Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hoitokirja

Tänne kuuluu kaikki hoitajien kirjoittamat hoitotarinat. 

Ekstratehtävät: Joka perjantaina _noin_ klo 20.00 tänne hoitokirjaan ilmestyy pieni ekstratehtävä, jonka suorittamisesta saa lisärahaa 20v€ tai joskus suurin piirtein saman arvoinen tarvike varustekaupastamme. Ekstratehtäviä saa siis suorittaa niin hoitajat kuin yksärien omistajatkin! Ekstratehtävän suorittamiseen on aikaa seuraavan tehtävän ilmestymiseen saakka. Ekstratehtävien suorittamiset merkitään aina hoitajien kaappeihin, ja lisäksi tehtävien ahkera tekijä voi ansaita jopa tittelin! Ekstratehtävistä kirjoitetaan lyhyt tarina, jossa voi mennä ns. suoraan asiaan. 

 

18.7.-17 muutos: hoitajien toiveesta tarinoista saatavaa palkkamäärää vähennetty. Palkka per tarina on tästä lähtien 20-60v€. 

 

Mukavia hoitohetkiä!

 

Vieraskirja  1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Jenny

23.07.2017 23:11
Olimme eilen olleet avajaiskisoissa Liven kanssa. Olin tyytyväinen, sillä meille oli jäänyt kisoista käteen hieno sininen ruusuke toisen sijan johdosta. Tietysti, ei sijoitus ollut ihme, olinhan saanut ratsastaa rakkaalla Livelläni, joka oli kaikin puolin osaava ratsu.
"Oot sä kyllä mahtava poni", sanoin Livelle rapsutellessani sitä ja ojentaessani sille porkkaa.
Connemara hotkaisi porkkanan suuhunsa ja katsoi minua korvat hörössä kerjäten lisää herkkuja. Poni ansaitsi palkkion oikein kivasti menneistä kisoista.
"Ens kisoissa me sitten voitetaan, eikö niin?" kuiskasin Livelle.

Ensimmäinen luokka, jonka menimme, oli ollut helppo C. Ei siis mikään kovin vaikea luokka, ottaen huomioon, että olin parhaimmillani helppo A -tason ratsastaja. Halusin silti ensimmäisissä kisoissamme mennä hieman helpomman luokan.
Yhden koululuokan lisäksi olimme menneet vielä kaksi esteluokkaa, 50-60cm luokan ja 70-80cm luokan. Verryttelyt olin pitänyt kevyinä, sillä Liven piti jaksaa mennä kisoissa kolme luokkaa. Toisaalta, jotkut menivät paljon enemmänkin luokkia ja Tyyne oli sanonut Liven jaksavan, sillä luokat eivät olleet kovin haastavia. Siispä olin luottanut tallin omistajan sanaan, eikä Tyyne varmasti olisi antanut meidän mennä kolmea luokkaa, jos olisi epäillyt poninsa jaksamista.
Helppo C -luokassa oli ollut yhteensä 14 ratsastajaa ja minä ja Live olimme sijoittuneet neljänsiksi. Minusta se oli ihan hyvä suoritus, vaikkei ruusuketta tullutkaan. Live oli tuntunut mukavalta ratsastaa, ei ehkä maailman parhaimmalta, mutta hyvältä kuitenkin.
Ulrika oli voittanut helpon C:n ja oli edelleen todella yllättynyt voitosta.
"Mä en vieläkään voi uskoa, että me voitettiin!" tyttö hihkui saapuessaan Liven karsinalle.
"Vielä kerran onneksi olkoon!" onnettelin Ullea hymyillen. Hän ja Tomppa ansaitsivat voiton. Olivathan he todella söpö pari, heh.
"Kiitos. Esteet eivät sitten menneetkään niin hyvin", Ulrika virnisti.
50-60cm luokka oli ollut se, missä minä ja Live olimme sijoittuneet toisiksi ja saaneet ruusukkeen. Ulrika sen sijaan oli jäänyt luokan viimeiseksi Tompan kanssa. Minulla kyseinen luokka oli mennyt todella hyvin, koska Live oli ollut tavallisen ihana itsensä ja hypännyt esteet vaivatta. Sain ratsastettua tiet hyvin ja vauhtia oli tarpeeksi. Olisimme voittaneet, jos vauhtia olisi saanut rataan vielä vähän lisää, mutta nyt meni näin eikä tulosta voinut enää muuttaa.
"Kyllä te vielä esteilläkin pärjäätte, usko pois", rohkaisin Ullea.
"Sun täytyy vaan jaksaa treenata ja uskoa itseesi!"

Kisojen viimeinen luokka, 70-80cm luokka, ei mennyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Minulla oli ollut suuret odotukset esteluokista ja odotin molemmista sijoituksia. Tietysti sitä toivoi aina parasta.
En kuitenkaan ollut saanut ratsastettua teitä tarpeeksi terävästi ja nopeasti, siispä tiet olivat venyneet pitkiksi. Se tietysti tarkoitti sitä, ettei radan aika ollut kovin hyvä. Minä ja Live olimme olleet luokan kahdeksannet, ja osallistujia oli ollut kaksitoista. En siis ollut lainkaan tyytyväinen sijoitukseemme, mutta se sentään oli positiivista, että kaikista esteistä oltiin päästy yli emmekä jääneet viimeisiksi. Haha.
Olin jo harjannut Liven ja puhdistin siltä kaviot. Ulrika oli mennyt Tompan luo, varmaan kehumaan hevosen maasta taivaisiin. Oli ratsastajallakin varmaan jotain osuutta voittoon ollut. Eivät ne hevoset yksinään luokkia voittaneet...
Silittelin vielä Liveä hetken aikaa sen karsinassa. Ensimmäiset kisamme olivat menneet oikein kivasti, ja tämä olisi hyvä alku tulevalle kisaurallemme. Ties kuinka monta ruusuketta me tulisimme ajan mittaan saamaan. Tietysti, ei kisoissa voittaminen ollut tärkeintä, vaan hyvien kokemusten saaminen. Ja sellaisen hyvän kokemuksen olin Keijukummun avajaiskisoista saanut!

Nimi: Eliza

23.07.2017 20:39
Estevalmennus

Tänään olikin minun ja Seran ensimmäinen valmennus ja se olikin suoraan estevalmennus. Vähän hassua, ettemme osallistuneet ensin kouluvalmennukseen, kun olin käynyt tallilla vain muutaman kerran ja vasta vähän ehtinyt tutustua Seraan. No mutta, näin ensimmäinen kerta esteillä valvovan silmän alla oli sinällään ihan hyvä, niin Tyyne huomaisi kaikki virheet, jotka korjaisin ja olisi sitten helpompi jatkaa itsenäisesti esteillä. Vaikka olihan niitä tietysti tullut hypittyä, mutta aina ei huomannut omia virheitään.

Sera oli ollut nätisti laittaessani tammaa kuntoon valkkutunnille. Laitoin ponille etusiin ostamani suojat, minusta ne sopi Seralle hyvin. Soljelliset kun sattuivat olemaan, niin menihän niiden laittamisessa hieman enemmän aikaa kuin tarrallisten, mutta Sera malttoi seistä paikoillaan, niin sain soljet kiinni kuitenkin melko nopeaan. Pian olimme valmiita Seran kanssa ja odottelimme muita valkkuun osallistujia. Meidän lisäksemme valkkuun osallistui kolme muuta ratsukkoa tältä tallilta. Heidän ollessa valmiita menimme kentälle, jonne Tyyne oli pystyttänyt muutaman pienen esteen. Yleensä tuntilaiset pystyttivät esteet itse, mutta kun niitä oli nyt vain muutama, niin Tyyne oli ne pystyttänyt jotta päästäisiin aloittamaan.

-Alkuverkan saatte tehdä itsenäisesti käynnissä sekä ravissa. Lyhyillä sivuilla tehdään voltteja ja lyhentäkää hevosen askelta ja vastaavasti pitkillä sivuilla pidentäkää hevosen askelta. Alkuun voitte kävellä hetken uralla, mutta jos joku siirtyy raviin ja itse menette käyntiä, niin siirtykää uran sisäpuolelle. Uralla mennään ravia ja käyntiä uran sisäpuolella. Jos tarvitsee tehdä pysähdyksiä, niin ne tehdään uran sisäpuolella sekä käyntiin siirtymiset myös, ellen muuta ilmoita. Jos vaihdatte suunnan niin muistakaa väistämisohjeet, kohdattaessa vasemmat kädet kohtaavat.
Olimme kävelleet jo hetken aikaa, joku ratsukko siirtyi jo raviin ja käänsin Seran uran sisäpuolelle. Olimme reilusti uran sisäpuolella, koska halusin aloittaa muutamalla pysähdyksellä, kun Sera vaikutti todella reippaalta tänään. Aluksi pysähtymisen kanssa oli ongelmia, kun poni jatkaa puksutti eteenpäin. Kutittelin Seraa suusta ja loppujen lopuksi tein kunnon pidätteen, jolloin Sera suostui pysähtymään. Taputin ponia kevyesti, jatkoimme käynnissä ja teimme uuden pysähdyksen, joka sujui jo huomattavasti paremmin. Muut olivat jo ravissa, meidänkin pitäisi jatkaa reippaammin. Teimme kuitenkin vielä yhden onnistuneen pysähdyksen ja jatkoimme uralla muiden mukana reippaammassa askellajissa eli ravissa.
Vaihdoimme pian suunnan Seran kanssa, kun muutkin olivat tehneet niin. Aloin kääntää ponin voltille lyhyillä sivuilla ja samalla asetin ponia sisäänpäin ja lyhensin ponin askelta. Voltista tuli hyvänkokoinen ja askeleen lyhennys sujui hyvin. Sen sijaan asetuksessa poni pienensi ympyrää, mutta painaessani voimakkaasti sisäpohkeella vastaan voltti pysyi samankokoisena eikä Sera enää pienentänyt sitä.
Pitkällä sivulla oli tarkoitus pidentää askelta, mikä olikin melkoinen haaste, sillä Seralla oli luonnostaan lyhyt askel. No, ehkä pari kertaa onnistuimme hieman pidentämään askelta.
-Eliza, Seran askel kun on luonnostan lyhyt niin askeleen pidennys ei näytä oikein onnistuvan. Tehkää lyhyet sivut kuten ennenkin ja pitkät sivut voisitte mennä keskiravia. Ei ole varmaan ongelma, kun Sera näyttää melko energiseltä pakkaukselta tänään.
-Cecilie hereillä siellä eikä vain matkusteta kyydissä. Vaadit vähän sitä askeleen pidennystä.
-Jääkää sitten käyntiin niin aloitellaan.
-Kaikki on varmaan jonkin verran hypännyt eli maapuomeja meillä nyt ei ole paitsi tuo yksi auttamassa ponnistuspaikkaa. En ole nähnyt teidän hyppäävän, joten aloitellaan pienemmillä esteillä. Ensin tuo apupuomin kanssa oleva ristikko ja sen jälkeen ristikko ja tasaokseri. Pieni okseri on, selviätte varmasti siitä. Ensin nämä niin katsotaan sitten. Ensin Cessi ja Hira.
-Aaa, kovasti tullaan. Hillitse vähän vauhtia ja tarvittaessa ristikon jälkeen voltti ennen toista ristikkoa.
-Ok, vauhtia oli paljon, mutta hyvin meni. Sitten Ulrika ja Tomppa.
Pari puomia putosi ja Tyyne ohjeistikin Tomppaa menemään reippaammin. Sitten oli vielä Jenny ja Live, joilla meni hyvin ja viimeiseksi minä ja Sera. Sera oli reipas ja hyppäsi ristikot hyvin, mutta pukitti sitten okserin jälkeen. Takapuoleni irtosi varmaankin vähän satulasta, mutta pysyin hyvin kyydissä. En ollut koskaan pudonnut pukittelevalta hevoselta. Varsinkin poneilla ne oli kuitenkin niin iisejä, että ei mitään ongelmaa.
-Ok Eliza. Hyvä kun teitte voltin varmuuden vuoksi ennen toista ristikkoa, Seralla näkyy vauhtia riittävän. Se varmaan protestoi hieman hyppykohtaa, suunnittele ensi kerralla paremmin. Lyhennä vähän askelta ristikon jälkeen.
-Okei ja uudestaan!
Kaikki ratsukot hyppäsivät nämä kolme estettä uudelleen ja minusta ne menivät kaikilla jo hieman paremmin.
-Sitten jatketaan vielä nämä kolme estettä sekä perään nuo kaksi pystyä. Niiden välissä joko lyhennätte tai pidennätte askelta ja Cessi ja Hira aloittaa.
Tuli minun ja Seran vuoro ja lähestyimme ristikkoa laukassa. Se ylittyi sujuvasti, mutta Seralle tuli joku hyppypompputurbo-kohtaus ja poni paineli tuhatta ja sataa esteiden ohi!
-Elizaa, mihin sinä meneeet? Tyyne huuteli hieman naureskellen peräämme. (Tarkoituksella kolme eetä).
-Tulepa uudestaan, vähän maltillisemmalla vauhdilla.
Hidastin Seran raviin ja ensimmäisen ristikon ajan pidin Seran ravissa, vaikka se olisi halunnut laukata. Myös toinen ristikko ylitettiin ravissa ja vasta sitten annoin Seran nostaa laukan. Päästyämme pystylinjalle Sera ampaisi täyteen laukkaan ja en voinut muuta kuin yrittää pysyä kyydissä ja ohjata. Siinä ei paljon pystynyt askelta lyhentämään, vaan poni paineli este esteen perään. Kyydissä pysyin ja parhaani mukaan nousin kevyeen istuntaan.
-No jopas oli ponilla vauhtia, huh. Näytti jo siltä, että ette pääse esteiden yli. Tulkaa kaikki vielä kerran onnistuneesti ja sitten loppuraveihin ja käynteihin.
Sera meni viimeisen kierroksen nätimmin ja mikähän lie siinä oli, mutta kun estetunnilla hyppäsi, niin viimeinen hyppy oli kaikista paras. Tietysti, kun oli hypännyt niin paljon. Mukavaa, että viimeinen hyppy aina onnistui, mutta sinällään ärsyttävää, kun muutkin hypyt olisivat voineet sujua yhtä hyvin.
Tyyne laittoi esteitä pois sillä aikaa, kun menimme loppuraveja ja jäimme käyntiin. Tyyne kertoi vielä jokaiselle, mitä voisi parantaa ja mitä voisi harjoitella itsenäisesti. Veimme hevoset talliin ja kukin meistä jäi hoitamaan omaa hevostansa.

Talliin mennessä Sera oli kovin energinen ja tanssahteli vierelläni. Tulimme jonon viimeisenä, kun Tyyne kutsui minua nimeltä.
-Eliza, odota.
-Kerro.
-Sera oli niin innokas, niin ajattelin, että olisitko halunnut vielä purkaa vähän Seran energiaa?
-Toki, mitä oli mielessä.
-Tule tohon kentälle ja nouse selkään niin saatte vielä vähän laukata.
Kävelin Tyynen kanssa takaisin kentälle. Tyyne sulki portin, kun kiristin vyön ja ratsauduin.
-Menkää pari kierrosta reipasta ravia, voit keventää.
Parin käyntiaskeleen jälkeen siirsin Seran raviin ja ei tarvinnut paljoa käskeä. Sera ravasi erittäin energisesti vähän päätään nyökyttäen. Muutaman kierroksen jälkeen Tyyne ohjeisti lisää.
-Okei, nosta laukka ja ja nouse kevyeen istuntaan, jos luulet pysyväsi siellä. Anna ponin vähän revitellä.
Pieni pohkeen puristus riitti Seralle. Se nosti matkaavoittavan laukan ja nousin kevyeen istuntaan. Tein pari puolipidätettä ja annoin ponin muuten juosta Tyynen ohjeiden mukaan. Reilut viisi kierrosta myöhemmin Tyyne opasti minua.
-Okei, riittää. Siirrä raviin ja käyntiin, jospa se riittäisi Seralle. Jos se on hikinen, niin vilvoita vähän vedellä.
Talutin Seran talliin omaan karsinaansa.

Riisuin jo omat hanskani ja kypärän ja sen jälkeen Seran varusteet. Sera ei kyllä ollut hionnut yhtään, ei pätkän vertaa.
Vein varusteet satlariin ja nostin satulan telineelle. Pesin kuolaimet ja nostin suitset niputettuna koukkuun omalle paikalleen. Palasin harjaamaan Seran.
Aukaisin suojien soljet ja poistin ensiksi suojat. Harjasin Seran kovalla harjalla ja puhdistin kaviot, vaikka se hieman hankalaa olikin. Talutin yhä energisen ponin laitumelle samalla, kun Hira ja Livekin vietiin laitsalle. Palasin talliin ja vein Seran harjakorin satulahuoneeseen ja astelin hoitajien huoneeseen, jossa oli muitakin. Cessi heitti ilmoille discord jutun, muut eivät oikein innostuneet siitä, mutta minä innostuin. Muut lähtivätkin jo omille teilleen, mutta minä jäin juttelemaan Cessin kanssa valmennuksesta ja elämästä nyt yleensäkin. Lupasin kotia päästyäni ladata tuon discordin ja sovimmekin tutustuvamme paremmin toisiimme ja ehkäpä joskus vierailevamme toistemme luona. Cessi oli vain pari vuotta minua nuorempi ja siksi tulimmekin oikein hyvin juttuun. Hän vaikutti oikein mukavalta ihmiseltä ja kauniskin hän oli. Todella kaunis. Virnistelin itsekseni polkiessani pyörällä kotia.

Nimi: Ulrika

22.07.2017 01:25
- Mango on kadonnut! Se ei ole laitumella!
- Se on varmaankin taas ryöminyt sähköpaimenien ali... Se tekee sitä joskus.
- Ei kai se nyt ryömiä osaa?
- Shetlanninponit osaa mitä vain.

Värikkäältä tammalaitumelta tosiaan puuttui kaksi ponia, kun minä, Mia, Eliza ja Tyyne lähdimme tarkastamaan asiaa illalla, juuri, ennen kuin hevoset olisi muutoinkin pitänyt pian hakea sisään yöksi.
- Niin Serakinko puuttui? En kyllä ihmettelisi, se lähtee metkuihin mielellään mukaan. Ratsastettaessakin sille on hyvä syy ottaa pieni pukkispurtti, jos joku muu sattuu jotain vähän säpsähtämään, Tyyne huokaisi pälyillen käsi silmiensä suojana laitumelle. - Eipä tosiaan näy.
Ilta-aurinko laski kauniisti lammen taa, mikä oli oikeastaan onni, sillä kurjalla säällä olisi ollut vielä kaksi kertaa kurjempaa lähteä ponijahtiin.
- Satuloidaanko hevoset? Mia innostui, ja sai helposti myös minut ja Elizan kannattajakseen.
- Melkoisia metkuilijoita tekin olette! Tyyne naurahti. - Satuloikaa sitten, mutta älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, ja tuokaa ponit sekä itsenne ehjinä takaisin! Minä katselen jalan tästä tallin ympäristöstä, eivät ne yleensä pitkälle pötki.

Ei kulunut kauaakaan, kun seisoimme tallipihalla hevosinemme. Mia oli napannut luonnollisesti Monnin ratsukseen, ja Eliza lainasi Callea, jahka hänen oma hoitohevosensa löytyisi. Tomppa pureskeli malttamattomana kuolaintaan, kun ponnistin kepeästi sen selkään. Se tuntui aavistavan, että nyt tapahtui jotain jännittävää, olinhan hoitanut sen jo kertaalleen tänään.
- Mihin suuntaan lähdetään? Mia kysyi.
- Mennäänkö päätietä vain, ja etsitään joku kohta, mikä näyttää ponin silmin mielenkiintoiselta. Joku, josta Mango tai Sera menisi, minä ehdotin, pidätellen liikkeelle pyrkivää Tomppaa.
- Sopii, mutta sä voit varmaankin aina tarkastella polkuja ponin näkökulmasta? Mia nauroi.
- Tehän niitä poneja hoidatte! Mä taidan osata ajatella vaan Tomppamaisesti.

Hevoset kiemurtelivat pärskähdellen kapeaa metsäpolkua pitkin, jolle olimme päättäneet erkaantua hetken päätietä kuljettuamme.
- Tänne me sitten tullaan hyppäämään maastoestekurssilla, minä silitin Tompan kaulaa, kun mutkan takaa tuli esiin puinen maastoeste. Ruuna pyöritteli korviaan ja katseli tarkkaavaisesti metsään, jonka varjot piirtyivät loputtoman pitkinä syvänvihreään maahan.
- Mango kello kahdessa! Eliza julisti, ja osoitti puiden välissä viipottavaa shetlanninponia, joka kai yritti livistää näköpiiristämme hiljaa hiipien.
- Mango, senkin ketku! Mia naurahti, sillä poni liikkui valitettavan kömpelösti epätasaisessa risukossa.
Siirsimme hevoset kevyeen raviin, ja otimme suunnan kohti poispäin kiirehtivää Mangoa. Tamma suuntasi kohti metsäkaistaleen takana pilkottavaa toista metsäpolkua, jolla se kenties voisi edetä hieman reippaammin.
- Poni-parka. Se yrittää karkuun, vaikka sen peli on jo käytännössä menetetty, minä pudistelin päätäni. Ei Mango enää karkuun pääsisi, ja lähistöltä löytyisi todennäköisesti Serakin.
Oikaisimme pienen pätkän pois polulta, mutta koska allamme oli hevoset, ne eivät olleet pitkien jalkojensa ansiosta yhtä hitaita etenemään maastossa, kuin Mango. Pian saavutimmekin ponin, joka sen jälkeen nappasi tien vierellä olevan ruohotupsun suuhunsa ja katsoi meitä, kuin ei olisi ollut jollain tavalla kiitollinen, että löysimme sen.
- Äsken vielä yritit karata uudelleen, minä pyöräytin silmiäni ja hyppäsin alas Tompan selästä. Nappasin Mangon otsaharjasta kiinni, luoden poniin toruvan katseen. - Nyt et enää karkaa!

