ossian ! Eliza ja Jenny olivat jo kuusten kähmeessä rutkuttamassa lumi ukolle pään määrää. Vain porkkana puuttui lumi ukon asetelmasta , mutta ehdin suinkin heittää sen Jennyn kitaan ! Naurun remekka valtasi kätmeen ja kuiski hiljaa korvaani : Hyvää joulua Keiju kumpu muistakaa railin rehmakkeet .. näin joulun aikaan monella on syytä peiliin kurkistaa lipaston ta'kaa !

Vastaus:

Tosi ihana ja hauska tarina! :D Joistain kohdista en pysynyt ihan kärryillä, mutta tarinassa oli mukavan vauhdikas tunnelma ja sisältö oli oikein viihdyttävää :'D.

Kiva kun teit näin joulun kunniaksi uutta tarinaa! Huomasithan, että et ole enää kuitenkaan Donnarin hoitajana?

• Tyyne

Nimi: Madde

03.12.2018 18:37
Madde ja Herkku - koulureeniä

Sammutin Golfini, vedin avaimet virtalukosta ja nousin autosta. Hyräilin Kulkuset-biisiä kun aukaisin takaluukun ja vaihdoin tallikengät jalkaan. Nostin oman kassini ja Equestrian Pron shoppailukassin ulos autosta ja lukitsin ovet. Lähdin hyppelehtien kuin pikkutyttö kohti tallia. Puolessa välissä matkaa, kuulin tutun räkätyksen ja käännyin säikähtäen ympäri. Hyräily loppui siihen ja Ossian piteli mahaansa. Hyvä ettei mies kaatunut. "Ai jaha, nauretaanko siellä minun joulumielelleni?" Kysyin ja katsoin mukamas vihaisesti mieheen. Tämä vain yritti kerätä itsensä kävellessään minut kiinni.

Edelleen taukohuoneessa olin leikkisästi vihainen miehelle, vaikka tämä kuinka pyyteli anteeksi. Rojahdin sohvalle ja kaivoi Equestrian Pron kassista uudet kuolaimettomat. "Katso, eikö olekin hienot? Ajattelin kokeilla, jos Herkku tykkäisi" sanoin ja heiluttelin ylpeänä ostostani. Ossi kehui sidepulleja ja käänsimme juttelun hevosiin. Lähinnä Bertiin. "Saisinko kokeilla joku päivä Bertiä uudestaan? Herra taisi viedä sydämeni" Naurahdin. "Mä mietin asiaa!" Ossi sanoi pieni hymy kasvoillaan. "Ruuna on kyllä todella nätti. Ja varmasti on pärjännyt hyvin kilpailuissa!" jatkoin.

Juttelumme lopahti aika pian tuon jälkeen. Nostin kassini lattialta ja lähdin varustehuoneen kautta Herkun luokse. Hevonen nosti päätään ja hirnahti tervehdykseksi. Laskin käsissäni olevat tavarat karsinan oven viereen ja raotin ovea. "Hei komistus, mitä me tänään keksittäisiin?" kysyin, odottamatta vastausta. Solmin ruunan riimunnarulla löyhästi kiinni kaltereihin, jotta voisin avata oven kokonaan. Avasin harjakopan ja nappasin ensimmäisen harjan, joka osui käteen - pääharjan. Aloitin siis puhdistamalla ruunan pään vaikka tämä yrittikin väistellä harjaa nostamalla päätään. Suin etuhiukset sormillani suurin piirtein selviksi ja kumarruin nostamaan pitkäharjaksista harjaa. Harjaamisen aloitin kaulalta; heitin herran harjan toiselle puolelle ja jouduin kädelläni pitämään harjaa, jottei se valahtaisi tielleni. Siirtyessäni lapaan, huomasin pienen nirhauman. Herkku ei tuntunut aristavan sitä, mutta haavasta oli vuotanut vähän verta. Sen kummempaa huolestumatta, jatkoin harjausta. Kaivoin kumminkin puhelimeni esiin ja näppäilin Tyynelle viestin asiasta. "Herkulla on oikealla lavalla joku vastatullut haava. Oli vuotanut tosi vähän, eikä näyttänyt pahalta. Arpeutumassa" viesti sanoi. Jatkoin vielä toisen puolen harjauksen loppuun. Kumartuessani nostamaan kaviokoukkua, heitin harjan takaisin koppaan. Aloitin vasemmasta etusesta ja pyysin herraa nostamaan. Herkku jättii kyllä kaiken kannattelun täysin minulle vaikka kuinka maiskuttelin. Heitin siis oikean jalan kavion yli, niin että sain puristettua polvillani kaviota ja pitämään sen ilmassa. Toinen etunen samalla tavalla, takaset myös. Kun laskin viimeisen kavion maahan, pyyhin hikipisaran otsaltani ja puuskahdin hevoselle "senkin sika, laitat nyt pienen tytön noin kovasti hommiin". Heitin kaviokoukun pois ja otin kamman. Lähdin kampaamaan vuohiset ensin puhtaiksi takuista ja jatkoin harjan kautta häntään.

Olin saanut vihdoin hevosen harjattua putipuhtaaksi ja heitin kamman pois. Noukin karsinan ulkopuolelta satulan ja heitin sen hevosen selkään. Jätin satulavyön vielä kokonaan auki. Laitoin tässä välissä omat säpsini jalkoihin ja vaihdoin takin. Kaivoin Sidepullit kassista ja näytin niitä ruunalle. Ruuna vain katseli ihmeissään ja haisteli korvat ojossa. "Kokeillaan loppuverkat näitä, jos vaikka tykkäisit" sanoin hymyillen ja laitoin Sidepullit roikkumaan oveen. Kuolaimia lämmittelin käsissäni, ennen kuin ujutin ne päähän. Herkku otti kuuliaisen tottuneesti kuolaimet suuhunsa ja hörisi. Kävelin taas ulos karsinasta, vedin kuulokkeet taskusta ja kiinnitin ne puhelimeeni. Kuulokkeet korviin, kypärä päähän ja sidepullit vasempaan käteen roikkumaan. Pyysin Herkkua tulemaan perässä ja hevonen tuli pää alhaalla luokseni. Otin ohjaksista kiinni ja lähdimme yhdessä maneesiin.

Maneesin ovi aukesi kamalan meluisasti. Päästin hevosen sisäpuolelle, mutta jouduin päästämään ohjaksista irti, jotta saisin molemmat kädet työntämään oven takaisin kiinni. Herkku otti ilon irti ja riensi heti kakkanurkkaukseen haistelemaan päivän uutiset. "Höpsö, tule takasin!" huusin, ehkä vähän turhan lujaa. Kävelin kuitenkin itse viemään sidepullit katsomon laidalle. Kutsuessani hevosta nimellä, Herkku käänsi päänsä minuun päin. Toisen kerran kutsuessa, jättiläinen lähti laiskaakin laiskemmin tassuttelemaan luokseni. Saavutettuaan kosketusetäisyyden, hevonen pysähtyi ja taputin tätä kaulalle. Laitoin satulavyön kiinni ja laskin jalustimet alas. Heitin vielä kypäräni pikalukon kiinni, ennen kuin hyppäsin selkään. Myönnettäköön - jouduin laskemaan jalustinta todella alas että edes taivuin laittamaan jalkani siihen. Selässä kumminkin päästin ohjista kokonaan irti ja pyysin hevosta eteenpäin. Herkun lähtiessä kävelemään eteen päin, kaivoin taskustani puhelimen ja laitoin Spotifysta oman tsemppilistan pyörimään. Suunnilleen kahden kierroksen jälkeen, lähdin keräämään ohjia ja Herkku heitti samalla päänsä niin korkealle, kuin lihakset vain antoivat irti. Hevonen jännittyi patsaaksi ja minä kirosin koko päivän alimpaan... Hyräilin musiikin tahtiin ja lämmittelin hevosta tuttuun tapaan taivutuksin, voltein ja askelten pidennyksin.

Kun Herkku oli rauhoittunut ja relannut jonkin verran, siirsin hevosen raviin. Jatkoimme askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä ja voltteja. Lähdin asettamaan hevosta ensin oikeassa kierroksessa, sillä luulen tämän olevan helpompi puoli. Asetuksen lisäksi yritin ajaa hevosta muotoon ja saada peräpään kunnolla mukaan töihin. Kierroksen jälkeen Herkun pää oli jo kohtuu muodossa, mutta peräpää laahasi pitkällä, joten hidastin käyntiin. Seuraavalla pitkällä sivulla lyhensin hevosen askelta ja pyysin Herkkua väistämään sisäuralle. Hevonen totteli parhaansa mukaan, mutta ei aivan onnistunut. Eikun hevonen suoraksi ja seuraavalla suoralla uudestaan. Ehkä viidennen kymmenen yrityksen jälkeen, sain mitä halusin. Herkku talsi nätisti etupää hieman sisempänä, pää kauniilla kaarella. Kiitin oikein kauniisti ja jatkoin matkaa suoraan. "Kokeillaan samaa ravissa, jooko?" minä kysyin. Nostin ravin ja Herkku tuntui unohtaneen kaiken samalla sekunnilla! Perse pitkällä, kaula jälleen pystyssä ja askeleet todella liian nopeat. Aloin todella kyllästymään jatkuvaan hevosen keräilyyn ja hermoni olivat todella lähellä palamista.

Saatuani Herkun sopivan pituiseksi, pään alas ja peräpään mukaan töihin, taputin hevosta kaulalle. Yritin muutaman kerran väistöä, mutta siitä ei tuntunut tulevan yhtään mitään. Hevosella oli todella liikaa energiaa ja hän olisi halunnut vain mennä. Niimpä ihan extemporee hyppäsin alas selästä maneesin oven kohdalla ja avasin sen. Kiipesin jälleen selkään ja lähdin ulkoilmaan ratsastamaan. Kiitin mielessäni salaa Tyyneä, joka oli jo ennen ensimmäistä hoitokertaani neuvonut minulle helpoimmat maastoreitit. Muistin tarkasti pitkän hiekkasuoran ohjeet, joten käänsin Herkun pään sinne päin. Päästyämme tarpeeksi kauas, ettei tallia enään näkynyt nostin ravin. Jättiläinen tunsi tajuavan aikeeni ja lähtikin oikein reippaaseen raviin ja minun piti nousta kevyeseen istuntaa, en vain pysynyt enään mukana. Hidastin menoa pidättein ja onneksi Herkku kuunteli. Kuitenkin suoran alussa taisi hevonen tuntea paikan, sillä nosti itse laukan. Minä toruin ja siirsin takaisin raviin. Kun olin saanut rauhallisen ravin, annoin luvan laukata. Jälleen kevyeessä istunnassa myötäilin hevosen kaulan liikkeitä ja annoin Herkun purkaa tunteitaan ja iloaan. Matkan varrella taisi yksi pienen pieni ilopukkikin tulla.

Kun pääsimme metsän päätien toiselle puolelle ja risteykseen, en enään tiennyt kääntyäkö oikealle vai vasemmalle. "Noniin poika, nyt olisi tosi kiva jos kertoisit missä on koti" sanoin ja vain käskin hevosta eteenpäin. Tämä kääntyi oikealle ja päästelimme taas menemään. Viimeisen mutkan jälkeen pelästyin, mitä edessä näkyi. Maastoeste!! On jo liian myöhäistä jarruttaa - voi pask. Pelkäsin pahinta ja toivoin parasta, mutta annoin vain käskyn mennä yli. Sormet ristissä ja täysi luotto hevoseen. Taisin sulkea silmäni juuri ennen estettä ja avasin ne, kun luulin lentäväni. Mitä! Herkku oli päässyt esteen yli ongelmitta! "Jippii, hyvä poika!" huusin vauhdin hurmassa ja hidastin raviin. Taputin hevosta kovasti kaulalle. Teimme vielä lyhyen maastolenkin, jonka puolessa välissä laskin käyntiin. Molemmat hikisinä kävelimme suoraan talliin.

Vaihdoin karsinassa hevoselle riimun päähän, nostin satulan pois ja heitin fleeceloimen selkään. Vaikka astemittari näytti muutaman asteen plussaa, pelkäsin Herkun jäätyvän. Talutin jättiläisen pesuboksiin ja avasin suihkun. Otin hanan käteeni ja kylmäsin hevosen jalat. Kaivoin kassista ikivanhan ja ruman pyyhkeen ja kuivasin vuohiset parhaani mukaan. Arvoin hiljaa mielessäni, pitäisikö minun pestä hevonen vai ei. Hien perusteella kyllä, mutta kylmä ilma arvellutti. "Mm. Hevoset on ulkona vielä tunnin verran, mutta mitäs me tehdään. Jätän kyllä sinut anycase sisälle, mutta et kai sinä vilustu?" kysyin hevoselta mielipidettä. Käännyin mietteissäni ympäri ja seinällä oli korissa vanha sieni. Melkein kiljahdin ja nappasin sen käteeni. "Katso! Tämä!" Nostin fleeceloimen hevosen pepun päälle, kastelin sienen ja pyyhin hien pois kainaloista ja satulan alueelta. Puristin vielä sienen kuivaksi ja asetin takaisin koriin. Keräsin loimen takaisin hevosen päälle ja kiinnitin mahavyöt ja edessä olevat hakaset. Avasin taas ilkikurinen ilme naamallani karsinan oven ja päästin hevosen vapaaksi. "Mieti nyt kuinka kätevää se on. Minun kannaltani" sanoin hevoselle joka vain katseli ihmeissään. Annoin Herkulle vauhtia riimusta ja jättiläinen tajusi mitä halusin. Tai oli vain todella tyhmä. Annoin vielä hevoselle suukon turvan päähän ja suljin oven. Vein suitset ja satulan ja harjakopan paikoilleen. Keräsin vielä omat kimpsuni ja lähdin.

Kävelin autolleni, avasin takakontin ja heitin kassit sinne. Kassit? Hetkinen, nyt puuttuu jotain. Löin takaluukun kiinni ja avasin kuskin oven. "Sidepullit!" huudahdin ääneen ilosta - vain koska olin muistanut ne. Työnsin auton oven vielä kiinni ja hölkkäsin maneesiin - jonka ovi oli vieläkin auki. Irvistin, tästä tulisi varmasti sanomista. Kipitin hakemaan sidepullit ja suljin oven, toivoen ettei kukaan ikinä saisi tietää. Juostessani autolle yritin kovasti olla näkymätön.

Vastaus:

Ihan älyttömän kiva tarina, tykkäsin tosi paljon lukea tätä! <3 Kuvailit ihanan realistisesti ja yksityiskohtaisesti, ja teksti oli oikein sujuvasti kirjoitettua. Oli tosi kivaa lukea sun ja Herkun koulutreenistä, aikaisemmin Herkulla ei oikein olekaan ollut hoitajana ketään joka oikeasti sen kanssa treenaisi ja päivittelisi siitä! Kerroit tallipäivästä myös mukavan monipuolisesti ja hauskalla kirjoitustyylillä :).
Kyllä se kouluratsastuskin siitä varmasti lähtee sujumaan sulla ja Herkulla, vaikka se hiukan kömpelö onkin liikkeissään ja muodossaan...