Myös Sera löytyi nopeasti, kun Mango oli jäänyt kiinni, ja newforest tuntui piileksivän pusikossa huomattuaan, että sen rikostoveri oli pyydystetty. Eliza nappasi tammansa pian riimun päähän, sillä Sera ei ollut mitä ystävällisin talutettava.
- Paljonko kello on? minä kysyin. - Kuinka nopeasti Ponijahtitiimi pyydysti karkulaiset?
- Puoli yhdeksän, Mia ilmoitti vilkaistuaan rannekelloaan. - Ei meillä mennyt kuin vajaa tunti siitä, kun lähdettiin.

Tyyne odotteli meitä tallipihalla kädet puuskassa, mutta kuitenkin hän vaikutti helpottuneelta, kun ponit saatiin näinkin pian takaisin kotiin. Eliza ja Serakin olivat menossa kilpailuihin huomenna, joten oli onni, ettei ponitamma ollut rikkonut itseään rymyttyään metsässä.
- Senkin karkulaiset! Tyyne torui. - Mä voin napata nämä ponit ja heittää ne talliin. Menkää te purkamaan omat ratsunne, ja valmistautumaan huomisiin kilpailuihin. Tarvitsette kunnon yöunet! Mia, kai säkin tulet huomenna kannustamaan?

Vastaus:

Todella hyvä tarina jälleen, ja oikein hyvin suoritettu ekstratehtävä! :-) Kyllä, shetlanninponit tosiaankin osaavat mitä vain ;). Tässä oli tosi sujuvasti kuvailtua tekstiä, eikä virheitä löytynyt. Tätä oli myös jostain syystä hyvin hauska lukea, naurahdin jopa ääneen parissa kohtaa! :'D

Palkaksi tietenkin 20v€, minkä ekstratehtävän suorittamisesta aina saa.

• Tyyne

Nimi: Ulrika

22.07.2017 00:43
Heittäytyminen tarkoittaa jonkin valtaan jättäytymistä, omistautumista tai eläytymistä. Heittäytyminen on hyvä taito, ja usein sen hallitsevia ihmisiä arvostetaan, sillä he pystyvät - taitojensa mukaisesti - heittäytymään omaan elämäänsä. Heittäytyvien ihmisten sanotaan olevan muita onnellisempia, sillä he ovat täysillä mukana joka tilanteessa, eivätkä anna ulkopuolisen maailman estää nautintoaan.
Kuten sanottu, heittäytyminen on taito, ja koska kaikki eivät voi olla yhtä hyviä kaikessa, toiset ovat myös parempia heittäytyjiä kuin toiset. Kuinka heittäytymistä sitten voisi harjoitella? Jokainenhan haluaa ottaa lyhyestä elämästään kaiken irti. No, heittäytymällä.

- Arvatkaa, mitä mä tein? Tompan töksähtelevä käynti keinutti minua sen paljaassa selässä. Olin suunnannut katseeni taivasta kohti, ihaillakseni kaiken sen sinisen keskellä lipuvia pehmeän pyöreitä pilvilaattoja, jotka etenivät hitaasti koilliseen päin, ainakin luullakseni.
- No? Jenny kääntyi takaperin nojaamaan Roin pyöreään takapuoleen, joka keinahteli tasaisesti oriin ottaessa pitkiä, mutta hevosmaisen rentoja askeleitaan.
- Mä jälki-ilmoittauduin avajaiskisojen esteluokkaan, kerroin virnistäen, vaikka oikeastaan sisälläni olisin paremminkin voinut kiljua kauhusta, enkä virnistää.

Yleensä oppiminen pitäisi aloittaa pienin askelin, mutta sehän on varsinainen heittäytymisen vastakohta! Jos haluaa oppia heittäytymään, täytyy suoraan astua reunalle, ja heittäytyä. Luottaa siihen, että maailma ottaa sinut pehmeästi vastaan, ja nauttia pudotuksesta, jota siis ei voi pysäyttää puolenvälin jälkeen. Heittäytymistä ei voi opetella pienin askelin, se pitää vain tehdä, jonka jälkeen sen joko osaa...

- Viiteenkymppiin? Et ole tosissasi! Jenny parahti katsoen minua pettyneenä. - Kyllähän te hyppäsitte valmennuksessakin ainakin seitsemääkymppiä!

... tai sitten ei.

- Siinä on kyydenkympin esteitä myös, huomautin kohottaen kulmiani. - Mä en ole esteratsastaja! Tai olen. Olen koulu-, este- ja maastoratsastaja yleisesti ottaen, tunneilla, itsenäisesti ja aina ilman yleisöä. Kisoissa olen selässä matkustelija.
- Älä viitsi! Sä olisit pärjännyt paljon isommassakin luokassa, tehän hyppäätte Tompan kanssa hyvin! Jenny pudisteli päätään, ja käänsi Roin leveältä hiekkatieltä pienelle metsäpolulle, joka johti lammelle. - Lupaathan voittaa sen luokan sitten? Tai ei, itseasiassa tulla toiseksi, koska mä ja Livekin ollaan siinä, tyttö jatkoi irvistäen.
- Sä olet siinä itsekin! Ja sitä paitsi, mä en oikeasti osaa ratsastaa kisoissa! Mä voisin oksentaa tonne puskaan jo nyt ihan vaan koska tiedän, että ne on huomenna..
- Unohtakaa nyt ne kilpailut! Mia murahti. - Nyt uidaan!
Mango singahti hevosten ohi reippaasti tikittävää raviaan, naurava Mia pomppien sen pyöreässä selässä. Vesipisarat roiskuivat ympäriinsä, ja saivat Roin sekä Tompan hätkähtämään, kun pieni shetlanninponi pulahti veteen korvat hörössä, iloisesti pärskien.
- No, tulkaa nyt! Tää on ihanan lämmintä!

Aurinko paistoi miltei paahtavan kuumasti, mutta lammen vilpoinen vesi virkisti ihanasti. Nojauduin halaamaan Tompan kaulaa, kun se käyskenteli sieraimet suurina alati syvenevään rantaveteen, kunnes maa pikkuhiljaa katosi sen kavioiden alta, ja se alkoi uida, ainoastaan pää ja häntä pinnalla kelluen. Liu'uin sen märkää selkämystä pitkin veteen, ja annoin ruunan vetää minut rantaan, pitäen kiinni sen ohjista ja harjaksesta.
- Roi, älä räiskytä! Jenny kiljahti, kun Roi alkoi kuopia vettä suurella liikkeellä niin, että auringossa kiiluvat vesipisarat läiskyivät ainakin muutaman metrin korkeuteen.
- Se tykkää! Mia nauroi heleästi.
Rannan täytti iloinen kikatus, veden loiskinta ja hevosten tyytyväiset pärskähdykset, kun uimme rantavedessä, kastellen sekä hevoset että itsemme läpimäriksi. Erityisesti Mango osoittautui varsinaiseksi pikauimariksi, eikä sitä epäilyttänyt jatkaa matkaansa yhtä syvälle kuin isot hevoset, vaikka se oli joutunut uimaan jo kauan aikaa sitten, ennen kuin Tompalta ja Roilta edes katosi pohja jalkojen alta.
Kesähelle oli viimein vetänyt minutkin koeajamaan Keijukummun uittorannan, josta olin kuullut vain positiivisia, ja ennen kaikkea viileän virkistäviä juttuja!

- Huh, se oli ihanaa! Jenny puuskahti hypätessään alas Roin selästä tallipihalla. - Nyt mä jaksan liikuttaa vielä Livenkin tässä helteessä.
- Ja mä Monnin. Onneksi se on ihan kiva ratsastaa, eikä sitä ainakaan tarvi olla koko ajan punkemassa eteenpäin, Mia huokaisi taputtaen Mangoa kaulalle.
- Hitto! Mä kuolen sinne kouluradalle, jos on tällainen helle! Eihän siellä saa olla raippaa, minä manasin puristellen liiempia vesiä pois T-paitani helmasta.
- Voi ei! Taas se alkaa, Jenny pyöräytti silmiään, ja maiskautti Roin perässään liikkeelle.
- Onneksi ne kisat on huomenna ohi, ja sitten tää kisahössötys loppuu! Te olette ihan mahdottomia! Mia puolestaan huokaisi, mikä ehkä ainakin osaltaan saattoi pitää paikkaansa, sillä ainakaan minä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin huomisia kilpailuita. Esteluokkaan osallistuminen oli vain pahentanut vuorokauden ympäri vaivaavaa jännitystä, ja ajattelin jo ihan pian tulevani sairaaksi sen takia. Toisaalta, se saattaisi olla ymmärrettävä syy olla osallistumatta kilpailuihin?

Varustehuoneessakin oli havaittavissa pientä kisatäpinää, kun vein Tompan siististi paketoituja suitsia ja tummanpuhuvaa harjapakkia paikoilleen. Eliza rasvasi kuumeisesti Seran yleissatulaa, joka kuitenkin minun silmiini näytti jo niin kiiltävältä, kuin se oli ylipäätään mahdollista saada.
- Huomiseen valmistautumassa? asetuin nojaamaan metallirunkoon, joka keikkui puolelta toiselle Elizan reippaan kädenliikkeen tahdissa. Hän liu'utti pientä pesusientä jalustinhihnaa pitkin alas asti, ja kiillotti vielä hopeiset jalustimetkin niiltä osin, joita hän ei ollut vielä muurannut paperilla.
- Jep! Mua ei jännitä niin paljoa, kun tiedän, että kaikki on valmiina, Eliza nyökkäsi, ja läimäisi pesusienen takaisin rasvapurkkiin kuin kirurgi hanskansa. - Valmis! Onko tämä sun mielestä tarpeeksi puhdas?
- No on! Se hehkuu kirkkaammin kuin tuo värisevä kattolamppu, minä virnistin. - Voinko mä lainata tuota sun rasvaa?
Päätin yrittää rentouttaa itseäni Elizan metodilla: laittamalla kaikki valmiiksi kilpailupäivää varten. Aamutohinassa unohdetut asiat ja kauhea kiire radalle eivät ainakaan yhtään helpottaisi minulle muutenkin niin psyykkisesti koettelevaa suoritusta.
Kunhan olin hangannut Tompan satulan ensin tiskialtaan vierestä löytyvällä tallin satulasaippualla, kävin vielä kaikki nahkapinnat läpi rasvan kanssa, istuinosaa lukuunottamatta. Ei Tompan satula kovin likainen ollutkaan, olinhan puhdistanut sen lähes jokaisen käyttökerran jälkeen ainakin päällisin puolin, mutta rasvaaminen sai sen kyllä näyttämään aivan uudelta. Samalla kertaa puhtaan pinnan saivat myös ratsastussaappaat ja suojat, jotka puhdistuivat satulasaippuan kanssa aivan yhtä näppärästi.

- Olisikohan mun pitänyt letittää Tomppa? Eihän ne kuitenkaan mene enää ulos huomenaamuna, mietin, nojaten taukotuvan sohvan upottavaan selkänojaan ja katsellen kattolampun ympärillä surraavia kärpäsiä.
- Ei, ne letit olisi menneet ihan pilalle, Jenny kutristi kulmiaan. Hän oli asettunut kaappinsa eteen istumaan, ja hankasi nyt saappaitaan puhtaaksi, kuten minä olin tehnyt hetki sitten. - Riittäisiköhän Livelle pallopäiset kannukset? Aika reipashan se on, vaikka toisaalta meen aika monta luokkaa, niin niihin viimeisiin se varmaankin väsyy.
- Mitä luokkia te menette? kahvipöydän ääressä istuva Cecilie kysyi hörppien höyryävää kahvikuppiaan.
- Helppo C ja se kurjuuden kuuskymppi! minä parahdin upoten vielä syvemmälle vihreään samettiin. Cecilie hymähti, ja siirsi katseensa Jennyyn, joka oli kuitenkin päättänyt tyrkätä tylppäpäiset kannukset saappaidensa kantoihin.
- Helppo C, kuuskyt ja kasikyt, tämä vastasi hymyillen ja kierähti seisomaan, heittääkseen saappaat takaisin kaappinsa pohjalle. - Entä sä?
- Hiralla Helppoa A:ta, ja tullaan oman tallin hevosten kanssa myös aika moneen luokkaan.
Minä yritin miettiä, millä ihmeen voimilla muut menivät monta luokkaa päivässä, kun minä hädin tuskin olin uskaltanut ilmoittautua siihen yhteen, jonka alun perin piti olla pelkkä Helppo C. Kuinka kilpailuista ylipäätään pystyi puhumaan normaalisti, ilman, että inhottava tunne kouraisi vatsassa ja sai haluamaan vain perua koko osallistumisen?
- Mä oikeasti kuolen huomenna.
- Et kuole! Nyt, Ulrika Aalto, hengität, rauhoitut, ja mietit, mikä muka on pahinta mitä voisi tapahtua, Jenny heittäytyi viereeni ja laittoi kätensä olkapäälleni. - Sä hössötät niistä kisoista nyt ihan liikaa. Mä en ole edes saanut suunvuoroa kertoa, että mä ostin eilen hevosen, hän sanoi vakava ilme kasvoillaan.
- Mitä? minä kutristin epäuskoisena kulmiani. - Milloin sä sen muka? Siis eilen?
- Niin, sellainen oldenburgtamma. Sen nimi on Deli, ja se on ihan mahtava! Se hyppää metri-viittäkymppiä! Jenny kertoi innoissaan. - Onhan Livekin ihan mahtava, mutta ton kanssa mä pääsen oikeasti isoille radoille. Mun unelmien hevonen! Vihdoin musta tulee kunnon esteratsastaja!
- Onneksi olkoon! Sehän on mahtavaa! minä henkäisin iloisena. - Missä se asuu? Sun pitää näyttää se mulle! Mutta... eikö sua tosiaan jännitä edes ihan vähän yhtään pikkiriikkisen minismaalisesti ne kilpailut?

Toisinaan heittäytyminen saattaa kaduttaa. Joko juuri ennen heittäytymistä (kuten usein käy, ja tässä kohtaa tavalliset ihmiset perääntyvät) tai sen jälkeen, mikäli pudotus ei ollutkaan pehmeä.
Heittäytyvät ihmiset ovat rohkeita, tai tyhmiä. He eivät ajattele, että voisivat epäonnistua. He haluat vain kokeilla ja nähdä, kuinka käy. Pudotus voi olla kova tai pehmeä, mutta he eivät ajattele sitä pudotessaan.
Pudotuksen voi elää peläten tai toivoen. Peläten tai nauttien. Jos minulla olisi kaksi viimeistä minuuttia, valitsisin jälkimmäiset vaihtoehdot. Vaikka ne eivät olisi kaksi viimeistä minuuttia, en haluaisi silti pelätä. Silti, en osaa olla katumatta heittäytymistä. Silti, joskus vain heittäydyn, vaikka en uskaltaisikaan.

Vastaus:

Taas niin taitavasti kirjoitettu ja ihanasti kuvailtu tarina että en kestä! ♥ Mukavaa kun kerroit tässä kisavalmisteluista, etenkin niistä oli tosi kiva lukea! Pystyin oikein kuvittelemaan sen jännityksen tunteen. Mä niiin rakastan sun kirjoitustyyliä, superhyvää tekstiä taas :).

Palkaksi saat 59v€, ihan mahtavan tarinan kirjoitit taas!

• Tyyne

Nimi: Jenny

21.07.2017 23:33
Ekstratehtävä 21.7.

Kävelin kepein askelin, pienesti vihellellen Roin tarhalle. Juuri kun olin aikeissa laittaa riimun andalusianhevosen päähän, huomasin kauempana jotain erikoista. Tammalaitumen portti oli auki. Roi sai nyt odottaa, minun täytyi mennä katsomaan, mikä tilanne laitumella oli.
Laitumella oli muutamia hevosia tallella, mutta tajusin nopeasti että osa hevosista oli lähtenyt karkuteille. Suljin portin, etteivät laitumella olevat hevoset pääsisi karkuun. Vaikka olisi tehnyt mieli, en viitsinyt mennä etsimään karanneita hevosia yksin. Minulle voisi sattua jotain, enkä minä tietenkään sitä halunnut.
Juoksin talliin rivakasti. Tiesin kyllä, että tallialueella tai tallissa ei saanut juosta, mutta nyt oli hätätapaus.
"Tammalaitumen portti oli auki ja osa hevosista on karannut!" huudahdin heti talliin päästyäni.
Tyyne pölähti esiin satulahuoneesta ja käveli nopeasti luokseni.
"Meidän täytyy mennä etsimään ne!" Tyyne sanoi tomerasti.
Hän käski Pipsan ja Mimosan mukaan hevosjahtiin, ja nainen nappasi mukaansa muutaman riimun. Tallipihalla Tyyne jakoi jokaiselle riimun ja suuntasimme läheiseen metsikköön etsimään karkulaisia.
"Tiedätkö yhtään, mitkä hevoset ovat kateissa?" Tyyne kysyi minulta.
"Kettua en ainakaan nähnyt laitumella, enkä Lilliä. Penniäkään ei kyllä näkynyt", selitin. Koitin muistella vielä tarkemmin, mutta olin melko varma, että juuri nuo mainitsemani hevoset olivat kateissa ja muut taisinkin nähdä laitumella.
"Okei, missäköhän ne voisivat olla..."
Matkamme jatkui yhä syvemmälle metsän siimekseen. Kettu löytyi ojanpenkalta syömästä ruohoa, ja Mimosa otti sen kiinni. Vielä olisi pari ponia kateissa.
"Lilli, Penni!" Pipsa huuteli epätoivoisena.
"Olen aika varma, että Lilli aloitti koko sopan", Tyyne tuhahti. "Se pirulainen osaa karkailun jalon taidon."
"Ei me löydetä niitä ikinä", Mimosa sanoi taluttaessaan kirjavaa tilastohevostammaa.
"Älkää nyt vielä luovuttako!" sanoin rohkaisevasti.
Jouduimme kävelemään aika pitkään, ennen kuin löysimme Pennin ja Lillin puskan takaa ruohoa syömästä. Tietenkin poneilla oli ruoka mielessä. Lilli yritti lähteä jatkamaan matkaa, mutta onneksi olin nopea ja sain papurikkotäpläisen kimon napattua kiinni. Poni näytti hapanta naamaa, mutta lähti kävelemään vierelleni ilman sen isompia protestointeja. Pipsa otti haltuunsa Pennin.
"Hyvä, että kaikki hevoset löytyivät ehjinä!" Tyyne sanoi helpottuneena kävellessämme Keijukumpuun päin.
"Jep", sanoin ja Pipsa ja Mimosa nyökkäilivät samaa mieltä ollessaan.
Tallilla mietimme vielä, miten kolmikko oli päässyt karkuun. No, tietysti siitä avonaisesta portista, mutta kysymys olikin, miten portti oli ylipäätään auki.
"Lilli on saattanut jotenkin keplotella sen auki", sanoin mietteliäänä. Mitään muuta järkevää selitystä en oikein keksinyt.
"Niin, tai onhan se voinut jäädä joltakin hoitajalta epähuomiossa auki", Mimosa ehdotti.
"Oli miten oli, loppu hyvin, kaikki hyvin!"

Vastaus:

Oikein hyvin tiivistetty, mutta silti ihan hyvin kuvailtu ekstratehtävä! Teksti oli virheetöntä ja mukavan selkeää, sain tästä myös pari pätkää talteen Ketun ja Lillin sivuille x). Tämä oli siis hyvä tehtävänsuoritus, sekin oli plussaa että lopussa mietitte vielä että miten hevoset pääsivät karkuun!

Ja palkaksi saat tästä tietysti sen 20v€ :).

• Tyyne

Nimi: Mia

21.07.2017 22:59
EKSTRATEHTÄVÄ NO. 2 - KARKURIT

Tavalliseen tapaani istuin hoitajille suunnatussa oleskeluhuoneessa, termospullosta kahvia juoden ja Tyynen leipomia tuoreen lämpimiä pullia mutustellen, jotka hän oli vast'ikään oleskeluhuoneen pöydälle tarjoksi tuonut. Ulkona ei ollut tänään niinkään kesäinen ilma, vettä tuli kaatamalla mutta se ei minua kovinkaan paljon haitannut, ainakin sain laittaa todella söpön, uutuuttaan kimmeltävän keltaisen sadetakkini päälle.