Saat tästä tarinasta palkaksi 58v€ :).

• Tyyne

Nimi: Mirka

03.12.2018 17:39
Lisää totuttelua

Saavuin tallille koulun jälkeen. Aurinko oli jo alkanut laskea ja maassa oli ohut kerros pakkaslunta. Olin varannut Starylle tälle päivälle kengityksen illalla. Päätin ratsastaa Staryn vielä ennen sitä.

Avasin tallin oven ja menin sisään lämpimään. Hain varustehuoneesta Staryn harjat ja varusteet valmiiksi sen karsinan luokse. Jalustimet olivat jääneet hiekkaisiksi viime kerrasta, joten harjasin ne kovalla harjalla puhtaaksi. Otin narun karsinan koukusta ja lähdin hakemaan hevostani. Tarhan portille saavuttuani Stary oli jo odottamassa hakemista. Kiinnitin lukon neidin riimuun ja kävelimme kohti tallia. Vein Staryn karsinaansa ja päästin sen sinne vapaaksi. Harjasin Staryn läpi pölyharjalla. Putsasin kaviot, jolloin huomasin toisessa takajalassa kiven kavion ja kengän välissä. Kaivoin sen kaviokoukulla pois. Kenkä ei onneksi ollut löystynyt. Harjasin Staryn harjaksen ja hännän. Väsäsin häntään letin, josta tulikin yllättäen aika soma. Otin karsinan edestä suojat ja harjasin ne läpi kovalla harjalla. Stary yritti kuopia suojia laittaessa, mutta parilla komennuksella jalka pysyi maassa. Nostin satulan huovan kanssa hevosen selkään ja laitoin vyön toiselta puolelta kiinni. Ihmettelin miksi vyö tuntui tavallista kireemmältä, kunnes tajusin millaisen talvikarvan Stary oli kasvattanut.
“Kuules nyt neitiseni. Tälläsen talvikarvan kasvattaminen ei ole sallittua!” totesin naurahtaen.
“Klippaan sut heti ku vaan voin!” mainitsin hevoselleni.
Kiinnitin vyön toiseltakin puolelta, mutta hieman löysemmälle kuin yleensä. Laitoin ohuen pinkin pannan korvieni päälle ja kypärän vielä päälle. Otin suitset karsinan koukusta ja laitoin ohjat ensin tamman kaulalle. Laitoin niskahihnan korvien taakse ja asetin turparemmin paikoilleen. Kiinnitin soljet ja taputin Starya kaulalle. Nostin hanskat karsinan edestä ja laitoin ne käteeni. Otin ohjista kiinni ja lähdimme kohti ulko-ovea.

Tultiin ovesta ulos, jolloin tallin katolta pyrähti parvi lintuja. Stary säikähti ja hypähti paikoiltaan niin, että sen jalat jäi haaralleen. Hevoseni näytti niin tyhmältä, että en pystynyt pidättämään naurua. Rupesin nauramaan ääneen ja en pystynyt lopettamaan. Yritin hengittää välillä.
“Mitä tääl tapahtuu?” kuului Lunan ääni.
En pystynyt sanomaan mitään, koska nauru piti minua vallassaan. Vedin ohjista, jotta Stary tulisi oven edestä pois. Otin itse pari askelta, mutta naurukohtauksen takia romahdin maahan polvilleni.
“Mirka, mitä ihmettä!” Luna kysyi ja rupesi nauramaan itsekin.
Yritin saada henkeä, jolloin kuulostin ihan porsaalta. Tuolloin koko pakka hajosi. Luna nauroi kurkkuaan myöten ja minä yritin saada edes happea välillä. Hevosemme alkoivat olla jo hyvin levottomia ja steppailivat edestakaisin.
“Nyt rauhottukaa vähä, ettei koht oo kaksi hevosta karkuteillä!” Tyyne huudahti kävellessään tarhoilta meitä kohti.
Rauhoituimme vielä yhden nauruvaltaisen minuutin jälkeen niin, että saimme henkeä ja pystyimme palaamaan maan päälle. Pyyhimme molemmat kyyneleistä märät kasvomme hihansuihin.
“Mikä sai teidät noin tolaltaan?” kysyi Tyyne huvittuneena.
“Umm. Stary säikähti”vastasin taas hieman naurahtaen.
Tyyne katsoi meitä “ootteko tosissanne”- ilmeellä, josta seurasi hetken hiljaisuus. Katsoimma Lunan kanssa toisiamme ja Tyyneä.
“Juuh, tuota noin”, Luna rikkoi hiljaisuuden.
“Saitte siis älyttömät naurukohtaukset siitä, kun Stary säikähti?” Tyyne vielä varmisti asian.
“Niin me taidettiin” vastasin.
“Okei. Selvä se” Tyyne vastasi nauraen ja jatkoi meidän ohi sisälle talliin.
Jatkoimme Lunan kanssa kohti maneesia ihmetellen että, mitä just tapahtu?

Saavuimme tyhjään maneesiin. Luna nousi jo Firren selkään ja minä menin hakemaan pari puomia pitkälle sivulle maneesia. Kannoin puomeja Stary minua seuraten. Laitoin puomit ravipuomeiksi. Siirryimme Staryn kanssa keskemmälle maneesia. Laitoin ohjat tamman kaulalle ja vedin jalustimet alas. Kiristin vyötä, mikä meninkin juuri ja juuri yhden reiän verran kireämmälle. Nostin jalkani jalustimeen ja nousin selkään. Taputin Starya kaulalle ja aloimme kävelemään alkukäyntejä. Ympyrältä tullessani minulle ja Lunalle tuli katsekontakti,joka toi äskeisen naurukohtaus episodin mieleen ja sai molemmat pidättelemään nauruaan.