''Aidat on matalana ja pari hevosta ulkona!'' Huusin tallin puolella oleville Jennylle ja Lyydialle, jotka olivat parhaillaan puunaamassa ratsastussaappaitaan sekä mitä ilmeisemmin hevostensa varusteita, tytöt heittivät harjat nopeasti tallin lattialle ja juoksivat perässäni ulos vesisateeseen. Yritin katsoa kaatosateesta tulleen sumun läpi kaukaisuuteen samalla, kun Jenny kävi pystyttämässä laitumen aitaa, kaikki hevoset eivät olleet kuitenkaan onneksemme karanneet vaan nopealla vilkaisulla karkureita olivat olleet Herkku, Donitsi ja Calle. Lähdimme seuraamaan pehmeään maahan painuneita kavioiden jälkiä, jotka toivottavasti johtaisivat meidät mahdollisimman pitkälle. Mahdollisuutena oli myös, että seuraamme vääriä johtolankoja, olihan tällä tiellä kuitenkin ennenkin ratsastettu.

''Tämä on toivotonta, emme löydä niitä ikinä, pitäisikö hakea lisää apua tai edes ilmoittaa Tyynelle karkureista? Olemme jo aika kaukana tallista'' Jenny sanoi epätoivo äänen sävyssään ja heitti kädessään olevan risun maahan. ''Ehkä olisi parasta kääntyä takaisin ja...'', sanoin kunnes oksiston rapina keskeytti puheeni ja nostin sormeni huulieni päälle päästäen hiljaisen suhinan huulteni välistä ikäänkuin hiljaisuuden pyytämiseksi. Kävelimme hitaasti ääntä kohti ja huomasimme kolme tärisevää hevosta vieretysten puitten suojassa, ne olivat mitä ilmeisemmin säikähtäneet lähelle iskenyttä salamaa ja paniikin sekaisina lähteneet vain juoksemaan karkuun. Otin Herkun riimunnarun jatkeeksi, Jenny taasen Callen ja Lyydi Donitsin ja lähdimme kuljettamaan hevosia takaisin tallia kohti.

''Herkku on kyllä todella kaunis, ja iso'', naurahdin ja taputin ruunaa kaulalle, ainakin yritin. ''On se kyllä ainakin sinuun verrattuna iso, miksi tuommoinen pätkä otti isoimman hevosen?'' Lyydia naurahti ja lyhensi hieman riimunnarua käsissään. ''En tosissaan tiedä, jotenkin pidän Herkusta todella paljon, se on suuri ja mystisen jännittävä'', sanoin hymyillen ja katsoi päätä alhaalla roikottavaa ruunaa hymyillen leveästi.

''Missä olette olleet! Lähditte juoksemaan niin kovaa vauhtia poispäin tallista, että ehti väki jo huolestumaan'' vastassa oleva Tyyne sanoi jämäkästi kädet puuskassa. ''Hevoset olivat karanneet ja kävimme metsästämässä ne tuolta metsästä, olisi pitänyt ilmoittaa mutta pelkäsimme, että niille sattuu jotain tämän ukkosen takia'', sanoin Tyynelle rauhallisesti ja taputin Herkkua. ''Onneksi teille ei käynyt kuinkaan, viekää hevoset talliin ja auttakaa minua hakemaan muutkin suojaan'', Tyyne sanoi paljastaen hennon hymynpoikasen kasvoilleen. Lähdimme viemään hevoset tallin suojiin ja auttamaan muiden talliin siirtämisessä.

Vastaus:

Hyvin suoritettu ja nätisti tiivistetty ekstratehtävä, hyvää työtä! Oikein hyvää tekstiä ja tarinaa oli muutenkin tosi miellyttävä lukea :-). Voin kyllä kuvitella kuinka iso Herkku oli sinun vierelläsi x)...

Ekstratehtävistä saa aina 20v€, joten sen siis saat tästä palkaksi!

• Tyyne

Nimi: Mia

21.07.2017 22:33
HOITOTARINA NO. 5 - MAASTOILUA UUSIEN TUTTAVUUKSIEN KANSSA

Ainaisten aikaisten aamuherätysten turruttamana heräsin aamulla ennekuin armas herätyskelloni ehti edes pirahtamaan. Häikäisevän upea alkava kesäaamu ilmoitteli itsestään ohuiden ikkunaverhojen raosta enkä voinut enää jäädä hetkeksikään makoilemaan sängyn pohjalle pehmeiden vällyjen väliin. Siispä kaappasin vaatteet niskaan ja eteisessä kutsuin vielä luokseni sohavalla lepäilevän koirani Milon, joka heilutti iloisesti tuuheaa häntäänsä ja haukahti leikkisästi tajutessaan että pääsisi ulos juoksentelemaan. Olin saanut Milon vast'ikään, se oli 5-vuotias Bernhardinkoira ja maailman kiltein.

Kiirehdin kohti Keijukummun tallia, kun olin ensin vienyt Milon kotoisalla takaisin sisätiloihin lepäilemään ja laiskottelemaan. Olin ennen lähtöäni kiskonut koipieni suojiksi ikivanhat ruskea-ruudulliset ratsastushousut ja niskaani vähintään yhtä vanhan keltaisen hupputakin. Parkkeerasin moponi tuttuun tapaan ja kävelin tallin oleskeluhuoneeseen, jossa tuttuja näkyikin. Eliza, Jenny, Ulrika sekä Cecilie olivat kaikki huoneessa ja tekivät kukin omia juttujaan. ''Hei vaan kaikille!'' Sanoin iloisesti hymyillen ja nostin kättäni samanaikaisesti tervehtien muita. Vastaukseksi sain sanoja sekä kädennostoja ja istahdin tämän johdosta Jennyn vierelle sohvalle. Ulrika mutusteli keittiötasolla istuen ilmeisesti kaapissa tarjolla olevia keksejä, Eliza taasen istui lattialla sohvaan nojaten hevoslehtiä ja Cecilie vahtasi puhelintaan, kuin odottaen puhelua itse presidentiltä. Jenny istui sohvalla vieressäni kuulokkeet korvilla ja hevoshullu sylissään.

''Haluaisitteko lähteä kanssani maastoon? On aina parempi ratsastaa yhdessä kuin yksin'' Kysyin tytöiltä paljastaen leveän hymyn kasvoilleni, kun samanaikaisesti sidoin hiuksiani ponnarille. Vastaukseksi sain paljolti iloisia hymyjä ja myöntäviä vastauksia. Upean ilman kunniaksi päätimme lähteä yhdessä maastoon: minä silmäterälläni Mangolla, Ulrika rauhallisella Tompalla, Jenny kaunissilmäisellä Roilla, Eliza oikkuilevalla Seralla ja Cecilie reippaasti porskuttelevalla Hiralla. Tämän nelikon kanssa maastoreissusta tulikin varsin vauhdikas. Hevosten päätösvallan vuoksi turhankin pitkäksi venynnyt laukkapätkä avaralla sänkipellolla kirvoitti vedet ratsastajien silmiin ja hevoset päättivät tupsahtaa ojan yli metsätielle, jossa tulikin äkkihidastus tien vallanneiden oksien vuoksi. Koko matkan ajan kaikki hevoset steppailivat enemmän tai vähemmän innostuksen valloissa, ja pakko myöntää että sain todella tehdä töitä pitääkseni pippurisen ponineidin aisoissa. Istuin tiiviisti satulassa kiinni ja taoin tasaiseen tahtiin puolipidätettä Mangon sahatessa tien laitamalta toiselle iloisin, pomputtavin raviaskelin. Vasta tallin läheisyydessä saimme parin tunnin lenkistä väsähtäneet ratsumme hidastamaan kunnolla laiskahkoon käyntiin ja uskalsimme antaa niille löysät ohjat. Siinä samala ehdimme hieman ihmetellä ja ihastella päivän kauneutta, auringon säteet lämmittelivät mukavasti selkää siellä missä ei ollut enää varjoa. Hevosen kaviot kopisivat kovalla tiellä ja ötökät tanssahtelivat valosäteissä.

Saavuimme pihaan yltä päältä hiestä märkien hevostemme kera ja hyppäsimme alas satuloista. Kun ratsut oli saatu riisuttua varusteista ja pestyä hiet pois päästimme ne laitumelle rahoittumaan ja nauttimaan auringon lämpimästä paisteesta. Minut valtasi suuri inspiraatio ja innostuneisuuden purkaus kouluratsastukseen, joten samalla matkalla kaappasin mukaani Monnin, joka tyytyväisenä heinää laitumella mussutti. En ilmeisestikään ollut ainut kouluratsastuskärpäsen puremasta innostunut sinä päivänä, sillä kovaan ääneen Tyynelle höpöttävä Dee kanniskeli tallissa koulusatulaa sekä suitsia tamman karsinalle päin.

Kentällä hyppäsin hieman kömpelösti aiempaa ratsuani reilusti suuremman orin selkään ja hain itselleni mukavaa asentoa selkään päästyä. Laitoin jalustimia paremmin jalkoihin ja annoin Monnille käskyn lähteä käyntiin. Ori lähti reippaasti liikkeelle pitkin ja keinuvin askelin. Parantelin ryhtiäni ja aloin verrytellä Monnia käynnissä löysin ohjin, käyttäen pääasiassa painoapua. Ori totteli auliisti ja kääntyi niin voltille kuin kahdeksikollekin. Hetken aikaa treenattuani pysähdyksiä ja peruutuksia kokosin ohjat ja pyysin Monnin raviin, ravi nousi miltei välittömästi ja sain nauttia sen pitkistä askelista joiden myötäilemisessä oli minulla vielä opettelemista.

Pohkeenväistöjen ja raviympyröiden jälkeen annoin sekä itselleni sekä Monnille luvan hengähtää käynnissä pitkin ohjin. Puiden latvustoista valui kentälle lämpöisiä auringonvalon säteitä, jotka kimmelsi koottua ravia keikuttelevan Ketun karvaa vasten. En voinut kuin hymyillä onnelliena näylle, tuntiessani allani hoitoponini keinuvat askeleet ja kuunnellessani kotoisaa satuloiden narinaa ja kavioiden tömähtelyä kentän pehmeää pohjaa vasten. Voisiko ihminen enää tästä onnellisemmaksi tulla, etenkin kun ulkona oli täydellinen kesäinen sää ja auringon paahteessa laidunsi liuta toinen toistaan hienompia hevos- ja ponirotuja.

Vaadittuani Monnia hetken kokoamaan ja lisäämään niin käyntiä kuin raviakin nostin laukan keskiympyrällä. Siinä pyysin ympyrän pienentämistä sekä isontamista ja tempovaihteluita. Monni toimi erityisen hyvin välillä ötököitä sekä pölyä sieraimistaan pärskäytellen ja harppoen pitkillä askelillaan tasaisesti ja erityisen kauniisti taipuneena. Treenailin vielä laukanvaihtoja lävistäjällä ennenkuin maltoin hidastaa puuskuttavan ratsuni rentoon raviin löysäten ohjia samalla ja siirtäen sen lopulta käyntiin.

Loppupäivä sujui normaaliin tapaansa. Siivoilin Mangon ja Monnin karsinoita ja innostuin jopa pesemään karvakamujen varusteet. Aatukin innostui tulemaan tallille seurakseni, jotta pääsin esittelemään hänet tytöille, Aatu uskaltautui jopa kapuamaan Monnin selkää ja olemaan siellä ilman satulaa, oli hän ennenkin hevosen selässä ollut mutta huomasi kyllä ettei hän ratsastaja ollut istunnan vuoksi. Aatun olikin helppo kavuta Monnin selkään jakkaran päältä, koska oli itse niin pitkä, jopa sadankahdeksankymmenenseitsemän-senttimetrin pituinen ja saimmekin usein kuulla pituuserosta. Lähdimme pian Monnin laitumelle laskemisen jälkeen Aatun luokse mopoillamme ja siellä loppuilta kuluikin elokuvia katsellen ja pieniä herkkuja napostellen.

Vastaus:

Tämäpäs oli kerrassaan ihana tarina, jota oli tosi mukava lukea! :) Kuvailit asiat jotenkin erityisen hyvin ja tiivistit tarinan tosi taitavasti. Normaalisti olisin halunnut ehkäpä vähän tekstiä vielä varustamisesta, mutta tämä tarina on varmaan jopa parempi näin :D. Lauseetkaan eivät olleet tässä tarinassa enää ollenkaan liian pitkiä, eli hyvin olet parantanut tekstiäsi ja tykkään kirjoitustyylistäsi kovasti!

Saat palkaksi tästä tarinasta 55v€, oikein hyvää ja ihanasti kuvailtua tekstiä oli! :-)

• Tyyne

Nimi: Tyyne

21.07.2017 21:20
Ekstratehtävä II 21.7.-17: Olet juuri menossa hakemaan hoitsuasi tarhasta, kun huomaat että muutama tallin hevonen on karannut laitumilta. Mitä teet? Miten hevoset pääsivät karkuun? Löytyykö karkurit ja mistä?

Kirjoita aiheesta lyhyt tarina suorittaaksesi tehtävän! Yksityiskohdat (esim. ketkä hevosista olivat karanneet, mistä ne löytyvät yms.) päätät itse :). Aikaa tehtävän suorittamiseen on perjantaihin 28.7. asti, siihen saakka kunnes seuraava tehtävä julkaistaan!

Nimi: Jenny

21.07.2017 20:49
Ruunikko oldenburgtamma asteli tottuneesti alas hevoskuljetusvaunun lastaussiltaa pitkin. Meidät Keijukumpuun kuskannut äitini seisoskeli kuljetusvaunun läheisyydessä, ihan vain varmuudeksi, jos tarvitsisin apua. Ei äitini mitään ihmeempiä hevosten kanssa osannut, perusjutut kuitenkin. Tallipihalla tumma, läsipäinen hevonen nosti päänsä ylös ja tutkaili uutta ympäristöään kiinnostuneena, korvat hörössä. Minä seisoin ylpeänä sen vieressä ja sivelin sen vankkaa kaulaa. Siinä se seisoi, ryhdikkäästi neljällä kaviollaan. Minun ihka ensimmäinen oma hevoseni.
Keijukummun tallipihalle oli kokoontunut muutamia hoitajia ja yksäreiden omistajia katsomaan, kun uusi hevonen saapui talliin. Äiti liittyi heidän seuraansa katselemaan tyttärensä hevosta. Itse asiassa hän sopi ihan hyvin keijukumpulaisten joukkoon, haha. Itse tallin omistajatar ei ollut vielä paikalla, mutta hän saapuisi pian. Deli paistatteli saamassaan huomiossa eikä sitä vaikuttanut yleisö häiritsevän. Aktiivinen kisahevonen kun oli kyseessä, se oli tottunut paljon suurempiinkin ihmismääriin.
”Onpa se nätti”, Ulrika sanoi tullessaan katsomaan tammaa lähempää. Oldenburg venytti kaulaansa ja nuuhki tyttöä ystävällisenä. Entisen omistajan mukaan Deli oli oikein ihmisystävällinen hevonen, eikä hevostenkaan kanssa ilmennyt ongelmia. En epäillyt hänen sanojaan, sillä Deli kyllä vaikutti todella kiltiltä hevoselta eikä sitä voinut uskoa ilkeäksi hevoseksi sekuntiakaan.
”Tervetuloa vaan yksäreiden omistajien joukkoon”, Cecilie hihkaisi tallilaisten joukosta.
”Joo, tää on sitä Keijukummun eliittiä”, Lyydia sanoi vinkaten silmäänsä.

Tallilaiset (sekä äitini) olivat saaneet ihailla suurikokoista hevostani jo hyvän aikaa, kunnes huomasin Tyynen astelevan ulos kirkkaankeltaisesta päätallista. Myös Deli huomasi uuden, kiinnostavan ihmisen ja lähtikin vetämään itseään Tyynen suuntaan. En tajunnut hevosen olevan ihan niin utelias, joten en osannut varautua tilanteeseen.
”Deli, ei! Älä vedä”, puhisin tamman riimunvarressa roikkuen. Siinä vaiheessa tamma oli jo etsimässä herkkuja Tyynen taskuista tyytyväisenä höristen. Se nappasi omenanpalan suuhunsa ja rouskutti sitä hyvällä ruokahalulla. Omena olikin tämän hevosen ehdoton lempiherkku, niin entinen omistaja oli kertonut. Vilkaisin tallilaisiin päin ja heillä oli naurussa pitelemistä.
”Vaikuttaa aika uteliaalta tapaukselta”, Tyyne naurahti.
”Joo, se tykkää vähän härnätä ihmisiä”, kerroin hieman nolostuneena äskeisestä.
Oma hevoseni oli juuri raahannut minut tallipihan poikki, Keijukummun hoitajien ja yksäreiden omistajien, ja oman äitini tuijottaessa. Tämä hevosen omistaminenhan alkoi hyvin. Äitini alkoi varmasti epäillä, ettei sittenkään ollut järkevää hankkia minulle suurikokoista hevosta. Niin, olihan alkuperäinen suunnitelma ollut, että minulle hankittaisiin poni.
”Haha, hyvä että täältä löytyy humoristisia hevosia”, Tyyne sanoi rapsuttaen Deliä korvan takaa. ”Seuratkaa minua, niin näytän Delin karsinan.”

Astelimme vaaleanharmaaseen, pieneen tallirakennukseen. Äiti seurasi meitä vähin äänin, muut hevoseni saapumista seuraamassa olleet palasivat omiin hommiinsa. Sivutallissa oli vain kahdeksan karsinaa ja ne kaikki olivat yksityishevosten käytössä.
”Tämähän on oikein kiva pikkutalli!” äitini sanoi talliin astuessamme.
”Niin, yksärit saavat täällä vähän enemmän omaa rauhaa”, Tyyne sanoi.
Minusta oli outoa kävellä tallikäytävällä, ihan kuin en kuuluisi sinne. Minun kuuluisi olla päätallissa, Liven tai Roin luona, mutta nyt olinkin sivutallissa oman hevoseni kanssa. Oli todella outoa kuvitella itsensä hevosen omistajana. Kuusivuotiaasta asti olin haaveillut omasta hevosesta, ja nyt minulla oli sellainen. Tunne oli samalla maailman ihanin, mutta samalla maailman oudoin.
”Karsina 23, olkaa hyvät”, Tyyne sanoi osoittaen satulahuoneen vieressä olevaa karsinaa. Kiitin tallin omistajaa ja ohjasin Delin karsinaansa. Tamma asteli nätisti sisään karsinan avonaisesta ovesta ja nuuhki karsinan jokaisen nurkan. Otin hevoselta kuljetussuojat pois ja kipitin ulos karsinasta, sulkien oven.
”No, miltäs hevosen omistaminen tuntuu?” Tyyne kysyi katsellessamme karsinassaan oleskelevaa hevosta. Se söi päiväruokiaan, jotka tallimestari Justus oli laittanut ruoka-astiaan odottelemaan karsinan asukkia.
”Mahtavaltahan se tuntuu, tietysti”, sanoin hymyillen. ”Mutta kyllä mua vähän epäilyttää, selviänkö mä tästä.”
”Muista, että et ole yksin. Voit aina kääntyä puoleeni jos tulee ongelmia. Loppujen lopuksi, ei hevosen omistaminen niin vaikeaa ole. Toki, on siinä välillä omat ongelmansa”, Tyyne selitti.
”Kiitos, kyllä tää tästä!”

Deli sai nyt vähän aikaa olla karsinassaan, sillä välin, kun purkaisin autossa olevat kamat. Huikkasin äidille, että hän saisi luvan tulla auttamaan eikä vain seisoskella tyhjänpanttina. Tyyne olisi muuten jäänyt auttamaan varusteiden laittamisessa paikoilleen, mutta hänellä vaikutti olevan joku kiireinen työjuttu hoidettavana.
”Ei näitä varusteita niin paljon ole, kyllä me saadaan nämä nopeasti kahdestaan laitettua paikoilleen”, selitin äidilleni ottaessamme pahvilaatikoita auton takapenkeiltä.
”Niin, no kohta niitä varmaan on kaksi kertaa enemmän kun sä ostat sille kaikenlaista turhaa...” äitini mutisi. Tuhahdin ja lähdimme pahvilaatikoita kantaen sivutallin satulahuoneeseen.
Minä purin laatikon, jossa oli kaikki Delin hoitotarvikkeet. Laatikossa oli hieman kulunut harjapakki, sekä pussillinen harjoja, jotka näyttivät myös melko parhaat päivänsä nähneiltä. No, pääsisinpähän shoppailemaan! Laitoin hoitotarvikkeet paikoilleen, laatikossa oli myös esimerkiksi hyönteiskarkotetta ja hännänselvityssuihketta. Sen jälkeen vilkaisin laatikkoa, jossa olivat Delin loimet. Ne olivat ihan hyväkuntoisia, mutteivät oikein sopineet minun värimakuuni. Loimien kanssa tosin pärjäisi, sillä ei minulla ollut loputtomasti varaa ostella uusia varusteita ja kaiken lisäksi loimet olivat aika kalliita.
”Ainakin uudet harjat ja pakki pitää ostaa. Loimien kanssa ei ole kiirettä, vaikka ne ovatkin vähän rumat”, sanoin äidille virnistäen. Hän oli saanut laitettua Delin mustan estesatulan huopineen sekä mustat suitset hackamore-kuolaimella paikalleen.
”Arvasin, että oot heti ostamassa uusia varusteita”, äiti naurahti.