Nostin ravin. Luna meni vastakkaiseen suuntaan kuin minä, joten siirryin hieman keskemmälle uralta. Keskityin pitämään Starya painamasta kädelle. Suoralla se alkoikin jo sujua lähes moitteetta. Pääty-ympyröillä taivuttaessa neiti alkoi taas painamaan. Annoin puolipidätteitä ja välillä pohkeita, jotta saisin sen liikkumaan hyvin ja kantamaan itseään. Ympyröillä se ei tuottanut tulosta. Vaihdoin suuntaa oikeaan ja yritin uudelleen. Oikeaan suuntaan Stary jopa kantoi itseään vähän paremmin, vaikka minulle oikea suunta on ollut aina hankalampi. Kehuin tammaa heti, kun se meni pienimmänkin pätkän kantaen itseään. Menin vielä pari ympyrää ja annoin kävellä. Katsoin vierestä, kun Luna meni Firrellä tosi hienosti. Ihalin orin askeleita.
“Stary, miks et sä voi mennä tuolleen?” kysyin vitsailen.
Kävelimme vielä pari kierrosta, jonka jälkeen nostin taas ravin. Aijoin mennä ravipuomit, joiden jälkeen pääty-ympyrän laukassa. Käänsin Staryn lyhyeltä sivulta kohti puomeja. Istuin alas ja pidin pohkeet kiinni. Puomeja ylittäessä ravi meni kivan pompottavasti, mutta sormissa kolotti hevosen pään paino. Annoin reippaat pohkeet, jottei Stary jäisi paikalleen ravaamaan ja käänsin sen lyhyelle sivulle. Siirsin jalkani laukka-avuille ja nostin laukan. Laukassa tuntui, että ohjien päässä olisi ollut murskauskuula. Tein puolipidätteitä ja annoin pohkeita. Stary hellitti onneksi vähän, mutta aika paljon jouduin silti kannattelemaan. Siirsin raviin ja tulin ravipuomit uudestaan samasta suunnasta. Maiskutin juuri ennen puomeja. Puomit menivät tällä kertaa jo paremmin. Saavuimme kulmaan, jossa annoin laukka-avut. Laukka nousi hyvin ja Stary ei oikeastaan painanut kädelle. Käänsin sen ympyrälle, jolloin se alkoi taas käymään painavaksi. Laukkasin ympyrän loppuun ja vaihdoin ravissa suunnan. Tulin ravipuomit vasempaan suuntaan. Puomit meni ihan hyvin ja Stary kantoi itseään paremmin. Nostin laukan, jolloin sama ongelma toistui.
“Tässä on meille työtä”, tuumasin hevoselleni.
“Mut mä oon varma, et saat sen viel kulkee hienosti”, Luna totesi.
“Toivotaan”, vastasin takaisin.
Ravailin löysillä ohjilla muutaman kierroksen, jonka jälkeen siirsin käyntiin. Tulin alas selästä ja kävin laittamassa puomit takaisin omalle paikalleen. Nousin takaisin selkään.
“Ootko sä missä vaiheessa?” kysyin Lunalta.
“Lopettelen tässä kohta”, hän vastasi.
“No, mennääkö loppukäynnit yhdessä maastoon?” ehdotin.
“No mennään vaan. Toivottavast tää poika pysyy aisoissa”, Luna vastasi hieman naurahtaen.
Kävelin vielä hetken maneesissa odottaen, että Luna sai ratsastuksensa loppuun.
“Nyt voidaan mennä”, Luna ilmoitti.
“Okei, hyvä”, vastasin ja käänsin Staryn kohti maneesin ovea.
“Firre oli täl kertaa tosi kiva ratsastaa”, Luna kertoi hymyillen.
“Kiva kuulla. On tuo hevoses vaa nii hieno!” vastasin.
Pujahdimme ulos maneesista kohti metsäpolkua. Ulkona oli jo pimeetä, joten kuljimme varovasti. Firre meni edellä ja Stary kulki perässä, mutta yritti päästä oriin lähelle koko ajan. Luna joutui aika paljon pidätellä poikaa, jotta se ei innostuisi liikaa tai ettei me jättäisi jälkeen. Mentiin metsän päätietä ensimmäiseen risteykseen saakka, jossa käännyimme ympäri kohti tallia. Kävelimme suht rauhallisesti, vaikka oltiin kotiin päin menossa. Äkkiä metsästä kuului rasahdus ja näin samaan aikaan sivusilmällä keltavalkoisen valonvälähdyksen. Stary säikähti ja kääntyi 180 astetta ympäri osuen pepullaan Firren takamukseen. Firre pukitti ja Luna heilahti vähän kaulalle. Hän onneksi pääsi heti takaisin kunnolla satulaan. Firre yritti päästä laukkaamaan, mutta Luna sai sen pidettyä kurissa.
“Kaikki ok?” kysyin.
“Joo, mut mikä tuo oli?” Luna vastasi ihmeissään.
“Mä en yhtään tiedä” vastasin samalla tuijottaen metsään päin.
“Mennää vaa takasi tallille”, Luna ehdotti.
“Joo, mennää vaa. Lie mikä tuo oli”, vastasin takaisin ja laitoin Staryn liikkelle jäykistyneestä asennostaan.
Loppumatka meni hyvin, huolimatta siitä miten varuillaan ja jäykkänä Stary oli.

Tallissa riisuin Starylta varusteet ja tarkistin sen takajalat hevosten pienen yhteen oton vuoksi. Harjasin neidin läpi ja laitoin sen kiinni käytävälle. Vein varusteet satulahuoneeseen. Takaisin tullessa huomasin, että kengittäjä olikin jo tullut. Annoin hänen tehdä työnsä rauhassa. Menin Firren karsinan luokse rupattelemaan Lunan kanssa. Hetken rupattelun ja kikattelun jälkeen palasin Staryn karsinalle harjaamaan hiekkaiset ja märät suojat. Harjauksen jälkeen laitoin suojat karsinan oven telineeseen kuivumaan. Järjestelin hevoseni harjakassin ja lakaisin käytävää.
“Noniin. Nyt on Stary kengitetty”, kengittäjä ilmoitti.
“Kiitoksia!” kiitin häntä hymyillen.
“Laitan laskun sähköpostilla”, kengittäjä sanoi.
“Juu. Heihei!” vastasin, kun kengittäjä oli lähdössä ovesta ulos.
Nostin Staryn etukavion ja katsoin puhdasta uutta hokkikenkää hokkeineen. Taputin tammaa kaulalle ja pussasin turvalle.
“Staryn ja Firren voi jättää sisälle, kun oon menossa hakemaan jo muita”, Tyyne ilmoitti tullessaan käytävän päästä pari narua kädessään.
“Juu!” vastasimme lähes yhteen ääneen Lunan kanssa.
Otin Staryn käytävältä irti ja talutin sen karsinaan. Otin päitset sen päästä pois ja annoin pari namia taskustani. Pussasin hevostani vielä kerran turvalle ja lähdin kohti tallin ovea. Avasin oven ja menin ulos.
“Hei älä viel sulje ovee. Mä tuun kans!” Luna huudahti, kun olin melkein jo sulkenut oven.
Naurahdin ja avasin oven kunnolla auki. Menimme alkumatkasta samaa matkaa, kunnes tiemme erkanivat pienessä risteyksessä.

Vastaus:

Tosi ihana, rennon tunnelman omaava tarina! Tykkään sun tarinoissa aina erityisesti siitä, kuinka monipuolista sisältöä saat luotua - tässäkin tarinassa kerroit hienosti ihan koko tallipäivästä ja kaikki tapahtumat olivat tosi realistisia :). Teksti oli myös hyvin selkeää ja helposti luettavaa.
Kiva kun kerrot myös aina edistyksestäsi Staryn ratsastettavuuden kanssa, näitä on aina mielenkiintoista lukea ja se tuo myös ihanasti aitoutta tarinaan!

Palkaksi saat tästä tarinasta 58v€ :).

• Tyyne

Nimi: Madde
Kotisivut: http://https://imgur.com/gallery/myldwPt/

27.11.2018 17:49
Piirsin meistä kuvan ~.~ (:

Vastaus:

Niiin ihana piirros, tykkään tosi paljon! <3 Herkku näyttää tuossa ihanan valppaalta ja komealta, ja sait itsesikin piirrettyä niin hyvin sun kaapin kuvaan sopivasti! Halusitko tätä kuvan sun kaappiin ollenkaan?

Saat tästä palkaksi tietysti täydet 60v€, ihanaa kun jaksetaan panostaa piirtämiseenkin :).

• Tyyne

Nimi: Hertta

26.11.2018 18:51
Draamatehtävä 3 – operaatio Mango!

Olin käväissyt illalla nopeasti tallilla hoitamassa Ellan. Käväisin vielä nopeasti Tyynen luona kertomassa, että Ellan jalka on nyt paremmassa kunnossa kun voi olla. Olihan meillä ollut jo parit kisat viime aikoina!

-Hei, hoitaisitko huomenna aamutallin? Tyyne sanoi vielä. -Minulla on Britin kanssa huomenna kisat joihin pitääkin jo lähteä varttia vaille viideltä.