Laitoimme vielä loput tavarat paikoilleen ja sitten äiti meni jo autoon odottelemaan, minun viedessä Delin laitumelle.
”Pääset tutustumaan uusiin hevosiin!” kerroin Delille silitellen sitä iloisena. Oli huojentavaa, että hevosen muutto oli sujunut näin hyvin.
Tamma katsoi minua innoissaan ja halusi ilmiselvästi päästä jo laitumelle. Suihkutin tummaan hevoseen hieman hyönteiskarkotetta, ja sitten napsautin sinisen riimunnarun kiinni samanväriseen riimuun.
”Mennään”, sanoin pienesti maiskauttaen. Deli lähti kävelemään vierelleni reippaasti, kaviot tallin harmaata betonilattiaa vasten kopisten. Pian pohja vaihtui pehmeään hiekkaan, ja siitä ruohoon.
”Nähdään pian”, sanoin Delille päästäessäni sen tammalaitumelle. Ruunikko lähti ravaamaan suurin askelin, häntä hulmuten muiden hevosten luo. Seurasin muiden hevosten suhtautumista uuteen hevoseen hetken aikaa, ja ne tuntuivat ottavan sen hyvin vastaan. Pian äiti jo huuteli minua tulemaan autolle, joten jouduin jättämään Delin tältä päivältä. Lähdin kävelemään vauhdikkaasti autolle päin, miettien samalla kuinka onnekas olinkaan saadessani oman hevosen, ja vieläpä noin ihanaluonteisen!

Vastaus:

Erittäin kiva tarina Delin saapumisesta! Tarina oli ihanan helppo ja miellyttävä lukea, sillä vaikka kuvailet asiat tosi hyvin niin testi on kuitenkin melko yksinkertaista :). Tämä oli myös jotenkin tosi "tasapainoinen" ja selkeä tarina, eikä missään kohtaa ollenkaan sekava! Erityisesti tarinan alku oli ihanasti kuvailtu.

Annan sulle tästä tarinasta palkaksi 55v€, oikein hyvä tarina siis! :-)

• Tyyne

Nimi: Jenny

20.07.2017 16:35
Mä nappasin oikein ison ruohotupon suuhuni ja mutustelin sitä hyönteisloimeeni verhottuna. Loimet oli mun mielestä ehkä vähän ahdistavia, mutta mä tiesin että ne oli mun parhaaksi. Eivätpähän ötökät päässeet puremaan. Mä olin just löytäny hyvän ruohoapajan, mut sitten mun oma ihminen päätti pölähtää paikalle. Suurin piirtein sekunnin sadasosan jaksoin murjottaa, kunnes mä tajusin, että hei, toi tyyppihän tuo mulle aina herkkuja! Vaaleatukkainen tyttö huuteli mun nimeä, mun kävellessä reippaasti sen luokse. No niin, nyt vaan korvat höröön ja oikein suloinen ilme. Sillä irtoaa herkkuja, siitä olin varma!
”Miten sä voitkaan aina olla niin suloinen?” Jenny leperteli mulle ja rapsutteli mua oikein paljon. Tungin pienen (tai ainakin mun mielestä pienen) poninpääni tytön syliin ja tuo jatkoi mulle lepertelyä. Olihan se mukavaa, että jonkun mielestä olin söpö, mutta nyt mä halusin porkkanaa. Tai, kyllä mulle joku muukin herkku kelpaisi, jos olisin jotain löytänyt Jennyn hupparin taskuista. Etsintäni ei tuntunut tuottavan tulosta. Sieltä löytyi kuitenkin joku pussi, jonka nappasin suuhuni.
”Hei, anna se tänne!” Jenny huudahti. Ei tää muovi kyllä kauheen hyvälle maistunu, niinpä mä pudotin pussin pettyneenä maahan. Blondi nappasi pussin maasta, ja jotenkin taianomaisesti pussista ilmestyi porkkana. Täh, oliko tää tyttö joku taikuri? No, en mä jaksanu asiaa enempää miettiä vaan hotkaisin herkullisen porkkanan kitaani. Ah, kuinka ihanasti porkkana rouskui hampaideni välissä. Mä tarviin lisää!
”Sori, et nyt saa enempää, lähdetäänpäs talliin”, Jenny sanoi ja tunki riimun mun päähän. Mä vain pärskähtelin ja tallustelin reippaasti hoitajani vierellä. Välillä mä tungin mun päätä uudelleen Jennyn taskuihin, ehkä jos se ois taikonu sinne lisää porkkanaa. Jenny väitti, ettei taskuissa ollut mitään, joten mä vaan kiehnäsin turpaani sen hupparia vasten. Huokaisten tyttö vetäisi minua riimunnarusta, ja ohjasi minut napakasti talliin, kun herkkujenetsimistuokio oli hieman venähtänyt. Joo joo, ei siellä sitten mitään herkkuja ollut...

Jenny vei mut mun karsinaan, jossa mä sit seisoskelin kiltisti. Ennen kuin tyttö lähti hakemaan harjojani varustehuoneesta, hän rasvasi suupieleni ja muut tarvittavat kohdat Helosanilla. Sitten kun se homma oli tehty, hoitajani rapsutti mua pari kertaa ja sitten lähti hakemaan harjojani. Sillä välin mä tutkiskelin ruokakippoani, josko sinne olisi ilmestynyt aamuruokien jälkeen jotain. Huokaisin syvään, miksei mulla voinut olla ruoka-automaattia? Kuinka kätevää olisikaan, kun voisin vaan aina halutessani tilata siitä porkkanan, heinää, kauraa... Tai ihan mitä vain satuin keksimään!
Pian oma ihmiseni saapui paikalle harjapakin kanssa ja nappasi sieltä kumisuan, jolla se alkoi hieromaan mun karvapeitettä. Nautin siitä täysin siemauksin, ai että kun teki hyvää. Suljin mun silmät hetkeksi ja lepuutin mun korvia. Jenny taas lässytti mulle, että aww kun on söpöä. Ihmiset oli kyllä joskus aika outoja. Siinä vähän aikaa nuokuttuani, käänsin mun katseen Jennyyn, ja tarkistin mitä se oli tekemässä. Katsoin Jennyä tavanomaisella, lempeällä katseellani. Se aina lumoutui siitä, ja hyvällä tuurilla antoi mulle herkkuja kun olin niin suloinen. Minkäs sitä luonnolleen voi. Mä synnyin olemaan söpö (ja muutenkin ihana kaikin puolin)!
Harjausoperaatio jatkui vielä sen verran, että mun päältä pyyhittiin enimmät pölyt pölyharjalla ja aikaa vievin harjaus tehtiin pehmeällä harjalla. Oli ihanaa tuntea, kuinka turkki puhdistui vetäisy vetäisyltä ja mulle tuli heti paljon parempi olo. Pölyisenä ei ollut kovin mukava olla. Jenny harjas vielä mun pään pääharjalla ja puhdisti kaviot. Kuten mun luonteeseen kuului, mä seisoin paikallani ja olin tosi kiltti, nostaessani kaikki kaviot hoitajani pyynnöstä.
”Oot sä kyllä hieno poni!” Jenny kehui ja rapsutti mua taas. Mä en todellakaan pistänyt pahakseni ylimääräisistä rapsutuksista, ehei. Tai no, eihän rapsutuksia koskaan voinutkaan olla ylimääräisiä. Jenny antoi mulle vielä porkkanan palan, jonka mä taas hotkaisin nopeasti parempiin suihin. Sitten tyttö haki mulle varusteet, jotta me päästiin ratsastamaan. Mentäisiinköhän me koulua vai esteitä? Vai kenties jotain ihan muuta? Voitaisiinhan me tietysti mennä maastoonkin, mulle kävi kaikki! Tietysti mä mielsin itseni kaikista eniten esteponiksi, hyppäsinhän mä yli metriä ja olin muutenkin lahjakas kyseisessä lajissa. Tarpeen vaatiessa musta kuoriutui myös herkkä kouluponi tai rohkea maastopuksuttaja.
Lyhyehkö hoitajani saapui karsinalleni mun satulan ja suitsien kanssa. Hän laittoi suitset odottamaan karsinan ovessa olevaan koukkuun, satulan kanssa hän tuli karsinaan. Mä en jaksanut paljoa välittää varusteiden laitosta, musta oli ihan kiva kun pääsi purkamaan energiaansa ratsastuksen merkeissä. Olisihan se aika tylsää vain laiduntaa ja laiskotella päivät pitkät. Tiesin monia hevosia, jotka ärsyyntyivät satuloinnista ja jopa näykkivät omaa hoitajaansa, yrittäessään saada heitä lopettamaan satuloimisen. Mä en voisi koskaan tehdä niin, se ei vaan sovi luonteelleni. Mä oon se kiltti, ihana poni, ja mä haluun että muhun luotetaan.
Satuloinnin jälkeen oli suitsien laittamisen vuoro. Mä otin kuolaimet kuuliaisesti suuhuni Jennyn niitä mulle tarjotessa. Olin kuullut siitäkin, että jotkut hevoset liimasivat hampaansa yhteen eivätkä suostuneet avaamaan niitä, vaikka hoitaja kuinka yritti tunkea kuolaimet suuhun. Mä en ymmärtänyt, mikä tarve jollakin hevosilla oli kiusata hoitajiaan. Mä ainakin halusin, että mun hoitaja tykkäsi musta, eikä olisi mulle vihainen. Ei Jenny varmaan tykkäisi, jos alkaisin yhtäkkiä pelleilemään, esimerkiksi luimistelemaan ja näykkimään satulan laitossa ja liimaamaan suuni kiinni suitsien laitossa.
Jennyn kiristäessä suitsien remmejä, mä katsoin tyttöä korvat hörössä, odottavaisena tulevasta ratsastuksesta. Jotkut ihmetteli, miten mä aina jaksoin olla niin positiivinen ratsastuksen suhteen, ja miksen mä koskaan halunnu heittää ratsastajaa alas selästä makealla pukkisarjalla. No, mä olin miellyttämishaluinen, eikä pukittelu ollu ratsastajan mielestä kivaa. Siispä mä en tehny sitä. Jenny rapsutti mua, sitten se laittoi vielä itselleen kypärän päähän. Sitten me oltiin valmiita.

Tällä kertaa me ei mentykään kentälle. Jenny pysäytti mut tallipihalle ja alkoi kiristämään satulavyötäni. Me mentäisiin maastoon, jee kivaa! Vaikka olinkin innoissani, odotin silti kuuliaisena, että ihmiseni sai kaiken tarvittavan tehtyä ennen satulaan nousua. Se heitti ohjat kaulalle ja veti jalustinhihnat alas. Se otti kevyen otteen ohjista, työnsi oikean jalkansa jalustimeen ja ponnisti itsensä satulaan. Mä pärskähtelin pari kertaa menohaluisena, Jennyn laskeutuessa pehmeästi satulaan ja tunnustellessa, että jalustimet tuntuivat hyviltä.
”Noniin, lähdetään!” tyttö sanoi iloisesti ja käski mut liikkeelle pienellä pohkeenpainalluksella. Mä lähdin kävelemään reippaasti maastopoluille, joilla olin jo muutaman kerran käynyt täällä Keijukummussa asuessani. Kavioni painautuivat metsikössä olevien polkujen pehmeään, kuitenkin tukevan tuntuiseen hiekkaan. Tutkailin ympärilleni, enkä nähnyt yhtään vihreää miestä. Muut hevoset olivat kertoneet minulle niistä. Ne olivat kuulemma pelottavia. Jos mä näkisin sellaisen, mä kyllä näyttäisin sille, että mä pystyin olemaan sata kertaa pelottavampi kuin se. Eivätpähän sitten tulisi häiritsemään Keijukummun hevosia. Mä tuhahdin ja jatkoin matkaani, Jennyn ottaessa pikkuhiljaa ohjilla tuntumaa mun suuhun.
”Ravataanko?” se kysyi ja napautti mua kevyesti pohkeillaan. Mä siirryin raviin, ehkä vähän liian vauhdikkaasti, koska Jenny pidätti mua ohjalla. Okei, mennään sitten vähän rauhallisemmin. Ravasin tasaista tahtia metsän reunustamalla polulla, taivaan ollessa pilvinen, mutta ilman ollessa silti ihan tarpeeksi lämmin. Me käännyttiin metsän päätieltä pellon luo vievälle polulle. Hetken aikaa ravattuamme ratsastajani pidätti mut käyntiin, ja heitti ohjat pitkiksi. Nyt sai siis rentoutua. Mä laskin mun pään alas ja venytin mun kaulaa. Kävelin silti reippaasti, eihän laiskottelu kuulunut mun tapoihin.
”Ihana Live”, hoitajani kuiskasi ja siveli mun kaulaa. Mä huokaisin syvään nautiskellen maastolenkistä ja hoitajani seurasta. Tämä se vasta oli elämää!
Saavuttuamme pellolle, tunsin kun Jenny kokosi ohjat jälleen käsiinsä. Mä terävöidyin heti, tytön tehdessä puolipidätteen. Se oli merkki siitä, että kohta tapahtuisi jotain. Yleensä pellolla laukattiin, joten mä toivoin, että mä pääsisin kohta revittelemään. Arvasin oikein, sillä pian tunsin laukka-avut kyljissäni. En tietenkään pistänyt vastaan, kun oli lupa mennä lujempaa, joten nostin laukan kuuliaisesti ja laukkasin kellertävällä, suurella pellolla harja hulmuten. Jenny ei antanut mun mennä ihan niin lujaa kuin halusin, se halus pitää jonkinlaisen kontrollin vauhdissa. Se ohjas mut isolle ympyrälle, ja siinä me sitten laukattiin. Ihan liian nopeasti tunsin pidätteen selässäni ja suussani. Mä pudotin vauhdin laukasta raviin, ja ratsastajani pidättäessä lisää, mä pudotin vauhtia vielä lisää. Äsken me oltiin menty askellajeista vauhdikkainta, nyt me mentiin askellajeista hitainta. Mä korskahdin ja heilautin päätäni innostuneena. Jenny taputti mun kaulaa ja ohjasi mut käynnissä pois pellolta.
Seuraavaksi Jenny ohjas mut pitkälle hiekkasuoralle, jossa se siirsi mut raviin. Se anto mun ravata tällä kertaa vauhdikkaammin, ja se piti ohjia vähän löysemmällä, kuitenkin silleen et se sais ne tarvittaessa nopeesti tuntumalle. Mä ravasin vauhdikkaasti intoa puhkuen hiekkasuoraa pitkin. Mua ei vielä yhtään väsyttänyt, vaikka me oltiin oltu täällä maastossa jo jonkin aikaa. Ehkä mulla oli vähän hiki, muttei paljoa. Mä olin teräsponi, mä kyllä kestäisin olla maastossa ties kuinka monta tuntia. Olinhan mä saanu eilen levätä koko päivän, joten energiaa oli ehtinyt kertyä. Huomenna mä saisin luultavasti kans vaan lepäillä, olihan meillä ylihuomenna kisat.
Jenny ohjas mut uittolammelle vievälle polulle. Mä olin innoissani, ja toivoin, että Jenny antais mun uida. Vielä hauskempaa olis, jos sekin uskaltautuis uimaan. Ihmiset yleensä vaan väristeli rannalla, vesi oli kuulemma liian kylmää. Pötypuhetta, ei se vesi kylmää ollut, muttei lämmintäkään. Eikä sen pitänytkään olla lämmintä. Eihän se silloin mitään virkistäisi! Tunsin, kun Jenny keräs ohjat käsiinsä. Okei, kohta tapahtuisi varmaan jotain. Ehkä me taas laukattaisi? Mä arvasin taas oikein, sillä ratsastajani painoi pohkeillaan kylkiini laukan merkiksi. Ponnahdin laukkaan täydellä energialla. Olinkin jo odottanut seuraavaa laukkapätkää! Käynti ja ravi olivat ihan tylsiä. Mä laukkasin, Jennyn pitäessä suuhuni tasaista tuntumaa. Kaviot kopisivat ja etenivät rytmikkäässä tahdissa.

Näköpiiriini ilmestyi tiellä poikittain oleva, kaatunut puu. Olisikohan myrskyn jäljiltä kaatunut, yöllä oli nimittäin tuullut ja satanut aika lailla. Puu näytti laholta, joten ei ihme, että se oli kaatunut. Mä oisin voinu kiertää sen halutessani, tai ratsastajani halutessa, mutta se ohjas mut määrätietoisesti esteelle. Selvä, jos hän kerran halusi! Mä keräsin jalkojani paremmin alle, ja Jennyn myödätessä ohjasta mä tajusin, että nyt mä sain mennä lujempaa. Me taidettiin kummatkin olla aika vauhtia rakastavia persoonia. Siispä mä kiristin tahtiani ja etenin kohti puunrunkoa vauhdikkaassa, kuitenkin hallinnassa olevassa laukassa. Yks, kaks, kol ja hyppy! Liisin esteen yli vaivattomasti, ja laskeuduin tasaisesti esteen toiselle puolelle. Pärskähdin pari kertaa, tuo oli todella hauskaa! Halusin hypätä lisääkin maastoesteitä, mutta harmikseni Jenny jarrutti mut ravin kautta käyntiin. Se taputteli mun kaulaa runsaasti, kiitokseksi hyvin tehdystä työstä. Vaikka eihän tuo mitään kunnon työtä ollut, ”piece of cake”, niin sanotusti!
Mun kävellessä pitkillä ohjilla, saavuimme ratsastajani kanssa uittopaikalle. Mä olin jo aika hikinen, ainakin kaulasta ja ryntäiltä. Väsynyt mä en silti vielä ollut, vähän hengästynyt vain. Nyt tekikin mieli käydä hieman virkistäytymässä raikkaassa lampivedessä! Mä olisin jo halunnut mennä lampeen, mutta Jenny laskeutui pois mun satulasta. Täh, eikö me mennäkään uimaan? Ehdin jo pettyä peruuntuneesta uintireissusta, mutta sitten mä tajusin Jennyn ottavan satulan pois. Aivan, eihän se olisi hyvä, että kallis nahkasatula kastuisi! Hoitajani nosti jalustimet ylös, irrotti satulavyön toiselta puolelta, heilautti sen satulan päälle ja liu’utti satulan pois selästäni. Lammen reunalla oli pieni patiopaikka, jossa oli penkkejä ja nuotio. Jenny laski satulan erään penkin päälle, ja palasi sitten luokseni. Hän potkaisi saappaansa ja sukkansa pois jaloistaan ja otti hupparinsa pois. Lopuksi tyttö otti vielä suojani pois. Hän jätti ylimääräiset kamat rannalle, sitten hän nousi mun satuloimattomaan selkään ja ohjasi mut lampeen.
Uiminen oli todella hauskaa. Me mentiin oikeasti uimaan, ei vaan kahlaamaan. Jenny ui mun vieressä, T-paidassaan ja ratsastushousuissaan. Näköjään häntä ei haitannut, että hänen vaatteensa kastuivat. Mä en kuitenkaan huolehtinut siitä, mä vaan keskityin meidän ihanaan uintiretkeen. Rannalla ei ollut muita, joten me saatiin olla ihan rauhassa. Jenny nauroi, mä pärskin iloisena. Pian Jenny nousi takaisin selkääni, ja ohjasi mut matalammas. Matalampana me vielä kahlattiin hetki, ennen kuin Jenny ohjas mut rantahiekalle. Oltiin me jo aika pitkään uitu, mutta se tuntui silti aivan liian lyhyeltä ajalta. Jenny laskeutui selästäni ja kuivatteli itseään hetken. Pyyhettä hänellä ei ollut, mutta lämmin ilma kyllä kuivasi nopeasti. Kun hän oli hieman kuivempi, hän laittoi saappaat takaisin jalkaansa, ja mulle tyttö pisti suojat. Satulan tyttö otti käsivarsilleen. Mun ohjista se piti kiinni satulan alla olevilla käsillään. Hieman jännä viritelmä, mutta tällä tavalla me lähdettiin kävelemään Keijukumpuun päin.
Uittopaikka oli ihan tallin vieressä, joten me oltiin takaisin tallilla pian. Mä olin jo suurimmaksi osaksi kuivanut, samoin kuin Jenny. Tyttö talutti mut karsinaan ja vei ensitöikseen satulan varustehuoneeseen. Tallilla hieman ihmeteltiin, miksi olimme märkiä, mutta kai sen nyt tajusi, että kesällä oli tapana käydä uimassa. Satulan viennin jälkeen multa otettiin suitset pois ja Jenny vei nekin omalle paikalleen varustehuoneeseen. Vielä pikainen harjaus ja kavioiden puhdistus ennen laitumelle lähtöä.
”Kiitos kivasta uintiretkestä!” Jenny sanoi halatessaan mua laitumen portilla. Nojasin tyttöön, hänen leperrellessään taas, kuinka suloinen olin. Hörähdin pienesti, kun Jenny päästi mut laitumelle. Mulla oli ollut todella hauskaa tänään. Ruohoa syödessäni mietin, mitä hauskaa minä ja hoitajani tulisimme seuraavaksi kokemaan!

Vastaus:

Tosi hauskasti keksit tehdä tarinan Liven näkökulmasta, tykkäsin tästä paljon! On kiva joskus lukea vähän erilaisempaakin tarinaa :). Etenkin uitosta kertovassa pätkässä kuvailit asiat ihanasti, ja tarina oli kokonaisuudessaan oikein hyvä ja miellyttävä lukea!