-Tottakai sopii! Olen kuudelta tallilla huomenna, lupasin.


Herätyskelloni soi vaatimattomasti yöpöydälläni. Ja vain parin sekunnin soitto riitti – olin jo samalla hetkellä ylös sängystä valmiina uuteen päivään. Kello oli 5.38 kun olin valmiina pyöräilemään tallille. Tungin itseni ovesta ulos ja kävin hakemassa joponi. Olin ottanut runsaasti heijastimia mukaan, ulkonahan oli aivan pelottavan pimeää. Hurautin pyörälläni pimeälle kadulle ja hyräilin jotain hyvää biisiä.

Käänsin Keijukummun tuttuun pihaan. Hiekanjyvät rapisivat pyöränrenkaiden alla. Sidoin pyörän kiinni pyörätelineeseen, joka oli tallin vieressä.

Kävelin normaaliin tapaani talliin. Aloin hakemaan ruokia, jotka Tyyne oli illalla laittanut turpoamaan. Hillan ja Nuudelin ruoat tein itse, kun niiden ei tänään tarvinnut turvota. Otin Hillan vaaleanpunaisen ja Nuudelin keltaisen ruokaämpärin ja kävelin tottuneesti rehuvarastoon, joka oli vielä hämärä. Samassa kuulin rapinaa nurkasta. Varmaankin hiiri.

Olin juuri ottamassa kauraa pussista, kun tunsin jotain karvaista käsissäni. Sain oikeastaan sydänkohtauksen. Äkkiä valot auki…

En voinut lähes uskoa silmiäni. Näin kaurapussin luona ruskean ja pörröisen shetlanninponin. MANGO! Ja paikat ihan kaaoksissa! Ei voi olla totta!

Tiputin Hillan ämpärin kädestäni ja ryntäsin hakemaan riimua. Otin ensimmäisen riimun jonka sain käteeni. Juoksin ponin luo ja laitoin riimun kiinni. Katsoin vasta nyt riimun koon: XFULL. Nättipä poni hauskalta se päässä! Tartuin riimusta kiinni ja napakkana vedin Mangon pois rehukasasta. Talutin sen suoraan karsinaan ja annoin tukun heinää sille.

Rehuvaraston siivoamisen oli pakko jäädä jollekin muulle. Minä sen sijaan aloin selvittämään, että kuka on nyt jättänyt Mangon oven, tai mitä ikinä muuta…

Tutkin ensin Mangon ovea. Oliko ponin karsina auki, kun talutin sen? Oli vissiin. Tutkin ovea. Vertasin sitä muiden hevosten oviin. Ensin en huomannut mitään tavallista poikkeavaa. Sitten huomasin, että Mangon oven lukko oli pudonnut maahan. Miten tuhma poni oli voinutkaan olla?


Aamutallin tehtyäni olin kuitenkin pääosin onnellinen. Olihan se Mangokin semmoinen vekkuliponi!

Vastaus:

Oikein kivasti kirjoitettu, tosi hauska tarina! :) Draamatehtävän suoritit siis oikein hyvin ja kivalla idealla. Tarinasta jotenkin oikein huokui se hätä, kun huomaa ponin olevan irti ja se pitäisi nopeasti saada takaisin karsinaan :D. Oikein hyvin kuvailtu tarina siis, jota oli huvittavaa lukea!

Saat tästä tarinasta palkaksi 47v€, sekä tietysti yhden draamamerkinnän.

• Tyyne

Nimi: Madde

26.11.2018 11:29
Madde ja Herkku - Maastakäsittelyä

Avasin autoni oven ja nappasin avaimet virtalukosta. Nousin autosta päälläni ruskea huppari, talvitakki ja lämpimämmät housut mitä omistan. Vaihdoin tuttuun tapaan takakontissa olleet tallikengät jalkaan. Avasin ratsastuskassini ja nappasin vyölaukun mukaani. Laitoin luukun kiinni ja suuntasin kulkuni kohti tallia. Kävellessäni napsautin laukun kiinni vyötäisilleni. Ruskea pieni pussukka, jossa oli helposti avattava läppä oli ostettu keskiaikamarkkinoilta joskus vuonna kivi. Pussukan sisälle olin paloitellut omenoita ja napsutin - tänään olisi tiedossa Herkun kanssa maastakäsittelyä. Unelmana olisi helppo hevonen, jonka kanssa voisi käydä metsässä kävelemässä vapaana. Ja noin uljas hevonen olisi myös hieno näky, jos Herkun saisi opetettua myös pystyynnousuun ja muotoon. Mielikuvitukseni lensi jo ties missä kilpailuissa. Ravistin ajatukseni pois ja siirryin vähän realistisempaan harjoitteluun.

Hain sisältä Herkun harjakopan, suitset ja lainasin tallin yleiseen käyttöön tarkoitettua juoksutusliinaa. Kävelin takaisin ulos pesuboksiin ja laskin tavarat käsistäni. Herkku oli onnekseni jo sisällä, joten minun tarvitsi vain avata ovi ja viedä hevonen boksiin. Silitin hevosta oikein urakalla ja kerroin kuinka Nasu olin syönyt lempivillasukkani. Saatuani hevosen kiinni, otin harjakopasta lyhytharjaksisen harjan ja lähdin kaulalta liikkeelle. "Sukat oli ostettu joltain käsityömarkkinoilta ja ukki oli ostanut ne minulle varmaan kymmenen vuotta sitten. Silloin ne oli toki liian isot, mutta käytin niitä silti jatkuvasti. Hienot ruskea-valkoiset. Ne oli todellä lämpimät!" kerroin hevoselle, joka roikotti alahuutaan. Tuskinpa Herkkua kiinnosti minun villasukkani, mutta mielestäni tärkeintä oli kontakti hevoseen. Harjasin vielä pään puhtaaksi ja selvitin hännän ennenkuin laitoin suitset päähän. "Haluisitko sinä suojat jalkaan?" kysyin Herkulta. Vastausta saamatta - toki en sitä kyllä odottanutkaan - päätin että ehkä me ei tarvita tänään. Irrotin ohjat hevosen suitsista ja kiinnitin riimunnarun kuolaimiin kiinni. Heitin vielä liinan vasemmalle olalleni ja lähdimme yhdessä kohti maneesia.

Olin erikseen aiemmin päivällä laittanut Tyynelle viestiä, että haluaisin varata maneesin käyttööni. Olin kertonut suunnitelmistani antaa hevosen olla vapaana ja Tyyne oli tuttuun tapaan innostunut ajatuksesta pystyynnousevasta jättiläisestä ja metsäretkistä. Siispä olin saanut luvan käyttää maneesia.

Avasin maneesin oven ja se piti kovaa jylinää siirtyessään. Kävelin sisään, käänsin hevosen ja laitoin oven kiinni. Kun olin vienyt liinan katsomon aidalle roikkumaan ja päässyt kentän keskelle, irroitin Herkun riimunnarusta ja annoin sen lähteä tutkimaan nurkkia. Herkulla kesti hetken aikaa tajuta, että oli irti ja että sai kulkea kauemmaskin kuin metrin päähän. Kun hevonen tajusi asian, se lähti käppäilemaan laiskoin askelin kohti kakkanurkkaa haistelemaan päivän uutiset. "Okei Herkkuseni, tänään kokeillaan erilaista juttua" sanoin ääneen ja maiskautin. Hevonen vain käänsi korvansa minuun. Kutsuin hevosta ääneen ja sain pään kääntymään. Jatkoin huutelua ja maiskuttelua, kunnes Herkku talsi luokseni. Heti kun hevonen lähti lähestymään, nappasin vyölaukusta omenan palan ja tarjosin sitä. Pehmeillä huulillaan Herkku nappasi sen ja rouskutti tyytyväisenä. Kävelin muutaman askeleen päähän ja pyysin Herkkua luokseni. Hevonen tuli, huulet törröllään ja kaipasi lisää omenaa. Minä annoin palasen. Seisoimme naama turpaa vasten, kun nostin käteni ja pyysin Herkkua olemaan paikallaan. Otin askeleen taakse. Herkku ei reagoinut, joten napsautin naksutinta ja ojensin omenan palaa. Kiitin myös ääneen hevosta. Jatkoimme tätä samaa paikallaan pysymistä, aina lisäten askeleen kun edellinen oli onnistunut viisi kertaa peräkkäin. Herkku oppi pian mistä oli kyse ja pääsin parhaillaan viiden askeleen päähän.

Annettuani omenan palan, päätin vaihtaa tehtävää. Nyt lähdimme harjoittelemaan etujalkojen ristiin laittoa. Minä otin hevosen kaviosta kiinni, siirsin sitä hieman ja taputin. Siirsin hevosen kavion toisen kavion viereen ja toistin harjoituksen. Varmaan viidennen kymmenennen kerran jälkeen, Herkku alkoi tajuamaan mitä haen. Käytin käskyä "balleriina" tempun yhteydessä ja näytin esimerkkiä omilla jaloillani. Seisoin hevosen vieressä, kerroin käskyn ja samaan aikaan tein itse liikkeen. Hetken aikaa mietittyään, Herkku risti kavionsa. Minä kiitin todella innostuen, naksautin ja annoin omenan palan. Jatkoimme harjoitusta reippaasti yli varttitunnin, mutta nopeampaa reaktiota en saanut. Rapsutin hevosta kaulalta. "Todella hienosti, hyvä poika" minä kehuin.

Koska omenan paloja oli vielä jäljellä, päätin kokeilla ensimmäistä opettelemaamme temppua - luokse tuloa. Kävelin muina miehinä maneesia hiukan kauemmas ja huusin Herkkua nimeltä. Herkku käveli - nyt jo reippaammin luokseni ja naksautin ja tarjosin omenan palan. Kävelimme vielä yhdessä katsomon aidalle ja otin liinan käteeni. "Nyt lähdetään kokeilemaan samaa ulos. Kun kerran olet noin kuuliainen herra" sanoin kiinnittäessäni liinaa. Vedin liinan ensin toisen kuolaimen läpi, sitten niskan takaa ja napsautin kiinni toisen puolen kuolaimeen. Kävelimme maneesin ovelle ja avasin sen. Ulkona annoin tarkoituksella pitkän liinan Herkulle, joka lähti jo hamuamaan viimeisiä vihreitä. Minä kutsuin hevosta, joka vain käänsi korvansa luimuun. Kutsuin uudestaan, nyt vähän nykien liinasta. Herkku nosti päänsä ja oikein korostetun laiskasti käveli luokseni. Naksautin ja annoin omenan. Jatkoimme tätä koko matkan pesuboksille asti.

Pesuboksissa otin suitset ja liinan pois, laitoin ne roikkumaan hanaan ja ujutin riimun herran päähän. Kiinnitin hevosen molemmin puolin riimunnaruilla ja kaivoin vielä viimeiset omenan palaset laukusta. Herkku hamuili niitä huulillaan ja rouskutti tyytyväisenä samalla kun itse harjasin hevosen jalkoja puhtaiksi. Ilma lähenteli nollaa, joten en uskaltanut pestä vuohisia puhtaaksi. Tyydyin siis vain selvittämään ne takuista. Nopeasti harjasin hevosen läpi. "Kokeillaanko jotain ihan uutta?" kysyin hevoselta, jonka korvat osoittivat minuun ja silmät tapittivat kysyvästi. Kävelin karsinan luokse ruunan kurkkiessa pesuboksista kummissaan ja avasin karsinan oven. Sen verran, että hevonen mahtuisi siitä kävelemään sisään. Takaisin pesuboksiin, riimunnarut irti ja hevonen vapaaksi. Mielikuvassani hevonen kävelisi pää alhaalla kuuliaisesti pilttuuseen ja jäisi vain katsomaan kun suljen oven. Herkku kumminkin kallisti päätään minulle ja ilme kertoi kaiken; "mitä hittoo sä haluut nainen?" "Mene vaan, tie on vapaa" kehotin ja Herkku otti varovaisen askeleen ulos boksista. Kauneimmalla äänelläni mihin ikinä taisin, kehotin hevosta liikkumaan. Herkku vain tuijotti minua kysyvästi ja huokaisin. "Ei tämä taida toimia niinkuin elokuvissa, eihän?" kysyin ja nappasin riimusta kiinni. Talutin hevosta muutaman askeleen verran kohti karsinaa ja päästin irti. Sen vihjeen herra ymmärsi ja käveli omin nokkineen karsinaansa, jättäen kumminkin peppunsa oven eteen. Minä maiskautin hymy kasvoilla ja työnsin tuota jättisuurta peppua. Hevonen huiskautti häntäänsä, ennenkuin otti askeleen sisälle. Minä suljin oven ja kiitin Herkkua päivästä. Nappasin pesuboksista tavarat ja kipitin äkkiä sisälle lämpimään.

Vein tavarat paikalleen ja puolijuoksin autolle. Sisälle kylmään autooni päästyäni, laitoin virrat päälle ja kaikki puhaltimet ja penkinlämmittimet täysille, ennenkuin hurautin pois pihasta kotia kohti.

Vastaus:

Ihan superkiva, mukavan rauhallinen tarina! Tarinassa oli oikein ihana, hyvänmielinen tunnelma ja kuvailit varsinkin Herkkua tosi kivasti <3. Tarina on kirjoitettu myös todella sujuvalla ja huolellisella tyylillä, joka tekee tarinasta helposti luettavan :).
Kiva kun tuli tällaista vähän erilaistakin tarinaa, maastakäsittely oman hoitohevosen kanssa on kyllä tärkeää etenkin tutustumisen kannalta!

Palkaksi saat tästä 57v€.