Superkiva, ihanan erilainen ja todella hyvän pituinen tarina siis - Saat tästä palkaksi 57v€

• Tyyne

Nimi: Cecilie

19.07.2017 22:57
Siinä me olimme, kasvot vastakkain kuin jostakin satumaisessa elokuvan kohtauksessa. En tiennyt mitä tekisin, seisoin paikoillani ja sydän hakkasi rinnassani. Kehomme olivat kuin yhtä, mutta silti minun oli päästävä tästä tilanteesta. Hiljaisuus laskeutui, kuin usvainen verho niityn ylle. Arthos köhäisi pienesti siellä taka-alalla, joka sai hiljaisuuden sekä erittäin vaarallisen läheisen hetken päättymään. Käännyin poispäin Diegosta hyvin vaivaantunut ilme naamallani, jota koristi poskien kohdalla pieni puna. Nostin jalkani jalustimelle, jolloin ponnistin Hiran selkään kevyesti ja elegantisti. Tai niin elegantisti kuin osasin tässä tilanteessa. Tamma aisti oudon ilmapiirin miesten ja minun keskuudessa, joten tämä pärskähti hieman kärsimättömänä sekä oli siinä Hiran olemuksessa jotain suojelevan oloista.
“Olisiko koirasi voinut lähteä sinne mistä tulet, neiti Cecilie?” Diego kysyi ja lähti taluttamaan Hiraa sen ohjista kiinni pitäen. Arthos käveli toisella puolella hevosta ja vilkuili minuun vähän väliä. Hymähdin hyvin varovaisesti mielessäni ja pidin katsen visusti edessä päin.

Sisimmässäni myllersi tunne, jollaista en ollut tuntenut sitten Williamin ja minun ensitreffiemme. Silloin oli kaikki toisin.. Voi kunpa ajan voisi kelata taaksepäin ja jatkaa siitä mihin asiat kaatuivat, korjaisin kaiken jos osaisin.
“Anteeksi.. Korjaan kaiken!” Lausahdin itselleni kuin kuiskaten. Silmistäni alkoi valua kyyneleet, enkä enää tajunnut olevani Arthosin tai Diegon seurassa. Kaikki sumeni hetkessä, kun muistelin vaaleanpunaista kukkaa, jonka Will laittoi korvani taakse erään puiston vesilähteellä. Haroin korvani taakse automaattisesti etsien sitä vaaleanpunaista kukkaa, mutta kuten elokuvissa, näin kukan mielessäni vain haihtuvan sekä kuihtuvan.
“Cecilie…” Ääni lausui nimeni, kuin olisin ollut jokin aave. Sanat kaikuivat korvissani, kunnes heräsin todellisuuteen. Nappasin Diegolta ohjat ja pamautin pohkeita, jolloin pitkät hiukseni hulmusivat tuulessa, kyynelten virratessa poskiani pitkin.

Jos minulla olisi ollut mekko päällä, sen helmat olisivat hulmunneet, samoin kuin yleisimmin käyttämäni pitkälaahuksisen viitan laahus. Olin ehkä hieman viktoriaaniseen aikaan tykästynyt, mutta nyt ei puhuttaisi siitä. Laukkasin Hiran kanssa niin lujaa, kuin tuo jaksoi vain laukata, kunnes oksa edessä rämähti päin kasvojani sekä rinnusta. Poskeeni tuli verta vuotava viiru, samoin kuin rinnuksilleni. En älynnyt näitä haavojani vielä, en lähimainkaan. Tunteeni olivat solmussa ja niitä solmuun tulivat enemmän laittamaan kuumaakin kuumemmat latinoveljekset. Miksi minulle piti sattua tällaista? Aivan, kuin maailmankaikkeus haluaisi kostaa minulle jotain, pilaamalla parisuhteeni sekä tuomalla kaksi uljasta oriita luokseni. Pudistelin päätäni ja silmiäni reunustavat kyyneleet valuivat puolaina, mutta helmimäisinä pitkin poskiani. Pian kuulin jotain, mitä en odottanut kuulevani. Fen!!
“FEN! Missä olet?” Huusin metsään, kunnes eräällä isolla aukealla koirani sitten oli leikkimässä itsekseen. Laukkasin aivan aukean laidalle, hypäten vauhdista pois tammani selästä. Juoksin niin lujaa keskelle aukeaa, ettei ennen oltu nähty. Fen huomasi minut jo hyvän matkan päässä ja lähti juoksemaan minua vastaan. Kohdakkain satuttuamme, polvistuin molemmille polvilleni ja kahmaisin cane corson syliini.
“Älä enää tee noin! Onneksi olet kunnossa, Fenrir.” Toruin Feniä, kunnes passitin tämän kulkemaan vierelläni kohti talleja. Hiraa talutin toisessa kädessäni, kunnes pääsin hyppäämään sen selkään paremmassa kohdassa. Matkamme jatkui ratsain, kunnes olimme tallilla.

Koko matkan tallille, minun selkäpiissäni karmi. Aivan kuin joku olisi seurannut, mutta elukkani kulkivat yllättävän nätisti. Minua jännitti suunnattomasti, mutta samaan aikaan halusin palavasti tavata latinot uudelleen. Jokin Diegon suklaanruskeiden silmien katseessa sai minut lumoutumaan täysin. Arthosin ulkonäkö ja tuon ihanat käytöstavat, tekivät minuun syvän vaikutuksen. Varsinkin se viimeiseksi sytytti liekin, kun kaksikko osasi käsitellä sekä naista, että hevosta. Mahdollisimman nopeasti kävin laittamassa Fenin autoon ja sen jälkeen lähdin talliin viemään Hiraa. Sen jalat olisi nyt kylmättävä ja laitettava kuivausloimi päälle, sillä hevoseni oli aivan hiestä märkä. Pian kuulin askelia, jotka lähestyivät ja käännyin katsomaan, kuin toivoen Diegon tai Arthosin kävelevän minun luokseni. Pieni pettymys oli huomattavissa kasvoiltani, joiden oikeaa poskea koristi vertavuotava haava.
“Ulrika, hei.” Sanahdin, korjatakseni pikaisesti naamalleni hymyn.
“Tulin katsomaan miten täällä sujuu, kun huomasin sinun palaavan talliin hyvin nopeasti.” Ulrika kertoi ja katseli minua hieman hämillään. Tämä ei kyllä tiennyt miten minä olinkaan telunnut metsäretkelläni, joten ehkä en kertoisi aivan kaikkea. Ties jos Ulrika pitäisi minua aivan pöpinä.
“Kadotin Fenin mennessäni lammelle, lähdin etsimään sitä, kunnes Hira säikähti jotain ja oksa raapaisi naamaani.” Selitin hyvin lyhyesti, mutta melkein totuuden mukaisesti. En halunnut kertoa latinoista saatika siitä, ettei minulle vieläkään ollut kypärää, jonka lammelle viimeeksi jätin.
“Sinullahan on ollut paljon vilinää tänään, käy näyttämässä noita haavoja jollekin.” Ulrika kertoi huolestuneena, mutta rauhoittelin tätä naurahtamalla kommelluksilleni, johon Ulrikakin yhtyi. Hetken aikaa saimme nauraa kunnolla, kunnes Ulrikan tuli lähteä kotiin.
“Heippa, nähdään huomenna jos tulet tallille!” Ulrika huusi tallin ovelta ja minä kerroin tulevani uudemman kerran. Silloin päähäni juolahti ajatus, tulen yöllä ottamaan kuvia lammen luona, sillä se oli paras paikka tähän asti. Harrastan myöskin kuvausta vapaa-aikanani, joten tästä tulisi täydellisiä otoksia, jos illan suunnitelmani eivät muuttuisi.

Käännyin kohti Hiraa ja olin tältä ottanut jo varusteet pois. Harjan otin käteeni ja rauhallisin, pitkin vedoin harjasin tammani. Naurahdin kuitenkin kuullessani askeleet, jotka olivat kuin kopio Ulrikan askeleista.
“Unohtuiko joku?” Huudahdin nauruni seasta.
“Kypäräsi.” Samettinen, pehmeäsointinen ja hyvin korvia hivelevä ääni kertoi. Hitaasti käännyin ympäri ja törmäsin kirjaimellisesti tähän tulijaan. Miehen toinen käsi kiertyi ympärilleni, kuin tukeakseen ja toinen käsi piteli kypärääni. Mies oli Arthos, mutta eikös Diegon pitänyt palauttaa kypäräni? Kaikki tuntui taas liian omituiselle, etten löytänyt sanoja. Vahva käsivarsi piteli minua aivan kiinni tämän uljaan oriin lihaksikasta vartaloa vasten, kunnes tuuppasin itseni kauemmaksi. Arthoksen käsi tuli lähemmäksi poskeani, mutta tuuppasin sen kylmästi pois, kääntäen selkäni miehelle.
“Sinun ei pitäisi olla täällä.. Arthos, miksi sinä tulit?” Värisevä ääneni kysyi, sillä tuo muistutti aivan liikaa Williamia. Harjasin Hiran loppuun ja Arthos väistyi tieltäni, kun tulin karsinasta ulos.
“Tuomaan tämän, veljeni ei sitä päässyt tuomaan. Ja..” Arthosin ääni vaimeni lopuksi, mitä hän jätti minulle kertomatta. Pakkasin harjoja harjalaatikkoon ja paketoin suitset nopeasti, kunnes satula tuli tielle. Minun oli laskettava kaikki muu käsistäni, enkä huomannut Arthoksen laittavan kypärän siihen varusteiden päälle. Arthos tarrasi minua toisesta kädestäni kiinni, jossa oli hieman isompi rannekoru, joka lähti vetämällä ranteesta. Tietenkin se lähti irti ranteestani, kun riuhtaisin käteni pois toisen otteesta.
“Minun on nyt mentävä, anteeksi..” Kiirehdin tavaroiden kanssa ja suljin nopeasti karsinan oven. Koppasin kaikki varusteet syliin kerralla, kypärä lattialle tippuen. Vilkaisin siihen nopeasti, mutta kiiruhdin satulahuoneeseen, Arthoksen minua jääden kaihoisasti tuijottamaan. Satulahuoneessa laitoin varusteet paikoilleen ja hetken aikaa hengitin syvään. En kuullut Arthoksen aselia, jotka hetkeä aikaisemmin olivat alkaneet kuulua. Ilmeisesti hän oli lähtenyt. Hitaasti aukaisin satulahuoneen oven ja astuin käytävälle, ei ketään.

Annoin Hiralle ruoat ja lähdin kohti autoani, jossa Fen odotteli. Pihalla vastaan tuli vielä, Jenny. Tuo askelsi minua kohti hyvin reippain askelin ja kantoi jotain lappua kädessään.
“Cecilie, odota!” Jenny huusi minulle ja heilutteli sitä lappua, kuin viittoen sen olevan minulle. Pysähdyin ja odotin Jennyä, joka ojensi minulle lapun. En aukaissut sitä taitoksiltaan vielä, vaan otin sen käteeni.
“Se on sellaiselta latinomieheltä, sanoi sinun olevan hänen tuttujaan. Komea hän oli kuin mikä! Mistä sinä tuollaisen namun löysit?” Jenny alkoi udella ja minä punastuin aavistuksen. Pitkät hiukseni peittivät posken sekä rinnuksen haavan tällä kertaa, joten Jenny ei näitä huomannut.
“Hänet tapasin vähän aikaa sitten.. Mutta minun tulee mennä nyt, Fen odottaa autossa.” Selitin ja hymyilin hieman pakotetusti. Puolijuoksua kiirehdin autolleni ja hyppäsin sen rattiin. Nyt vasta älysin korun hävinneen ranteestani. Starttasin siitä huolimatta auton ja kaasutin kotiin. Koko matkan minulla kiersi perhoset vatsassa, enkä saanut kahta komistusta mielestäni. En tiedä mikä minun oli nyt, mutta kartanolle oli päästävä ja nopeasti! Kaarsin kotipihaan ja päästin Fenin ulos, jolloin nousin autosta laittamaan pihan portin kiinni. Nyt Fen saisi olla vapaana eikä pelkoa olisi tuon häviämisen suhteen. Kävelin sisälle ja rojahdin keittiönpöydän ääreen istumaan kuin rankemmankin työn tehdeenä. Williamilta oli lappu pöydällä, jossa hän kertoi ettei tulisi pariin päivään kotiin. Ruttasin lapun ja hyvä, etten repinyt hiuksia päästäni. Nyt vasta muistin haavan, joka alkoi valua punaista, raudanhajuista nestettä poskeani pitkin. Pesin löytämäni haavat poskesta sekä rinnukseltani huolellisesti ja puhdistin ne vielä desinfiointi aineella.

Otin Jennyltä saamani lapun ja luin sen ääneen.
“Kahden suudelma sateessa on enemmän kuin hieno palkinto, sinussa on kaunis maailma. Muista, sinulle on annettu vain tämä päivä, eikä koskaan luvattu parempaa huomista. -Arthos De La Vega” Luettuani lapun, ilmeeni oli varsin hämmentynyt. Valuin tiskialtaan alapuolella olevaa kaapin ovea pitkin, lattialle istumaan. Ilmeisesti Arthos osasi olla herkkä ja huomasi pahan oloni aiemmin. Jotenkin minun teki mieli jättää kuvaukset huomiselle, mutta tänään ne olisi hoidettava pois alta. Nousin hitaasti seisomaan ja aloin lähteä yläkertaan etsimään mekkoa sekä viittaa, jotka sopisivat parhaiten kuvauksiin lammella tai sitten tallin jossain lähistöllä, kauniilla pellolla vaikka. Toivoin kuollakseni usvaista säätä, silloin nimittäin sai parhaat kuvat. Kaapissani oli valkoinen, pikälaahuksinen mekko, johon oli teetätetty ihan pitkälaahuksinen viittakin isolla hupulla. Rakastin elokuva asuja ja varsinkin kauniita sellaisia, jotka viestivät sen tunteen samalla tavoin kuin ihminen. Nappasin valkoiset ballerina-kengät vielä kyytipojaksi tuolle mekolle, jolloin asukokonaisuus olisi valmis. Lähdin siitä suoraan siistiytymään ja käymään pesulla, sillä olinhan käynyt tänään risukossa ja ties missä. Aikani suihkussa oltuani puin suoraan mekon päälleni ja kuivasin pitkiä hiuksiani. Hyvin vaaleat hiukset sopivat kyllä hyvin tuon valkean mekon sekä viitan kanssa jos itseäni saan hiukkasen kehua. Koko päivä oli mennyt siistiytyessä ja nyt olisi aika ottaa kamera jalustoineen mukaan sekä lähteä sinne tallille takaisin.

Tallilla ajoin suoraan hieman syrjemmäle, josta kävelin pellolle kamera sekä jalusta mukanani. Henkäisin syvään silmät säihkyen, sillä juuri toivomani usvainen tausta näkyi erinomaisesti, auringon laskiessa kauniisti siellä taustalla. Nyt saisi hieman enemmän upeita kuvia portfoliooni. Laitoin kameraan ajastimen ja lähdin poseeraamaan kauemmaksi. Muutaman kuvan aikana ilma oli täydellinen ja pelto seesteinen. Kaikki oli niinkuin piti, kunnes tunsin jälleen sen tunteen, kuin joku olisi seurannut. Päätin kuitenkin jatkaa kuvausta ja sain muutaman oikein onnistuneen kuvan. Enemmän kuvia selaillessani, huomasin niistä paremman paikan, jossa olisi ollut parempi ottaa kuvia, joten siirryin sinne. Pienen mäen päälle kiivettyäni tiesin, että täältä tulee täydellisiä kuvia. Asetuin kauniin kukkivan puun alle ja nojailin sitä vasten sekä tein siinä lähellä vaikka mitä, että sain hyviä kuvia. Suljin silmäni yhtä kuvaa varten ja näytin ainoastaan vasenta puolta kasvoistani noissa kuvissa. Oikealla puolella oli se haava, jota en halunnut näytellä kuvissa. Yhtäkkiä tunsin kuinka käsi nostaa päätäni ylöspäin leukani alta kiinni pitäen ja toinen käsi kietoutui ympärilleni.
Ajastimessa ollut kamerani räpsi sarjassa kuvia, joissa näkyi selvästi liikeratani ja samoin tuon tuntemattoman kuka seisoi edessäni. Olin osaksi hyvinkin tietoinen kuka siinä oli, mutta toisaalta halusin arvuutella ja leikkiä hieman tyhmänrohkeaa. Olin ventovieraan armoilla, kunnes tuo puhui samettisella, pehmeällä äänellään, joka hiveli herkimpiäkin kuulohermoja.
“Älä pelkää.” Ilmeeni oli yhä yhtä haikea kuin kuvien ottamisen hetkellä, joten tämä kuvamateriaali oli hyvinkin kaunista, riippuen vieraan ilmeistä.
“Olen kulkenut meren tyrskyissä, olen jahdannut unelmia.. Viimein, aurinko toi ilon elämääni, tähdet mystisyyttä sädehtien kertoivat tarinoita ja kuu.. Kuu valaisi tieni kauneimman kukan luokse, minkä meren tyrskyjen vesipisarat olivat kasvattaneet rannan tuntumaan.” Miksi tuo muukalainen puhui kuin suoraan jostain kauniista elokuvan kohtauksesta. En voinut ymmärtää, kunnes tuntemattoman käsi oli saanut leukaani nostettua. Sydämeni lyönnit kuuli selvästi, ainakin itse kuulin ne niin elävästi ja selkeästi etten ollut uskoa korviani. Kehomme lähestyivät toisiaan, kunnes oma kehoni oli aivan tuon tuntemattoman kehoa vasten. Hengityksemme muuttui ja pian hengitimme samaan rytmiin. Kamerani räpsi kuvia vieläkin, mutta se ääni oli jäänyt jo kauas. Halusin jo aukaista silmäni, mutta halusin testata omat rajani. Jonkun mielestä tämä kaikki oli tyhmää, mutta minusta jännittävää! Pian se tapahtui! Mies kurotti minua kohti ja huulemme painautui toisiaan vasten, hyvin tunnelmalliseen suudelmaan. Joskin mies ryösti tämän suudelman minulta, jolloin silmäni aukesivat. Tuijotin silmästä silmään tätä miestä, jonka hymy oli lumoava. Katse tällä oli niin henkeä salpaava, etten meinannut jaloillani kestää. Miten hän voi olla juuri nyt edessäni? En ymmärtänyt..

Mitä luulette, onnistuiko yksikään Cecilien ja muukalaisen kuvista? Kuka mahtaa olla tuo mysteerinen mies, joka ryösti Ceciltä suudelman?

Vastaus:

Äää, nyt kyllä jäi jännään kohtaan! Miten maltan odottaa seuravaa osaa? :-D Mutta, tosi hyvä ja mukaansatempaava tarina taas. Etenkin loppu oli superjännittävä ja erittäin hyvin kuvailtu! :) Teksti on oikein sujuvaa ja helppolukuista, mutta löysin tarinasta pari yhdyssanavirhettä (joita en nyt tietenkään satu löytämään tekstin joukosta). Tykkäsin tästä kyllä hurjan paljon, ja on kivaa arvailla mitä seuraavaksi tapahtuu! x) Sun kirjoitustyyli on kyllä ihana ja sopii juuri tällaiseen "draamaan".

Saat tästä 58v€, apua kuinka koukuttava juoni ja hyvää tekstiä! ♥

• Tyyne

Nimi: Ulrika

19.07.2017 22:32
Kaupassa voi auttaa lasta ojentamalla tälle haluamansa tikkarin korkealta hyllyltä, jolle hän ei itse yllä. Kaupungissa voi auttaa vanhuksen tien yli, tai koulun pihalla voi puolustaa kiusattua tyttöä tai poikaa. Monille tuttuja ovat myöskin hyväntekeväisyyskampanjat ja -tapahtumat, joissa lahjoituskohteina voivat olla esimerkiksi Unicef, WFF tai suomalainen terveydenhuolto.
Miksi kukaan sitten ylipäätään tekee näitä asioita? Miksi kukaan auttaisi lasta tai vanhusta? Tai miksi kukaan antaisi omia rahojaan pois?
Joku saattaisi kysyä, tunteeko auttaja itsensä paremmaksi ihmiseksi. Hän saa lapselta vilpittömän hymyn ja onnesta kiiluvat silmät, kun tämä pitelee tikkaria pienissä käsissään ja juoksee kassalle äidiltään saamansa kaksieuroisen kanssa. Hän saa vanhuksen suorastaan ylistävät kiitokset ja lämpimän kädenpuristuksen työstään. Nuorempana hänkin olisi kuulemma tehnyt samoin. Kiusattu tyttö tai poika uskaltaa hänen ansiostaan ehkä mennä seuraavana päivänä kouluun hyvillä mielin, tai ainakin hän saa itselleen viisaita sanoja, joiden kanssa jatkossa puolustautua. Lahjoituksilla kehitysmaiden lapset saavat rokotuksia ja pääsevät kouluun, arktisille alueille voidaan lähettää jääkarhupartioita nallejen tilannetta tutkimaan tai Tamperelaista Roosaa voidaan auttaa suurien hoitokustannusten kanssa.
Kyllä, kaiken tuon jälkeen auttaja tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi.