• Tyyne

Nimi: Luna

26.11.2018 02:43
26.11.2018 || Uusi hevonen, uudet kujeet ||

Seisoin Firren karsinan edessä katselemassa orin ruokailua. Vähän väliä uusi orheni katsahtaa minua kuin hassahtanutta ja pärskii nolona. Firre kuitenkin lumosi jo kaikki upealla kiharalla harjallaan, kiiltävällä karvallaan ja elegantilla askelluksellaan. Siis, kun minä ja Tyyne saavuimme Firren kera Saksasta, oli Jenny, Ossian ja Hertta ja tietty Justus meitä pihalla odottamassa. Kun astuin ulos autosta, olin intoa täynnä. Firre tarkasteli trailerista tapahtumia ja peruutti jännittyneenä ulos trailerista. Kuului pari ihastunutta huokaisia ja hymyilin tietäväisenä. Tässä narun päässä seisoo oma friisiläinen, minun sydämeni täysin täyttänyt Firre-kulta! Firre oli halussa hieman näyttänyt egoaan ja pörhistellyt, mutta asettunut sitten lopulta sinne yksäritalliin. Sattumalta orini oli pesarin ja tyhjän karsinan välissä, mutta se tuskin haittaa pomottelevaa mustaani. Nyt nojailin ajatuksissani karsinan kylmiin kaltereihin ja silitin tervehtimään tullutta Firreä hitaasti kaulalle. Suljin silmäni ja mietin mitä kaikkea hauskaa me yhdessä tekisimmekään. Odotin jo niin kovasti kaikenlaista, että unohdin kokonaan ajankulun. Kun aukaisin silmät ja katsoin kelloa, niin hupsista keikkaata se olikin jo kymmenen!
"Sori Firre, koti kutsuu ja veli on varmaan ragena. Nuku hyvin kulta, huomenna nähdään!" sanon heipat orille ja annan suukon sen turvalle. Riennän ulos tallista, mennessäni sammutan valot ja suljen oven. Juoksen päätalliin, jonka keltainen sävy on vain vaaleanharmaata usvaa loppuillasta. Aukaisen stressaantuneena oven ja silmäni leviävät lautasen kokoisiksi. Tyyne taluttaa juuri hienoa lipizzaruunaa karsinaan. Seuraan kaksikkoa ja nojaan karsinanoveen Tyynen sen suljettua.
"Kukas tämä herra on?" kysyn ja katson ympärilleen vilkuilevaa lipizzaruunaa.
"Se on Esko. Hän asui täällä aikaisemmin, mutta myytiin pois. Se kyllästyi nyt tässä kodissaan ja omistaja myi sen takaisin. Saapa nähdä mitä jekkuja meidän Esko keksii!" Tyyne naurahtaa ja suuntaa pois. Minä jään vielä katselemaan lipizzan touhuja. Iltahämärän ja tallin hämärässä valossa näen, kuinka ruuna nostaa valkean päänsä korkealle. Sen lempeät silmät tarkkailevat minua valkean otsatukan alta. Tämä hevonenhan on oikea unelmahevonen, mutta niinhän sitä sanotaan uusi hevonen, uudet kujeet!

Vastaus:

Oikein ihana minitarina! Tykkäsin paljon siitä, kuinka sujuvasti ja kauniisti tässä kuvailit, varsinkin tarinan loppu oli tosi hyvin kirjoitettu :). Teksti oli muutenkin selvästi huolellisesti kirjoitettua, ja tarinaa olikin oikein helppo sekä miellyttävä lukea.
Tuon tarinan lopun laitoin tosiaan jo Eskon sivuille, se oli niin ihanasti kuvailtu pätkä! <3

Tästä saat palkaksi 35v€.

• Tyyne

Nimi: Luna

26.11.2018 00:19
26.11.2018 || Jumalan lahja, osa 2/2 || Rakkauden kipinä

Minua oksetti ja pyörrytti. Ties kuinka monta kilometriä olimme ajaneet. Oli kulunut pari päivää lähdöstä. Olimme melkein perillä. Hevostila, jossa uusi hevoseni asusti tällä hetkellä oli juuri Saksan rajassa. Tyynekin näytti väsynerltä kääntyessään isolta moottoritieltä sivutielle ja kohta takaisin moottoritielle. Laitoin radion päälle. Sieltä tuli klassista musiikkis. Se tuuditti minut uneen. Näin unta mustasta friisiläisestä vaaleanpunaisissa balettitossuissa ja tutussa tanssimassa balettia...

"Luna! Nyt ollaan perillä!" Tyynen huudahdus herätti minut. Säpsähtäen katsoin naista kuin vähäaivoista. Missä? Ai niin, Saksassa siellä hevostilalla. Tyyne virnisti.
"Mennään", nainen sanoi. Nyökkäsin jännittyneenä ja aukaisin hieman kolhiintuneen auton oven. Tapani mukaan paiskasin auton oven kiinni. Juuri silloin sattui satamaan, mutta minä ja Tyyne venyttelimme nautinnollisesti pitkän matkan jälkeen. Hevostila oli hyvin iso. Talleja oli kolme. Avaraa, sateista laidunta näkyi hienojen kirkkaasti valaistujen tallien takana. Yhden pähkinäpuisen tallin vieressä oli koulukenttä, jonka valkoiset aidat kiilsivät märkyyttä, samoin keskimmäisen tallin takana oleva estekenttä. Oli kaksi jättimäistä maneesia ja kävelytyskone. Upeat maastoreitit. Huokaisin haaveilevasti ja vilkaisin Tyyneä jonka kulmat olivat rypistyneet.
"Rikas tyyppi. Mennään päätallille, siellä on ovet auki", nainen ryhdistäytyi. Kävelimme märän pyöreänmuotoisen nurmikkoalueen yli. Punamultainen, kivajalalla seisova vanhannäköinen upea talli oli kerrassaan upea. Huokaisin ihastuksesta. Kävelimme sisään talliin, joiden ovet olivat keskellä tallia. Siellä joku pitkä, tumma, viiksekäs mies puhui puhelua saksaksi. Kun hän näki meidät, loppui puhelu vikkelään.
"Mittelspitzel. Kopenhågen. Adios bueno ritas!" ja taittui espanjalaiseen hyvästelyyn. Mies sujautti puhelimensa kiiltelevän, tummansinisen tallitakin rinnustaskuun. Hän näytti siltä, kuin olisi menossa kilpailuihin. Miehellä oli valkoiset ratsastushousut ja hänen nahkaiset mustat saappaansa loistivat puhtautta.
"Tervetuloa minä hevostila! Täällä hulppea mahdollisuus ratsasta ja upea maastoreitti. On myös mahdollisuus kouluttaa sinä hevonen. Neiti ja rouva, mitä haluat?" mies sanoi murretulla suomella ja kätteli meitä rykäisin.
"Hei! Olen Luna Laakso. Ostin täältä sen friisiläisorin, Royal Fantasyn", kerroin.
"Ah, sinä olla hurmaava Laka Luunno! Mennä hakemaan Roayl Fantasy sinun luokse Suomi maa", mies jatkoi ja esittäytyi Arnoldiksi kävelessään käytävää pitkin. Seurasimme Arnoldia ja ryppy Tyynen otsassa syventyi. Tirskahdin jännittyneenä ja katselin uteliaina tuijottavia friisiläistammoja, ujona vilkuilevia mustia varsoja ja luimistelevia upeita oreja. Sitten saavuimme hulppealle karsinalle, jonka kultakiekuroin koristellussa puukyltissä luki kultaisella kaunolla Royal Fantasy. Astahdin lähemmäksi. Arnold ja Tyyne siirtyivät kauemmaksi. Katsoin upeaa mustaa oria. Sen pitkä, kihara friisiläisharja oli kiiltelevän suora. Orin tarkkaavaiset silmät tutkivat minua. Ojensin käteni orille ja Royal Fantasy hamusi sitä. Naurahdin.
"Minun rakkaani", henkäisin. Olin aivan myyty. Hymyilin Arnoldille ja Tyyne ojensi rahat. Arnold virnisti euron merkit silmissään ja työnsi syliini tummansinisen riimun karvapehmusteella ja tummansinisen, pehmeän riimunnarun. Astuin Royal Fantasyn karsinaan. Sujautin päitset friisiläisen päähän. Kummaksuen musta tupsujalka seuraa minua autolle asti. Sade on loppunut ja aurinko pilkistää ujosti pilvien takaa. Hymyilen. Ihan erilaista kuin Suomessa. Talutan Royal Fantasyn traileriin. Tarkistan että kaikki on hyvin. Hyvästeltyämme Arnoldin, monen tunnin kotimatka saattoi alkaa. Päässäni pyöri vain yksi ajatus. Royal Fantasy, minun uljas prinssini.