Pyöreävatsaisen kimon auki jätetty harja heilui hennosti papurikkotäpläistä kaulaa vasten ja korvat olivat tiukasti suunnattu ratsastajaan, odottaen kuuliaisesti seuraavaa käskyä. Viimeisen päälle rasvatut etukaviot painuivat vuorotellen kentän pehmeästi pölyävään hiekkaan, kouluraipan antamien kevyiden kosketuksien määräämässä tahdissa. Ratsukko pyörähteli kirkkaassa päivänvalossa kuin espanjalaisessa ratsastuskoulussa konsanaan, kentän aidalle viritetyn mankan soittaman ritarillisen musiikin jylistessä vaimeasti taustalla.
- Onko toi oikeasti tilasto? Se näyttää ihan vaan vähän hoikkajalkaiselta barokkihevoselta. Ihan kuin jostain vanhasta satukirjasta, jossa punamustiin ratsastusasuihin pukeutuneet, komeat miehet ratsastaa valkoisilla kikkuraharjaisilla hevosilla ja pyöräyttelee piruetteja. Mulla oli pienenä juuri sellainen, se oli joku Tarinoita Lumoavista Hevosista tai jotain. Kannessa oli tummansininen yötaivas ja ehkä vedessä laukkaavia hevosia, yritin pinnistellä muistini kanssa, seuraten katseellani kentän toisella laidalla temppujaan tekevää ratsukkoa. - Mä en koskaan jaksanut lukea niitä tarinoita, mutta ne kuvat oli ihan sairaan hienoja. Mä tykkäsin piirtää, ja ihailin sitä maalauksellista kuvitusta aina.
Tallin uusin, joskin kuulemani mukaan todella reippaaksi osoittautunut hoitajatyttö, Mia heilutteli ilmassa roikkuvia jalkojaan ja kumartui eteenpäin hymyilläkseen minulle tummaan puuvillakaapuun pukeutuneen miehen takaa.
- On se tilasto, mutta siinä on runsaasti PRE-verta, Greg hymähti kannatellen sylissään Lamorakin asevyötä. Mielestäni hyvin omaperäinen, mutta mielenkiintoinen kolmikko: espanjalaisesta ratsastuskoulusta karannut (olin varma siitä!) suuri, mutta kevyt ori, miekkailua harrastava mies, ja aseenkantajaksi itseään kutsuva hevosenhoitaja, tai vastaava apuri.
- Mutta herran mielestä se ei ole tärkeää. Onhan Dea hieno hevonen, suvusta viis!

Tompan kaviot jättivät keskikesän vaaleanvihreänä hehkuvaan ruohoon painaumia, kun ruuna laahusti helteeseen lopen kyllästyneenä perässäni. Calle ja Herkku seurasivat meitä leuat tasaisesti jauhaen, molemmat kurkkien paksujen otsatukkiensa alta. Callea olisi helposti voinut luulla Herkun kadonneeksi, laikukkaaksi pikkuveljeksi.
- Täähän se vasta on elämää! Ihana sää, kesäloma - ainakin vielä hetken - ja mun Tompsukka! lepertelin nostaen käteni Tompan kaulalle, jonka tumma turkki tuntui melkein kuumalta auringon porotettua siihen täydellä lämmöllään koko aamupäivän. Ruuna työnsi turpansa ratsastushousujeni osittain nurinpäin olevalle taskulle ja alkoi nyplätä ulkona lerpattavaa kankaanpalaa huuliensa välissä.
- Voitkohan sä saada auringonpistosta? pohdin ääneen rapsutten Tompan otsaa sen epämuodostunutta kolmiota muistuttavan tähdenaiheen kohdalta. Hevonen alkoi raahnuttaa silmäkulmaansa minua vasten, ja sitä taisi kutittaa hyönteisten kiusalliset puremat ja jatkuva hikoaminen.

- Onpa loistavaa, että sain sut käsiini! Tyyne pamahti Tompan karsinan eteen, kun olin juuri pyöräyttänyt ruunan tallikäytävälle ja riisunut siltä riimun.
- Tuossa vähän matkan päässä asuva 6-vuotias tyttö haluaisi kovasti ratsastamaan. Taisi itseasiassa olla valmennuksiakin katsomassa, molempina päivinä! Tyyne katsoi minua vähän anovasti, enkä ollut vielä koskaan nähnyt hänen kasvoillaan sellaista, vienosti hymyilevää, mutta varovasti lähestyvää ilmettä. Aivan kuin innokas hoitajakandidaatti, joka haluaisi itselleen tallin suloisimman ja halutuimman ponin.
- Ajattelin, että Tomppahan olisi loistava lastenratsu, ja kun sä satut olemaan täällä tänään, niin kehtaisitko ottaa sen harjailemaan Tomppaa vähän sun kanssa ja kierrättää vaikka pari kertaa kenttää ympäri? Tyyne pyysi, rapsuttaen tervehtimään tullutta Tomppaa sen harjaksen alta. - Mä tiedän, että kisat on lauantaina ja sä varmaan mieluusti ratsastaisit sen itse, mutta mä lupaan korvata tämän sulle!
Vilkaisin Tomppaa, joka katsoa tapitti Tyyneä tummilla silmillään makupaloja, tai vähintäänkin suurta halia kerjäten. Olisin tosiaan mieluusti noussut sen selkään tänään ja hakenut samaa fiilistä, jonka saimme maanantaina kouluvalmennuksessa. Huomenna sen kanssa olisi joka tapauksessa otettava hieman rennommin, ennen kilpailuita. Toisaalta lapsirakkaana ihmisenä minusta olisi myös ollut ihanaa opastaa pieni, kiltti naapurintyttö ratsastuksen saloihin Tompan kanssa.
- Joo, tottakai se voi ratsastaa Tompalla! Tomppahan on ihan loistava opetushevonen, minä hymyilin. Enhän itseasiassa edes osannut sanoa ei.

Vaaleatukkainen, Minjaksi esitelty pikkutyttö asteli hieman ujosti tallikäytävää pitkin, sinisävyinen samettikypärä vinosti päässään keikkuen.
- Moikka! Tyyne taisi kertoa, että täällä odottaisi Minjalle kiltti ratsu ja opettaja, nuorehko, silmälasipäinen nainen sanoi hymyillen. - Mä olen Minjan äiti, Maarit, hän sanoi pitäen kättään rohkaisevasti Minjan selällä, kuin valmiina saattamaan häntä hieman lähemmäksi hevosta.
- Mä oon Ulrika, Tompan hoitaja. Mutta voi sanoa ihan vaan Ulle, minä hymyilin takaisin, vilkaisten ensin Maaritia, ja sitten tämän edessä seisovaa Minjaa, joka oli painanut leukansa rintaansa vasten, mutta jonka kasvoilta kuitenkin hehkui kätketty innostus. - Ja tässä on siis Tomppa. Pujotin nopeasti riimun takaisin ruunan päähän, ja kietaisin sen nopealla vetosolmulla kiinni karsinan tukitolppaan.
- Noniin, mennääs katsomaan, millainen hevonen siellä on, Maarit puheli Minjalle, tullen hänkin tytön perässä rapsutusetäisyydelle. - Katsos, tällainen. Eikö ole nätti? Sillä on iso turpa. Se taitaa haluta haistella sua.
Minua hymyilytti, kun Tomppa työnsi turpaansa Minjaa kohti sen verran, minkä riimunaru sille salli. Ruuna olisi varmaankin halunnut tunkea päänsä pienen tytön syliin, ja se taisi tietää, että kaikista pienimmiltä ratsastajilta sai aina kaikista eniten rapsutuksia.

Tomppa oli todellakin esimerkillinen opetushevonen. Se seisoi kiltisti paikoillaan, kun näytin Minjalle, kuinka hevosta oikein harjataan. Kun Minja siirtyi yksin harjaamaan melkein itsensä kokoista etujalkaa, Tomppa tuntui oikein jähmettyvän paikoilleen, jotta se ei vahingossakaan talloisi tai pelästyttäisi pientä hoitajaa.
- Minkäslainen hevonen tämä Tomppa on? Kuulostaa ja vaikuttaa ainakin tosi mukavalta, Maarit jututti, Minjan varovasti harjaillessa hevosta sieltä täältä. Hän kurkotti sivelemään Tompan turkkia hieman lavoilta ja vatsaltakin, mutta aivan takapään lähelle hän ei uskaltanut mennä.
- Tomppa on paras, minä virnistin. - Mä aloitin sen hoitajana about viikko sitten, ja se on kyllä osoittautunut tosi ihanaksi hevoseksi. Se on superkiltti, vaikka ratsastaessa se tuppaa välillä aina vähän laiskottelemaan, mutta on se kyllä nätti ratsu silti. Me oltiin valmennuksissa alkuviikosta ja lauantaina meillä on kilpailut täällä Keijukummussa, minä kerroin. Tuntui mukavalta päästä kertomaan hevosjutuista ja suunnitelmista, sillä en oikeastaan tuntenut ketään, jota olisi kiinnostanut Keijukummun muita hoitajia ja yksityisenomistajia lukuunottamatta. Maarit nyökkäsi hymyillen. Hän oli tehnyt tuttavuutta Tompan kanssa koko hoitosession ajan, ja rapsutteli nyt ruunaa nenäpiiltä, jonka ympärille irtokarvat ja pöly olivat kerääntyneet alati kasvavina tukkoina. Tomppa nojasi leukaansa karsinansa oveen ja ummisti aina välillä silmiään, nauttien ympärillä hääräävistä rapsuttelijoista. Se taisi tuntea olevansa taivaassa.

Pikku-Minja sai melko nopeasti harjaamisesta tarpeekseen, mutta onneksi Tomppa ei ollutkaan kovin likainen.
- Haluatko sä puhdistaa kavioita? minä kysyin, vaihtaen suan harjapäiseen kaviokoukkuun.
- Joo, Minja kiemurteli suu leveässä hymyssä.
- Okei, tuu tähän mun vierelle, minä kehotin ja ojensin kaviokoukun tytön käteen. - Mä voin nostaa jalan sulle, ja sitten sä vaan yrität saada kaiken lian pois kavioista, okei?
Liu'utin kättäni Tompan jalkaa pitkin, jonka se nosti kuuliaisesti.
- Tossa keskellä on kolmionmuotoinen säde. Se on kaviossa vähän herkempi osa, joten siihen ei saa koskea kovasti, mutta täältä muualta pitäisi saada lika pois, minä näytin, piirtäen sormellani kolmion kaksi sivua siihen kohtaan, jossa säde suunnilleen sijaitsi. Minja raaputti hellästi kaviokoukulla Tompan kavioon kertynyttä turvetta ja hiekkaa, kuten pienet ratsastajat yleensä tapasivat.
- Sä voit jopa painaa vähän kovempaa, muualla kaviossa ei oikeestaan ole edes kunnon tuntoa, paitsi säteessä. Se on vähän niin kuin ihmisen kynsi, selitin, ja rohkaisin Minjaa painamaan koukulla hieman lujempaa. Olin edellisellä tallillani, ratsastuskoululla, tottunut näkemään ja auttamaan paljon lapsia, joten tiesin heidän yleisimmät virheensä, ja turhan helläkätinen kavioiden puhdistaminen oli enemmän kuin tavallista. Tomppa puolestaan oli varsinainen kultakimpale, kannatellessaan jalkaansa kärsivällisesti, kun minä ja Minja vuoronperään koetimme saada kaviota mahdollisimman puhtaaksi.

Reilun puolentunnin varustamisen jälkeen, Tomppa oli viimein valmis ratsastukseen. Minja hääräsi innoissaan sen karsinan edustalla, nykien äitiään hihasta vähän väliä kertoen, mitä oli jo saanut hevoselle tehdä. Minä kiinnitin riimunarun Tompan kuolaimeen ja ripustin riimun takaisin karsinan edustalla olevaan koukkuun.
- Oleksä valmis? kysyin hymyillen.
- Joo! Minja kiljahti iloisena, saaden Tompan höristämään terävästi korviaan. Ruuna pureskeli taas jo malttamattomasti kuolaintaan, kuten sillä tuntui olevan tapana tehdä aina heti suitsien laiton jälkeen.
- Okei, mennään sitten tonne kentälle, minä nyökkäsin viittoen Minjaa ja Maaritia siirtymään tallipihalle.

Aurinko lämmitti mukavasti mustan paitani selkämystä, kun säädin kentällä Minjalle sopivan mittaisia jalustimia. Tyttö kikatti tyytyväisenä satulassa, rapsutellen Tompan kaulaa silloin tällöin.
- Ootko sä aiemmin ratsastanut? kysyin Minjalta, kun tämä olisi ollut jalustimien ja satulavyön puolesta valmis siirtymään uralle. Hän nypläsi ohjia hermostuneesti käsissään, ja pudisti päätään.
- Okei, ei se haittaa ollenkaan. Tomppa on loistava opetusratsu, hymyilin lämpimästi, vaikka rehellisesti sanottuna minulla itselläni ei ollut aavistustakaan, kuinka oikein opettaa ensikertalaista.
- Eli muutama perusjuttu: ohjia pidetään näin... kurotin asettamaan ohjat sopivasti Minjan käsiin, joissa oli hieman ylisuuret puutarhahansikkaat, joiden kämmenosissa oli liukumista estäviä kumistoppareita. - Ja kun sä käsket hevosen liikkeelle, niin sun pitää painaa jaloilla hevosen kylkiä. Sitten ohjien käyttö on loogista - kun haluat hidastaa, niin vedät molemmista ohjista, ja jos haluat kääntää tuonne päin, niin vedät sen puolen ohjasta, ja jos taas tuonne päin, niin vedät sen puolen ohjasta. Ai niin, ja tasapainoa on helpompi pitää, jos nojaat vähän taaksepäin, pidät jalustinta suurin piirtein tässä kohti ja painat kantapäitä maata kohti, selitin kovalla vauhdilla, ja vaikka yritin olla mahdollisimman selkeä, minua epäilytti, ymmärsikö Minja sanaakaan. Hän kuitenkin tyytyi nyökkäilemään jatkuva virnistys kasvoillaan, kannatellen terhakasti käsiään, joista lähtevien ohjien tuntuma oli jo asettelustani huolimatta valahtanut hieman löysäksi. Tomppa kannatteli laiskasti päätään, ja näytti siltä, kuin olisi pian vaipumassa uneen. Sen korvat lerputtivat rentoina sivuilla ja toinen takajalka oli asetettu lepäämään vatsan alle.
- Joko ratsastetaan?

Minja oli yllättävänkin topakka ratsastaja, ja oppi nopeasti. Minun ei tarvinnut muistuttaa kahta kertaa, että leuka täytyi pitää pystyssä tai selkä suorana. Tomppa käveli kiltisti vierelläni, joskin Tyyne olisi jo määrännyt minut takaisin talliin, ellen saisi hevostani heräämään seuraavan kierroksen aikana. Minjaa hidas vauhti ei kuitenkaan tuntunut haittaavan, vaan hän vaikutti ikionnelliselta tehtyään muutaman pysähdyksen ja pyöräytettyään suuren voltin ihan itse.
- Mä ratsastan, Minja vinkaisi Tompan selästä portin kohdalla, johon hänen äitinsä oli asettunut nojailemaan ja katselemaan tyttärensä ratsastusta ylpeänä. Kun olimme sopivassa kohdassa, hän räpsi muutamia kuvia kännykkäkamerallaan, ja saatoin helposti kirjailla mieleeni hänen tulevan Facebook -päivityksensä.
- Haluatko sä kokeilla ravata ihan pienen pätkän? katsahdin selässä istuvaa Minjaa, vaikka minua hieman epäilyttikin, jaksaisiko Tomppa ottaa yhtäkään raviaskelta tänään. - Se tarkoittaa, että tää hevonen juoksee.
- Joo! Minja henkäisi innostuneena.
- Okei, sä voit ottaa tästä satulasta kiinni, se ravi on vähän pomputtavaa, mutta mä lupaan hidastaa heti, sanoin osoittaen satulan etukaarta, jonka ympärille Minja kietaisi tiukasti pienet sormensa. - Sun pitää painaa hevosen kylkiä vähän kovempaa, mutta samalla tavalla, kuin silloin, kun lähdetään liikkeelle. Mä autan täältä edestä myös. Tomppa saattaa olla vähän laiska, joten sun pitää ehkä käskeä aika lujaa.
Lähdin kevyeeseen hölkkään Tompan rinnalla kieltäni naksautellen, yrittäen saada Tomppaa ravaamaan, sillä tiesin, etteivät Minjan pohjeavut yksin riittäisi. Hänen jalkansa kun tuskin ylsivät satulan siiven yli. Tompan käynti muuttui reippaammaksi, ja hevonen venytti tuskastuneena kaulaansa, yrittäen välttyä reippaampaan askellajiin siirtymiseltä. Minä kuitenkin loin ruunaan tuomitsevan katseen, ja yritin sinnikkäästi nykiä sitä riimunarusta juoksemaan vähän kovempaa, ja loppujen lopuksi Tomppa suostui kuin suostuikin ottamaan pienen ravipätkän. Ratsastuskenttä, ja varmaankin koko tallipiha täyttyivät Minjan äänekkäästä kikatuksesta, kun hän yritti tarrautua Tompan satulaan askeleiden pompottaessa häntä ylös ja alas satulassa. Pelkäsin, että tyttö menettäisi otteensa etukaaresta ja luiskahtaisi maahan, joten emme ravanneet kovin pitkään, kunnes siirsin Tompan pehmeästi takaisin käyntiin.
- Uudestaan! Minja kuitenkin kiljui. Hänen silmänsä vuosivat kaikesta siitä nauramisesta ja posket punottivat, antaen kontrastia hymyn takaa paistaville, valkoisille hampaille.
- Okei, vielä yhden kerran. Satulasta kiinni!

Minjan iloinen olemus kipitti päätallin vieressä olevaa ylämäkeä kumisaappaat klonksuen. Minä, Tomppa ja Maarit yritimme vain pysyä intoa puhkuvan tytön perässä, joka olisi varmaankin seuraavana valinnut tallista toisen ponin ja ilmoittanut haluavansa seuraavaksi sen selkään.
- Mä ratsastin! hän kiljaisi vastaan tulevalle Tyynelle, jonka vierellä oleva Ruttu katsoi iloista tyttöä sieraimet päristen.
- Vau! Oliko kivaa? Tyyne naurahti taputtaen oriansa rennosti kaulalle. Ruttu tuntui hieman oudoksuvan vaaleanpunaiseen T-paitaan pukeutunutta, yltiöpositiivista ja ennen kaikkea kääpiökokoista kaksijalkaista, mutta Tyynen letkeä suhtautuminen sai senkin onneksi rentoutumaan, ja se uskaltautui jopa varovasti nuuhkaisemaan tyttöä.
- Joo! Tomppa on mun lemppari! Minja sanoi, ja kertoi ylpeänä, kuinka hän oli pysäyttänyt ja kääntyänyt hevosta, ja jopa ravannutkin vähän. - Mutta on tää sunkin hevonen hieno.
- Minja, mennäänkö hoitamaan Tomppa pois? Maarit naurahti tyttönsä perään, joka olisi halunnut jäädä kertomaan Tyynelle kokemuksestaan ja rapsuttelemaan hauskanväristä Ruttua.
- Kiitos, Ulle ja Tomppa. Mä lupaan korvata tän sulle, annan vaikka ratsastuksenopen palkan. Muistuta! Tyyne virnisti minulle, kun asiakkaina toimineet Maarit ja Minja, olivat pujahtaneet jo edeltä talliin. Minä virnistin leveästi takaisin ja taputin Tomppaa kaulalle.

Auttamisesta kaikki saavat hyvän mielen, sekä auttaja että autettu. Mutta itseasiassa auttaminen on loppujen lopuksi aika itsekästä. Ihminenhän auttaa, jotta hän saisi hyvän mielen. Eikö se ole oman edun tavoittelua? Henkilö saa iloa toisten ilosta, mikä sinällään on todella sympaattista, mutta hänen oma ilonsa, jota hän tavoittelee, on perimmäinen syy sille, että hän auttaa.
Itseasiassa kukaan ei siis edes pysty auttamaan täysin "ilmaiseksi", pyyteettömästi. Suurimmassa osassa tapauksista, palkaksi saa ainakin hyvän mielen. Harva pystyy olemaan lapsen hymyn tai vanhuksen kiitoksen jälkeen tuntematta mitään. Ihminen on laumaeläin ja tunteet tarttuvat, joten se, että pystyy tekemään toisen iloiseksi, tekee väkisinkin myös auttajan iloiseksi.
Se, tuleeko autettu iloiseksi tai näyttääkö hän sitä, on kuitenkin asia erikseen. Ihminen ei ehkä auta uudelleen, mikäli hän ei tullut iloiseksi kerran autettuaan. Mutta mikäli ihminen kokee kiitoksen, hymyn, ilon, hän varmasti auttaa uudelleen. Vaikka ilmaiseksi.

- Ei tarvii, mä autan ihan mielelläni.

Vastaus:

Tää oli ihan mahtava, oot sä kyllä taitava! ♥ Superihana ja sympaattinen tarina, ja teksti oli taas kerran todella laadukasta eikä virheitä löytynyt mielestäni yhtäkään :). Ihanaa kun opetit pikku-Minjan hevostelun peruasioihin, pystyin oikein kuvitella kuinka innoissaan hän oli kun pääsi Tompan satulaan! Syvälliset osuudet pistivät taas miettimään, vau.