Vastaus:

Tosi kiva ja viihdyttävä tarina, kiva kun kakkososakin Firren ostotarinaan tuli noin pian! Kuvailit tässä oikein hyvin ja aidosti, ja tarinassa olikin ihana tunnelma :).
Tuo Arnold oli kyllä paras, enkä pystynyt olemaan kuvittelemaan sitä ihan donitsin näköisenä... :'D Mutta ihana Firre, on se kyllä erittäin hienon oloinen hevonen! <3

Palkaksi saat tästä tarinasta 48v€.

• Tyyne

Nimi: Luna

25.11.2018 23:35
25.11.2018 ||  Tallilla tapahtuu || Operaatio Donitsi

Piirrän sormellani huuruiseen auton ikkunaan sydämen. Kirjoitan sen sisälle Siinan nimen. Vilkaisen etupenkillä ajavaa Lukaa, joka kaartaa automme Keijukummun tiluksien pihaan. Moottori hyrrää, kun Luka hakee parkkipaikkaa.
"Oikeesti, mä oisin voini kyl kävellä!" aloitan valituksen. Luka sammuttaa auton ja huokaisee. Veli katsoo minua peruutuspeilin kautta.
"Kello kahdeksalta täällä", Luka sanoo tylsistyneen oloisena. Kiroan ja noustessani autosta pamautan oven voimalla kiinni. Dramaattisesti kävelen keltaiseen päärakennukseen ja katson omahyväisesti kun musta Volvo kaartaa pois. Sitten purskahdan nauruun ja kävelen talliin. Donitsin karsinalla huomaan vaisun tallimestari-Justuksen puhdistavan orin takakaviota.
"Hei Justus! Menetkö sinä ratsastamaan? Vai Tyyne? Vai kuka?" rupattelen. Justus nousee seisomaan ja heittää kaviokoukun Donitsin harjapakkiin. Mies puhdistaa liat housuistaan ja aukaisee karsinanoven.
"Varo blondi", mies tuhahtaa taluttaessaan Donitsin ulos karsinasta. Huomaan karsinanoven taitettavassa satulatelineessä olevan satulan sijasta valjaat. Justus nostaa ne ja alkaa valjastamaan tupsujalkaista mustaa. Sitten ymmärrän.
"Kyläajelu? Kärryajelu? Ihanaa, kyllä! Voinko tulla mukaan, voi Justus voinko?" pulputan ja katson Justusta anellen. Mies keskittyy Donitsin varustamiseen. Hän näyttää samanlaisen kiusaantuneelta kuin ensimmäisissä kisoissaan.
"Hyvä on jos rauhoitut!" mies puuskahtaa. Vinkaisen iloisesti ja ryntään viemään tallireppuni oleskeluhuoneen nyt hieman pölyyntyneeseen nurkkaan. Kun palaan talliin heilahtaa Donitsin häntä tallin ovilla. Seuraan kaksikkoa ja suljen päätallin ovet. Pihalle on ilmestyneet kahden hengen istuttavat puiset kärryt. Katson ihailen, kun nopeasti kädenkäänteessä Justus on valjastanut Donitsin kärryjen eteen. Tallimestari hyppää ajurin paikalle. Minä kapuan miehen viereen. Onneksemme penkille on levitetty viltti, sillä olisi aika ankea istua kylmällä puisella penkillä peppu jäässä. Donitsi lähtee leppoisaan käyntiin pää alhaalla Justuksen käskystä. Katselen kuuraista marraskuun maisemaa. Maassa on ohuenohut lumikerros. Puista ovat lähteneet lehdet ja korkeimmat oksat loistavat valkoisena kuurassa. Muutama pieni sinnikäs lintu laulaa Justuksen ohjatessa Donitsi kuuraisten puiden ja jäätyneiden lätäköiden ohi. Vedän syvään henkeä ja nautin raikkaasta pakkasilmasta. Marraskuu on ihanaa aikaa! Eikä edes tarvitse puhua.
"Hei Justus, pystytetäänkö tänä vuonna kylän keskustaan joulukuu... Huiih!" aloitan kysymyksen. Kesken lauseen, hieman epäkohteliaasti, Justus käskee Donitsin ravata. Joudun ottamaan toisella punaisen lapasen peittämällä kädellä pipostani ja toisella kärryjen reunasta kiinni. Tallimestari nyökkää ja kun katson miestä sivusta, tuon ahavoituneilla kasvoilla on pieni hymynpoikanen. Vaisu, mutta hymy silti. Katson eteenpäin itsekin hymyilen. Leveä hiekkatie vaihtuu kapeammaksi asvalttitieksi. Justus siirtää Donitsin taas käyntiin. Sitten tajuan olevamme kylällä! Vilkuilen innoissani ympärille. On pieni leipomo, kauppa, suutari, matkamuistoesineitä myyvä puoti, kukkakauppa, kioski. Olen haltioissani, enkä huomaa lastenkärryjä tien toisella puolella. Ei huomaa Justuskaan. Mutta tarkkaavainen Donitsi huomaa. Se säikähtää vaivan liehuvaa harsoa ja tekee nopean äkkikäännöksen. Kärryt kolahtavat viereisen rakennuksen seinään. Justus mennettää ohjat kun Donitsi ryntää laukkaan. Tunnen kuinka rengas irtoaa hitaasti. Donitsin perässä liehuvat pitkinä ohjat. Justus tippuu. Naama on kylmä. Rengas on irti. Donitsi vain jatkaa häntäjouhet hulmuten. Kärryt paiskautuvat uudelleen maahan ja lennän naamalleni jäiseen maahan. Panikoitunut Donitsi jatkaa, mutta kaartessa oriparka liukastuu. Kasvoja kirvelee, Justusta ei näy, talli on jossain takana. Juoksen Donitsin luo. Varovaisesti irrotan kärryt ja sotkeutuneet ohjat. Sitten Donitsi nousee itse ylös ja anteeksipyytävästi pukkaa minua syliin. Naurahdan. Eihän Donitsille voi olla kauan vihainen. Sitten vilkaisen viereeni ilmestynyttä Justusta, joka pitelee kättään irvistäen.
"Soita Tyynelle. Käsi on todennäköisesti nyrjähtänyt, mutta kärryt, Donitsi ja sinut on satava tallille", mies käskee. Nyökkään.

Yhdessä hujauksessa olen jälleen tallissa. Justuksen karjaisu kuuluu oleskeluhuoneesta. Piiloudun Donitsin selän taakse. Sain luvan kuivatella orin ja tarkistaa onko kaikki okei. Onhan se. Friisiläinen siis selvisi säikähdyksellä. Oma naamani on veressä, mutta Justuksen tilanne huolestuttaa. Sitten tallimestari ilmestyy Donitsin karsinalle.
"Kuule blondi... Kiitos", mies mumisee ja lähtee nolona pois. Jään iloisesti hymyillen rapsuttelemaan nuokkuvaa Donitsia.

Vastaus:

Tosi kiva tarina, joka oli kirjoitettu hyvällä tyylillä! Varsinkin tuo ihan tarinan alku oli ihana ja kekseliäs, en tiedä miten mutta heti ekasta lauseesta tuli tosi jouluinen pakkasfiilis :D. Kuvailet tarinassa oikein kivasti ja hauskasti, ja teksti oli myös tosi sujuvaa. Tykkäsin myös kovasti siitä, miten kuvailit kylää!

Justuksella oli ilmeisesti vähän huono päivä, mutta välillä saakin olla... :'D Hyvä kuitenkin ettei teille käynyt tuon pahemmin, tuo kärryttely saa kyllä pian loppua!

Tästä saat palkaksi 50v€.

• Tyyne

 

 

©2019 Virtuaalitalli Keijukumpu - suntuubi.com