Pakko taas antaa sen 60v€, tykkäsin tästäkin tosi paljon! :-)

• Tyyne

Nimi: Ulrika
Kotisivut: http://tilastot.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/tomppaeste.png

18.07.2017 21:05
Kentän hiekka kolisi suunnilleen 70 sentin korkeudella oleviin muovipuomeihin. Laikukkaan Hiran kaviot rummuttivat maata tasaisen reippaaseen tahtiin ja sieraimet pärisivät kärsimättömästi. Tamma eteni korvat hörössä, astuen reippaasti alleen takajalat, joiden verisuonet olivat tulleet kovan valmennuksen aikana pintaan.
- Prr, pidäte! Tyyne sanoi jämäkästi, kun ratsukko lähestyi häntä tötteröllä pitkällä sivulla olevan linjan jälkimmäistä pystyä. - Montako askelta?
- Neljä, Cecilie puhisi Hiran selästä, ja otti ratsunsa napakalla pidätteellä takaisin lennokkaaseen raviin.
- Oikein hyvä. Se pääsi vähän leviämään tuon ensimmäisen pystyn jälkeen, mutta hyvin korjattu! Seuraava! Tyyne sanoi siirtäen katseensa kentän toisella laidalla seisovaan hevosrykelmään, josta minä ja Tomppa olimme seuraavia.
- Lycka till! Jenny kuiskasi takaamme, pidätellen kultaisensävyistä ponitammaansa, joka olisi sekin halunnut jo lähteä esteille.

Napautin pohkeeni Tompan kylkiin, saadakseni sen reippaasti liikkeelle. Ruuna oli varsinkin aluksi ollut varsin jähmeä, mutta pikkuhiljaa se alkoi päästä hyppäämisen makuun.
- Tossa on hyvä laukka, jatka! Tyyne sanoi, seuraten katseellaan Tomppaa, joka oli jo kohottanut hieman pyöreälinjaista päätään, lähestyessämme linjan ensimmäistä pystyä. Tompan suuri laukka tuntui imevän esteelle vähän liiankin nopeasti, vaikka tahti itsessään tuntui matelulta. Olin tottunut hyppäämään pääosin poneilla, joten minulla oli ollut hieman totuteltavaa pitkissä askeleissa, mutta pienissä hypyissä.
Myötäsin kättäni Tompan kaulalle, mustana mattona hulmuavan harjan yläpuolelle, kun ruuna ponnisti itsensä pehmeästi keinahtavaan hyppyyn. Yksi, kaksi, kolme... laskin askeleita mielessäni. Tomppa höristi korviaan, nähdessään muutamankymmenen metrin päässä siintävän pystyn, jota kohti minä ohjasin sitä pitämällä pohkeet tiiviisti kiinni ja ohjat tasaisesti käsissäni. Tomppa puhalsi innostuneena ilmaa sieraimistaan, ja minä sain jopa ottaa pidätteen, ennen kuin tulisimme sopivaan ponnistuspaikkaan.
- Tomppa on herännyt ympärivuotisesta horroksestaan! Sehän melkein innostuu! Tyyne nauroi, kun pilkukas takapuoli jopa yritti heittää pienen, oikeastaan aika epätoivoisen pompun, joka kai muistutti pukkia. Tomppa viskoi päätään, lennättäen kuolaa ympäriinsä, ja jos se olisi osannut puhua, se olisi varmasti huutanut "Lisää, lisää!"

Vastaus:

Erittäin kiva minitarina ja jälleen ihanasti kuvailtua tekstiä! Pystyin ihan kuvitella tuntemuksesi siellä satulassa, toi kaikki on taas jotenkin niin Tomppaa :-D. Ja tuo piirros, pakko sanoa että aivan upea ♥

Saat lähinnä piirroskuvan ansiosta taas sen 60v€ palkaksi, en itse ainakaan ikinä osaisi noin hyvin piirtää! :)

• Tyyne

Nimi: Jenny

18.07.2017 19:33
Virittelin suitsia Liven päähän, täysin tohkeissani edessä olevasta estevalmennuksesta. Minulla oli sellainen kutina, että tämä valmennus menisi hyvin. Ei, tämä valmennus ei menisi hyvin, vaan todella hyvin!
Kiinnitin viimeisen suitsiremmin ja rapsuttelin suitsittua ja satuloitua ratsuani. Rintaremmimartingaali roikkui ohjista asennettuna satulavyöhön ja satulaan. Viimeiseksi silaukseksi laitoin Livelle joka jalkaan tarrakiinnitteiset jännesuojat.
”Aletaankos täällä jo olemaan valmiita?” Tyyne huuteli tallkäytävällä.
”Mä oon aina valmis”, tirskahdin napsauttaen kypäräni leukahihnan kiinni.
”Se on hyvä se”, tallin omistaja naurahti.
Ulrika ilmestyi Liven karsinan edustalle, jossa Tyyne vielä majaili.
”Tarviinkohan mä turvaliiviä?” silmälasipäinen, hieman minua pitempi tyttö kysyi. ”Mä unohdin sen vahingossa kotiin.”
”No, eihän sieltä Tompan selästä kovin helposti tipu”, Tyyne vastasi. ”Eli ei tällä kertaa haittaa, vaikkei sinulla turvaliiviä olekaan.”
Tyttö oli selvästi ollut hieman huolissaan, että antaisikohan Tyyne hänen ollenkaan ratsastaa, kun ei asianmukainen turvavarustus ollut kunnossa. Nyt Ulrika vaikutti kuitenkin helpottuneelta ja palasi takaisin hoitopuuhiin. Ilmeisesti hänellä oli vielä suojat laittamatta pilkukkaalle prinssilleen.

”Lähdetäänpäs kentälle!” Tyyne käski, kun kaikki olivat viimein saaneet hevosensa varustettua ja nainen lähti johdattamaan meitä kentälle, poninhäntä terhakasti viuhuen.
Kentälle oli kerääntynyt yleisöä eilisen kouluvalmennuksen tapaan. Ihmisiä nähtävästi kiinnosti, minkälaiset ratsukot olivat Keijukummun valmennuksiin eksyneet. Minua eivät suuremmatkaan ihmismassat haitanneet, olinhan tottunut siihen, kun olin ehtinyt kilpailla ratsastajanurani aikana jo melko monissa kilpailuissa. Tietysti minua hieman jännitti aina valmennuksen tai kisasuorituksen koittaessa, mutta se vain buustasi minua yrittämään parhaani ja näyttämään muille, mihin minusta oikein oli.
Ponnistin itseni Liven satulaan ja kiristin satulavyötä vielä yhdellä reiällä satulasta käsin. Tunnustelin jalustimia, jotka tuntuivat olevan vähän liian pitkät, varsinkin isojen esteiden hyppelyyn. Heilautin jalkani satulan kaarelle, pois edestä ja lyhensin jalustinhihnoja. Onnekseni Live seisoi paikallaan kiltisti ja odotti kärsivällisenä, että olin saanut kaiken tarvittavan tehdyksi. Rapsutin connemaratammaa sään vierestä ja nappasin ohjat pitkiksi käsiini. Pieni pohkeenpainallus sai Liven lähtemään reippaasti uralle, muiden ratsukoiden jatkeeksi.
”Tämän tunnin aiheena ovat kaarevat linjat sekä askeleen lyhennykset ja pidennykset esteiden välissä”, Tyyne kertoi kentän keskellä seisoessaan ja valmennus pääsi alkamaan.

Alkukäynneissä ei mitään ihmeellistä ollut, köpöttelimme vain reippaasti kentällä Cecilien ja Hiran, Ulrikan ja Tompan sekä Elizan ja Seran kanssa. Hira vaikutti olevan tapansa mukaan energisellä päällä. Ennen tämänpäiväistä valmennusta olin kuullut Cecilien mainitsevan Hiran olevan aivan hulluna esteisiin ja tamma kuulemma kuumui ihan kivasti esteillä. Jo alkukäynneissä lehmänkirjava painthevonen kyttäili kentälle rakennettuja esteitä sillä silmällä, että se halusi jo päästä ylittämään niitä.
Tomppa vaikutti jäykältä rautakangelta, Ulrikan istuessa rennosti knabstrubinhevosen selässä ja antessa ruunan köpötellä omaan tahtiinsa. Newforestinponi Sera puolestaan näytti siltä, että se olisi halunnut olla jossain ihan muualla kuin kentällä työskentelemässä. Eliza piti ponin kuitenkin ruodussa, ruunikon yrittäessä mennä noukkimaan ruohoa kentän aidan toiselta puolen.

Pian Tyyne käski kokoamaan ohjat ja ohjeisti, että pitkällä sivulla tarkoitus on pitää hevonen suorana ja pidentää askelta, lyhyellä sivulla sitten vastaavasti lyhentää. Lyhyellä sivulla oli tarkoitus myös tehdä voltti ja keskittyä siihen, että hevonen taipuu hyvin eikä jää vinoksi.
Teimme harjoituksen kerran käynnissä, ihan vain siksi, että kaikki varmasti tajusivat tehtävän idean. Live kopsutteli menemään reippaasti ja sain pidättää tammaa kunnolla saadakseni askeleen lyhenemään. Askeleenpidennyksessä Live otti pari raviaskelta ajaessani sitä eteenpäin pohkeella, mutta hillitsin ponia istunnalla. Live tajusi nopeasti, että tarkoitus ei ollut siirtyä askellajista toiseen, vaan pysyä samassa askellajissa, mutta askeleen pituus vain muuttui.
”Livehän kulkee tosi nätisti. Hyvää työtä, Jenny!”
Kun hevoset alkoivat kulkemaan käynnissä ryhdikkäästi pohkeen edessä, hevoset siirrettiin raviin, jossa tehtävää jatkettiin pitemmän aikaa. Sain Liven liikkumaan oikein nätisti ohjaa vasten, tamman kantaessa itsensä hyvin ja liikkeen suuntautuessa enemmän ylös- kuin eteenpäin. Taputin ponia hienosta suorituksesta, kun se oli voltillakin oikein hienosti kuulolla ja taipui kouluponin lailla.
”Muistakaa, että hevonen ei saa kiristää vauhtiaan, vaikka askelta pidennetään! Ohja pidättää samalla kun ratsastatte hevosta pohkeella ja istunnalla eteen.”
Pitkällä sivulla sainkin taas tehdä töitä sen eteen, ettei Live siirtyisi astetta vauhdikkaampaan askellajin. Tein kunnolla pidätteitä ja tamma pysyikin hienosti ravissa. Live sai taas taputuksia ja tehtävä jatkui hyvässä hengessä, muidenkin saadessa ratsujaan pikkuhiljaa enemmän kuulolle ja toimimaan pohkeella ja istunnalla. Rautakanki-Tompastakin alkoi pikkuhiljaa muotoutua oikein vetreä ratsu. Hymyilin Ulrikalle hänen vilkaistessaan nopeasti, miten minulla ja Livellä meni. Odotin innolla näkeväni, miten Tompan kaltainen pötkylä onnistuisi esteratsuna.
”No niin, ottakaas vähäksi aikaa käyntiin, sitten voittekin alkaa valmistelemaan laukannostoa!” Tyynen ääni kantautui jokaisen tuntiratsastajan korviin.

Live pudotti vauhdin käyntiin pidättäessäni sitä ja antaessani sille pitempää ohjaa. Taputtelin Liven tummaa kaulaa, keinuessani sen narisevassa satulassa. Hengähdin hieman, kyllähän tämä ratsastus kunnon urheilusta meni, vaikka jotkut olivatkin sitä mieltä, ettei ratsastus mitään oikeaa urheilua ollut.
”Kohta me päästään hyppäämään”, kumarruin kuiskaamaan reippaasti uralla astelevalle ponille. Connemaran suloiset, suipot korvat kääntyivät suuntaani sen kuunnellessa. Tunsin, kuinka adrenaliini alkoi virrata sisälläni. Kohta mentäisiin ja lujaa!
”Ottakaa terävä laukannosto suoraan käynnistä. Muistakaa, valmistelu on kaiken a ja o. Tehdään vielä vähän aikaa askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä, älkää antako hevosten pudottaa välillä raviin.”
Keräsin ohjat ja tein pari puolipidätettä. Hivutin sisäjalkaani hieman satulavyön taakse ja Liven askellus terävöityi. Se tiesi, mitä seuraavaksi oli luvassa. Annoin Livelle sisäohjaa ja tuin ponia ulko-ohjalla, samalla painoin pohkeeni kevyesti sen kylkiin. Live nosti laukan, ja melko pian käänsin sen voltille. Pidätin ohjalla ja istunnalla niin, että laukka-askel lyheni. Live laukkasi nätisti kaartuneena sisäpohkeen ympärille.
"Oikein hyvä nosto, teidän yhteistyönne selvästi pelittää!" Tyyne kehui meitä jälleen.
Teimme askeleenlyhennyksiä ja -pidennyksiä laukassa, Liven toimiessa allani kuin ajatuksen voimalla. Tosiaan, yhteistyömme pelitti ja olimme hyvin perillä toistemme tekemisistä. Eilisellä pikatreenillä oli varmasti osuutta asiaan, tamma nimittäin tajusi pienestäkin merkistä, milloin halusin sen lyhentävän askeltaan ja milloin pidentävän. Tottelevainen poni ansaitsi todellakin paljon kehuja.
Olihan ratsastajallakin osuutta ponin toimivuuteen. Jostakin syystä kaikki tuntui tänään sujuvan todella hyvin, paremmin kuin olin ennen valmennusta osannut kuvitella.

Kun olimme saaneet ratsumme toimimaan avuillamme kaikissa askellajeissa, voitiin vihdoin aloittaa hyppääminen. Ensimmäinen este oli ristikko, joka oli rakennettu niin, että sille lähestyttiin kulmasta ja siitä jatkettiin pitkällä kaarevalla linjalla ristikko-okserille.
”Keskittykää ratsastamaan kaarteet tarkasti. Hevosen täytyy liikkua hyvässä tahdissa eteenpäin!” Tyyne antoi viimeisen vinkin tehtävää koskien.
Lähestyimme Liven kanssa ristikkoa, tietysti omalla vuorollamme. Edellämme hypänneellä Ulrikalla oli ollut hieman vaikeuksia kääntää Tomppaa, olihan kyseessä kuitenkin iso hevonen. Huonon lähestymisen vuoksi heillä oli tippunut yksi puomi, kaikista esteistä ratsukko pääsi silti kunnialla yli. Live kääntyi ketterästi kuten esteponin kuuluikin, ja se hyppäsi matalat esteet ilman ongelmia. Ristikot olivat tietysti esteistä matalimpia, okseri oli noin 70-senttiä korkea. Live halusi näyttää, että siitä oli kunnon esteponiksi ja että nämä esteet olivat sille ”piece of cake”, niinpä se hyppäsi esteet reilulla ilmavaralla.
”Esimerkillinen suoritus!” Tyyne kehui selvittyämme kaikista kolmesta esteestä. Hyppäsimme tätä sarjaa muutaman kerran, Liven ollessa joka kerta aivan yhtä innokas hyppääjä. Minä nautin ratsastajana innokkaasta ponista, joka selkeästi tiesi, mitä teki. Tamma oli koko ajan avuillani ja luimme toisiamme kuin avointa kirjaa. Sen vuoksi tämä valmennus tuntuikin menevän aivan erityisen hyvin, ehkä tämä oli jopa kaikista käymistäni valmennuksista onnistunein!
Lopputunnista hyppäsimme pysty-pysty-linjaa, jossa estekorkeus valittiin ratsukon mukaan. Minä ja Live hyppäsimme parhaimmillaan metriä. Oli ihanaa päästä jälleen kunnon esteiden pariin, niitä olikin jo ollut ikävä. Kahden esteen välissä täytyi joko lisätä tai vähentää laukka-askelia. Tässä vaiheessa, kun Live oli jo kunnolla päässyt estehyppelyn makuun, tammaa oli jopa hieman vaikea hillitä. Vaikka Live ensin ryntäsikin vähän liian lujaa esteelle, sain sen jo seuraavalla yrityksellä lyhentämään laukkaansa.
"Hyvä! Vielä viimeiset hypyt, sitten loppukäynnit."
Valmennus oli mennyt ohi hujauksessa enkä olisi millään halunnut lopettaa vielä hyppäämistä. Vastahan tässä päästiin esteiden makuun! Live pärskähteli energisenä, eikä vaikuttanut yhtään siltä, että sillä olisi virta loppumassa. Tämän valmennuskerran viimeiset pystyesteet se hyppäsi täydellä teholla, samalla tyylikkäällä tekniikallaan, millä se oli hypännyt koko valmennuksen ajan. Pidätin ponin raviin ja ohjasin sen uralle.
"Ei me haluta vielä lopettaa!" huudahdin Tyynelle viimeisten ratsukoiden hypätessä pystyjä. Valmentajan roolissa toimiva tallin omistaja vain naurahti sanoen, että kyllä minä ja Live päästäisiin vielä hyppäämään, ja että tilaisuuden tullen Keijukummussa järjestettäisiin lisääkin valmennuksia.

Loppukäyntien aikana Tyyne tuli taas kertomaan, miten valmennus oli hänen mielestään mennyt.
"Olitte Liven kanssa oikein esimerkillinen ratsukko! Uskaltaisin jopa sanoa, että tämän valmennuksen paras. Kaikki toimi oikein näppärästi enkä oikein tiedä, mikä teillä olisi mennyt huonosti. Välillä Live vaikutti menevän liian vauhdikkaasti esteelle, mutta sait tilanteen hienosti haltuun. Kaikin puolin oikein onnistunut valmennus, hyvä!"
Olin pelkkää hymyä kääntäessäni Liven keskihalkaisijalle ja kertoessani muille ratsastajille, kuinka ihana Live oli taas ollut.
"Mun mielestä Tomppa oli kyllä tän valmennuksen paras!"
"Ei, Sera oli kyllä paljon parempi!"
"No mutta Hira olikin teidän kaikkien ratsuja kaksi kertaa parempi!"
Ilmeisesti kaikilla oli sujunut valmennus hyvin. Naurahtaen jalkauduin ja lähdin viemään Liveä talliin, muiden ratsukoiden seuratessa perässä, edelleen kinastellen siitä, kenen ratsu oli paras.

Vastaus:

Oi kuinka kiva valmennustarina taas, ja teillä sujui hyppääminen kyllä loistavasti! Tykkäsin tästäkin tarinasta kovasti ja teksti oli mukavaa luettavaa, eikä lainkaan sekavaa. Tarina oli myös mukavan pitkä ja hyvin kuvailtu :). Ja kuten Ulrikakin jo chatissa sanoi niin hyödynsit tarinassa hyvin sitä turvaliiviasiaa! :D

Saat tästä oikein ihanasta tarinasta palkaksti 57v€! :-)

• Tyyne

Nimi: Mia

17.07.2017 21:50
HOITOTARINA NO. 4 - YLI ESTEIDEN

Musta poni seisoi kiinni tallikäytävällä, se lepuutti oikeaa takajalkaansa, pää nuokkuen alhaalla ja häntä hätisteli laiskahkohti kärpäsiä. Aurinko kurkisteli pilvien takaa ja säteet osuivat kauniisti tallipihaan. Lähestyin Monnia harja kädessäni lempeästi sille höpisten, poni säpsähti harjan kosketusta ja raollaan olevat silmät avautuivat tämän johdosta kokonaan. Ori tuntui katsovan minua hetken aikaa kuin muistellen oliko nähnyt minua aikaisemmin. ''Voi höpsö, nukahditko?'' kysyin Monnilta lempeästi naurahtaen ja rapsutin sitä hieman korvanjuuresta laskien samalla harjan kaulalle. Jo ensimmäisellä harjan vedolla maahan putosi kuraa ja pöly leijaili ilmassa.

Harjasin likaa irti viimeisestä lautasesta. Pöly kohosi ilmaan ja katosi näkyvistä, kun aurinko valo ei enää paljastanut sen sijaintia. Tunsin vain pölyn hajun nenässäni ja seurasin katseellani maahan putoilevaa kuivunutta kuraa. Monni näytti vaipuneen uneen, eikä ihmekkään oli lämmin kesäpäivä ja kuka tahansa olisi väsynyt tai haluaisi nauttia tästä päivästä. Poni ei reagoinut edes ääneen, joka syntyi harjan pudotessa harjakoriin. Kaivoin kaviokoukun esille ja kumarruin Monnin oikean etujalan viereen. Liu´utin käteni kavioon asti ja kokeilin nostaa, ei niin mitään, vilkaisin olkani yli ja tajusin, ettei ori edes huomannut minun olevan siinä. Työnsin hellästi ponin kylkeä maiskutellen samanaikaisesti, poni säpsähti taas hereille ja nosti jalkansa korkealle, jotta saisin sen puhdistettua. Kolme kertaa jatkoin tätä samaa rumbaa ja ori alkoi olla varustamista vaille valmis.

Kiristin Monnin satulavyötä. Halusin palavasti takaisin herran selkään ja liikunta tekisi varmasti sillekin hyvää. Tämän päivän ohjelmaa mietin illalla pääni puhki, en haluaisi miettiä tulevaisuutta vaan elää hetkessä, sama ratsastusta suunnitellessa. Haluaisin vain tulla tallille ja miettiä vasta silloin mitä tekisin ponin kanssa. Laitoin Monnille suitset päähän, laitoin suojat kaikkiin jalkoihin ja rintaremmimartingaalin paikoilleen. Olin valmis, joten lähdin taluttamaan ponia kohti kenttää.

Nousin ponin selkään ja kiristin vielä selästä satulavyötä ja laitoin jalustimet itselleni sopivan kokoiseksi esteitä varten. Olin aamulla ehtinyt tullessani kasaamaan itselleni vähän esteitä sinne sun tänne, en ollut suunnitellut niinkään rataa, koska halusin vain tauon jälkeen päästä hyppäämään. Monni käveli alkukäynnit laiskasti kentän ympäri, yhä uudelleen ja uudelleen. Oli mennyt jo yli viisi minuuttia, joten otin ohjat tuntumalle ja annoin pohkeita. Väsymyksestään huolimatta Monni siirtyi reippaaseen raviin, ratsastin ympyröitä päätyihin ja voltteja pitkille sivuille. Nautin siitä, miltä ratsastaminen tuntui, olin onnellinen päästessäni ponin selkään. Vaihdoin suuntaa ja ratsastin lisää ympyröitä keventäen pitkillä sivuilla ja istuen syvälle satulaan lyhyillä. Siirsin Monnin käyntiin hetkeksi aikaa, jotta pystyin hakemaan katseellani sopivan esteiden kulku suunnan ja otin samanaikaisesti ohjat tuntumalle.

Annoin taas pohjetta ponille tuttuun tapaan ja istuin syvälle satulaan harjoitusraviin, parin kierroksen jälkeen hivutin vasenta jalkaani hieman taaemmaksi ja painoin kevyesti, Monni ampaisi melkein itsestään laukkaan, rytmikkääseen eikä liian kovaan vaan juuri sopivaan. Mielen virkistykseksi siirsin ponin muutaman kierroksen jälkeen takaisin harjoitusraviin ja ratsastin kohti maassa makaavaa valko-punaista puomia, jotta poni olisi virkeänä ja nostaisi jalkojaan tarpeeksi. Muutaman kerran jälkeen siirsin Monnin taas laukkaan ja ylitin puomit kevyessä istunnassa, olin asettanut toiselle sivulle kavaletin ja sen kohdatessamme Monni ponnisti yli kavaletin hyvällä ilmavaralla, sen innostuneisuus jopa nauratti minua, välillä sain olla hieman pidättelemässä, kun ori innostui ehkä hieman liikaakin esteiden hyppimisestä.

Olin mennyt valmistelemaani tehtävää hyvän aikaa, kunnes päätin lopettaa. Monni alkoi loppua kohden väsymään huomattavasti eikä esteiden ylittäminenkään mennyt enää niin hienosti, kuin alkuun. Siirsin orin rentoon käyntiin pitkin ohjin ja nostin tuttuun tapaani jalustimet niskan päälle, taputin Monnin kaulaa muutaman kerran ja hymyilin tuolle kiitollisena. Hyppäsin alas ponin selästä, löysäsin satulavyötä ja nostin jalustimet ylös. Otin ohjat eteen ja talutin ponin talliin ja otin siltä normaalisti varusteet pois ja harjasin orin kauttaaltaan. Lopulta talutin Monnin takaisin laitumelle ja lähdin ajamaan kotia kohti.

Vastaus:

Oikein hyvä, melko yksinkertainen tarina! :) Sun kirjoitustyyli on mielestäni ihana, ja myös sun tarinoita on tosi kiva lukea! Varsinkin tarinan alussa kuvailit asiat erittäin nätisti ja tarinaan pystyi uppoutua. Mukavaa, että päätit vetristää Monnia pikkuesteillä, se teki orille varmasti hyvää ;). Tarinan lopussa olisi saanut olla ehkä vähän yksityiskohtaisempaa kuvailua, mutta sehän nyt ei kovin paljoa haitannut.

Tästä tarinasta saat palkaksi 47v€ - tämä oli vähän edellistä tarinaasi lyhempi, mutta teksti oli selkeämpää ja laadukkaampaa! :-)

• Tyyne

Nimi: Eliza

17.07.2017 21:36
Alkoi sataa kaatamalla, kun olin pyöräilemässä Keijukumpuun. Niinpä tietysti. Kun sateisena päivänä kävin kaupassa, niin yleensä vettä alkoi sataa juuri silloin, kun tulin kaupasta ja olin lähdössä jo kotia päin. Eikä silloinkaan edes kaatamalla.
Tiesin kyllä, että tänään sataisi, mutta luulin, että sataa vähemmän eikä nyt ihan kaatamalla. Hetken jo pohdin kääntyväni takaisin, mutta jatkoin kuitenkin matkaa. Pidin kyllä sateesta, mutta kaatosade ei ollut enää kiva. Sateella oli mukava ulkoilla, kun ei juuri muita ollut liikkeellä.
Olin varustautunut ratsastushousuilla, lenkkareilla ja vedenpitävällä takilla. No, kenkäni kastuivat heti ensimmäiseksi, sillä niissä oli paljon verkkokangasta, kun olivat hengittävät kengät. Seuraavaksi kastui housut, kivasti liimautuivat ihooni. Takki piti hyvin vettä, kuten tähänkin asti, mutta kaatosadetta se ei näköjään kestänyt. Olin nimittäin ihan märkä saapuessani tallin pihaan.

Samalla näin pienen shetlanninponin kipittävän hirveää kyytiä tallin pihaan ja ratsastajakin näytti saaneensa osan kaatosateesta. Tunnistin ponin Mangoksi, se oli varmaankin saanut oman hoitajan. Pieni poni ravisteli itsensä päästä häntään ja ratsastaja hytkyi mukana. Heh, näyttipä se hassulta ja hymyilinkin itsekseni. Tyttö jalkautui hetkeksi ja lähdimme reippaasti talliin.
-Hei, oletko muuten hoitaja täällä vai joku talliapulainen, tyttö kysyi minulta.
-Olen Seran hoitaja Eliza, olen täällä jo muutaman kerran kerinnyt käymään.
-Joo, minä olen Mia, Mangon hoitaja. Satoipa siellä rankasti.
-Minä kastuin myös pyöräilessäni tänne.Minun oli tarkoitus tänään liikuttaa Sera, mutta taitaa jäädä huomiseen. Huomenna meillä onkin estevalmennus.
-Kuulostaa mukavalta.
-Haluatko auttaa minua?
Toki, kerro vain mitä voin tehdä, hymyilin Miaksi esittäytyneelle tytölle.
Mia lykkäsi Mangon satulan minulle, otti itse suitset ja lähdimme satlariin. Voi miten kevyt ja pieni Mangon satula olikaan, eihän se painanut oikein mitään.
Mia pesi Mangon suitsien kuolaimet ja niputti sitten suitset. Hän nappasi harjakorin mukaan ja menimme ponin karsinalle. Juttelimme hetken aikaa Mian harjatessa Mangoa. Lähdin sitten jo hoitajien oleskelutilaan ja heitin märän takin pois päältäni. Ripustin sen naulakkoon kuivumaan. Se oli siitä hyvä takki, että se kuivui noin 20 minuutissa, joten pian se olisi kuiva. Löysin sohvalta viltin ja kietaisin sen ympärilleni, niin minulle ei tulisi kylmä ja aloin lukea jotain hevoslehteä. Pian Mangon hoitaja Mia ja Tyyne ilmestyi huoneeseen.
-Ai, täällä onkin joutilaita tyttöjä, teille onkin tehtävä. Takit niskaan ja lähdette talliapulaisten Pipsan ja Mimosan kanssa reippaasti hakemaan hevosia sisälle. Jos pystytte, niin voitte ottaa kaksi tai kolmekin hevosta kerralla. Pipsa ja Mimosa on tallin puolella.
-Olisiko lainata takkia, minun on ihan märkä?
-Ota tuolta kaapista joku ja hanskat käteen. Eikun menoksi.
Löysin kaapista keltaisen sadetakin. Hyi miten räikeä, ei sopinut minulle ollenkaan. No, meni se hätätapauksessa ja tämä oli sellainen. Puin sen päälleni ja suuntasimme Mian kanssa talliin hakemaan pari riimua ja narua.
-Moikka, tuletteko hakemaan meidän kanssa hevosia? Toinen talliapulaisesta kysyi.
-Tullaan me, Mia vastasi.
-Kiva juttu, menkää vaikka tammalaitumelle. Onnistuuko jos kahdestaan haette vai tarviitteko apua?
-Onnistuu kyllä.
Niinpä lähdimme hakemaan hevosia sateesta. Pipsa ja Mimosa meni ori- ja ruunalaitumelle ja me mentiin Mian kanssa tosiaan tammalaitumelle. Tammat olivatkin jo portilla odottelemassa talliin pääsyä.
Otin ensiksi Seran ja Ketun. Enemmänkin olisi mennyt, mutta kun en tuntenut vielä näitä hevosia, niin en ottanut riskiä. Mia otti Pennin ja suuntasimme talliin. Kun nämä hevoset oli tallissa suljettujen ovien takana, lähdimme hakemaan seuraavia. Tällä kertaa otimme Hillan ja Karan ja viimeiseksi Lillin ja Liven. Kara meni Mian kanssa oikein nätisti, mutta Hilla oli minulla ja se meinasi vähän säikkyä jotain pieniä vihreitä miehiä, tai ehkäpä niitä keijuja, joita täällä huhuttiin liikkuvan. Mene ja tiedä. Hilla sai pari sätkyä, mutta pysyin itse rauhallisena ja pääsimme turvallisesti talliin. Lilli taas yritti näykkäistä minua, mutta läpsäytin sitä turvalle ihan reippaasti, jotta tämä asettuisi. Pipsa ja Mimosa hakivat vielä viimeisiä hevosia ori- ja ruunalaitumelta ja me pääsimme jo Mian kanssa omiin hommiimme. Hän taisikin lähteä jo kotiin, kun minä jäin satulahuoneeseen.

Riisuin pirteänvärisen sadetakin ja ripustin senkin kuivumaan. Mielessäni vain tuumasin Mian vaikuttavan mukavalta tytöltä, ennen kuin aloin etsiä sankoa, johon laskin vettä ja sen kaveriksi sienen, satulasaippuan sekä pyyhkeen. Nostin satulan alas telineelle ja irrotin satulahuovan, vyön ja jalustinhihnat satulasta. Ensimmäiseksi katsoin huopaa, joka oli hieman likainen, joten laitoin sen pesuun. Irrotin jalustimet hihnoista, kastoin sienen vedessä, pyyhkäisin siihen hieman saippuaa ja pyyhkäisin yhdellä vedolla jalustinhihnan läpi. Sieni oli taitettu molemmin puolin hihnaa ja saippua ei saanut vaahdota. Pyyhkäisin sitten hihnan pyyhkeellä taas yhdellä vedolla. Näin oli opetettu koulussa, kun hevosalaa opiskelin. Ja tällä tekniikalla varusteiden huollossa ei kauaa mennyt, eikä saanutkaan mennä kun joka ratsastuksen jälkeen täytyi huoltaa ainakin suitsia. Seuraavaksi oli vuorossa toinen hihna ja satulavyö. Pujotin jalustimet takaisin hihnoihinsa ja aloin pyyhkiä satulaa sienellä. Kiinnitin sitten jalustinhihnat satulaan, nostin satulan telineelle ja nostin vyön siihen päälle. Otin suitset käsittelyyn seuraavaksi. Purin ne pikaisesti ja käsittelin suitset samalla tavalla kuin satulan ja sen hihnat. Rapsuttelin kynnellä kuolaimista kiinnijääneen lian pois ja kokosin suitset. Suitsia oli tullut purettua ja kasattua niin monesti, että minulla ei ollut ollenkaan vaikeuksia koota niitä. Niputin vielä suitset ja nostin ne koukkuun. Kävin laskemassa sankosta veden pois, huuhtelin sen ja sienen ja vein sinne, mistä olin ottanutkin. Saippuan laitoin hyllyyn ja pyyhkeen pesuun. Ulkona kuului satavan edelleen, joten Seran liikutus jäisi huomiseksi, kun oli valmennus. Tulipa vaan taas mieleeni, että olikohan Tyyne koskaan miettinyt maneesin rakentamista? Näin kovalla sateella ja tuulella se olisi kiva ja kun talvella olisi kovat pakkaset. Jäisellä kentällä ei niin viitsinyt aina laukata. Jäisi kävelyyn ja raviin sitten.
No, nytpä tuli ne varusteet huollettua ja lähdin sateeseen pyöräilemään kotiin.

Vastaus:

Tosi kiva ja sopivan pituinen tarina :-). Alun teksti tuntui ehkä aavistuksen verran sekavalta, mutta tekstin laatu parani koko ajan loppua kohti ja oli lopulta hyvinkin selkeää! Kuvailit asiat taas kivan yksityiskohtaisesti ja tykkään kirjoitustyylistäsi koko ajan enemmän :). Mitään kirjoituvirheitäkään en tekstistä löytänyt. Loistavaa, että putsasit Seran varusteet, se on tosiaan hyvä tehdä mahdollisimman usein!

Saat tästä palkaksi 48v€, erittäin hyvä hoitotarina siis.

• Tyyne

Nimi: Lamorak

17.07.2017 19:04
Extratehtävä I: Pyöveli (lyhyt tarina)

Makoilin Gregin kanssa nurmella. Hevoset hirnuivat ja maa jyrisi kavioiden kopseen tahdissa.
"Eikö herroilla ole vähän huono paikka ottaa rennosti?" blondi nainen hymyili ja talutti ratsun ohitsemme.
"Luotan hevosiin", huokaisin korsi suussa ja Greg alkoi epätoivoisesti flirtailemaan tallitytön kanssa.
"Noni talligigolo eiköhän haeta ruhtinas linnaansa?" naurahdin ja nousin istumaan. Dean ravaili häntä korkealla ja kaulakaarella harja hulmuten ja korvat niskaan liimautuneena.
"Mikäs kimoa inhottaa?" Greg ihmetteli.
"Kärpäset? Paarmat? Kilpailevat prinssit?" luettelin ja vihelsin kuuluvasti. Hevosten tanssi loppui kuin seinään, kun hevoset jäivät paikoilleen taljottamaan korvat hörössä.
"Vallasta pitää aina taistella", nauroin.
"Deanille kruunuu kuuluu", Greg nousi ylös haparoiden. Vilhelsin uudelleen.
"Ala tulla!" kajahdin vihellyksen perään ja koko herrasmiesten lauma alkoi kiidota luoksemme kimon johdattavana.
"Suurin ja komein", Greg nauroi ja joutui komean friisiläisen uhriksi. Musta ori nuuski miehen korvan taustaa, mutta dean meni väliin kuoppimalla ilmaa ja hörisemällä oikein orimaisesti.
"Rauhoitu Dean", Greg huitoi hevosia pois, sillä kimoa ärsytti selkeästi kun muut tulivat liian lähelle meitä.
"Oletko noin suojelevainen?" ihmettelin. Dean oli selkeästi kiintynyt meihin eikä antanut muiden kruunusta kilpailevien käydä lähellemme.
"Hyvin vallanhimoinen", Greg kuiskasi ja otin riehuvan orin kiinni. Kimo hyppi tasajalkaa, huitoi etujaloilla muita hevosia kauemmaksi ja potki raivokkaasti ilmaa.
"Rauhoitu!" komensin kimoa oria, joka oli käydä suuren shiren kimppuu. Nykäisin voimakkaasti narusta ja varmuudeksi laitoin ketjun orin suusta.

Matkalla porteille musta friisiläinen seurasi meitä korein askelin ja oli hyvin kiinnostunut meistä. Lähes portilla friisiläinen tuli aivan liian lähelle kimon takamusta, että Dean onnistui potkaiseen mustaa oria takajalkaan. Ori kiljaisee ja Dean jatkaa paikoillaan hyppimistä.
"NYT LOPPU!" huusin ja Greg nappasi Deanin ulos laitumelta. Jäin katsomaan ontuvan friisiläisen perään, kun ori ei antanut koskea itseensä tai edes katsoa.
"Soo", rauhoittelin ja nappasin orin harjasta kiinni. Kahlasin taskut läpi etsien puhelinta.
"Lopeta", heilautin narua, kun ori ontui vierelläni kuin rautaneidosta tulleena. Avasin lukon ja näppäilin omistajatteren numeron. Odotin hetken.
"No Lamorak, Iltoja. Kuules sattui pieni ongelma kahden ruhtinaan välillä, että Dean hölmöili friisiläiselle komean haavan takareunaan. Että olenko jotain velkaa?" sanoin vähän haikeana.
"Voi ei olettehan te kunnossa?", Tyyne hätäili.
"Juu, mutta friisiläiseen sattui...", huokaisin.
"Ei hätää, jos se kävelee niin kaikki ok. Putsaa haavaa ja tulen pian katsomaan", Tyyne sanoi rauhallisesti.
"Jotkut sitten on tyynenä", nauroin ja lopetin puhelun.

Tallissa Greg harjaili kimoa mudasta ja nurmesta. Kimo heilutteli päätä malttamattomasti ja hörisi uhkaavasti, kun huomasi käsissäni vieraan hevosen.
"Nuori prinssi, käyttäydy ja lopeta tuo mustasukkaisuus", sanoin yhtä uhkaavalla äänen sävyllä kuin ori minua puhutteli. Vein komean friisiläisen pesupaikalle, joka ontui enää lievästi jalkaansa.
"Sentään joku käyttäytyy", Greg nauroi.
"Sydän suuri ja luonne tasainen", Vastasin ja aloin pesemään kunnon paineen kanssa haavaa. Potkun jälki oli syvä ja lian alta paljastui kirkasta punaa.
"Ei ainakaan siniverinen", Greg jatkoi.
"Oikea punaverinen", naurahdin ja jatkoin putsaamista. Sammutin hanan ja lähdin satulahuoneeseen metsästämään puhdistustarpeita.

Satulahuoneessa oli porukkaa ja hätääntynyt katseeni keräsi lukuisia kysymyksiä.
"Mitä käynyt Lamorak?" Eliza kysyi, kun aloin tonkimaan satulahuoneen kaappeja.
"Pieni onnettomuus hevosten kesken", vastasin kiireisenä ja ensiapukorin löydyttyä suunnistin takaisin orin luokse. Musta ori oli maltillinen verrattuna kimoon, jota satuloitiin parhaimillaan. Aloin puhdistamaan haavaa aineiden kanssa huolellisesti. Aine selkeästi kirveli.
"Vain parhaaksesi", sanoin ja yritin olla ottamatta osumaa kaviosta. Tuskainen ilme ja tiheä hengitys alkoi ymmärtää, että pintanaarmu teki kipeää. Viimeine Tyyne käppäili reippaana luoksemme mekko päällä.
"Oih täyden työn touhussa?" Tyyne hymyili.
"Kyllä", vastasin ja Tyyne alkoi lässyttää mustalle orille.
"Voi pientä mustaa Donitsia", Tyyne hihitti ja silitti orin turpaa.
"Olen pahoillani tästä säädöstä", huokaisin.
"No olimme jo matkalla, joten ei ole meiltä pois", Tyyne vastasi ja katsoi orin haavaa.
"Hyvä", naurahdin ja käänsin katseeni Gregiin, joka heilui kaikessa valmiudessa Deanin karsinan edessä.
"Laita paineside ja laita Donitsi karsinaan. Kyllä se hevosena pysyy", Tyyne neuvoi.
"Nimesi sopii luonteesi neiti", kehuin ja omistajan kasvoille nousi puna.
"Kiitos kiitos", Tyyne käänsi katseen mustaan oriin.
"No Greg mennäänhän miekkailemaan", hymyilin laitettua orin karsinaan.

Kaikesta voi selvitä, onneksi.

Vastaus:

Apua kun tää oli Donitsin loukkaantumisesta huolimatta jotenkin ihanan erilainen ja tosi hauska tarina, nauroin ihan ääneen! x) Erittäin hyvin suoritettu ekstratehtävä siis ja tuli aivan keskiaika mieleen joissain kohdissa tarinaa, kun puhut ruhtinaista, linnoista ja prinsseistä. Oli tosi virkistävää lukea tätä, ja melkein kaikki puheenvuorot ja sanavalinnat olivat niiin hauskoja, en kestä! :--D

Superkiva ekstratehtävän suoritus siis :-). Saat tästä sen 20v€, jonka tehtävän suorittamisesta aina saa!

• Tyyne



Nimi: Jenny

17.07.2017 18:11
Harjailin Liveä kaikessa rauhassa tallikäytävällä. Poni seisoskeli paikallaan, lepuuttaen alahuultaan suloisesti. Kumisuka irrotti kuivuneita mutapalleroita tamman papurikkotäpläiseltä turkilta. Live taisikin nauttia mutakylvyistä, sillä lähes aina kun hain sen laitumelta, tamma oli sotkenut itsensä melkoisesti.
Tyynen pitämä kouluvalmennus oli hetki sitten päättynyt. Olin ratsastanut tunnilla Roilla, ja vaikkei meillä mennytkään niin hyvin kuin olisi voinut, niin en antanut sen lannistaa minua. Olin juuri saanut otettua varusteet pois Roilta ja harjannut orin. Totta kai minun piti huomioida toinen hoitsuni, ja seuraavaksi olikin vuorossa Livellä ratsastaminen. Meillä olisi huomenna estevalmennus, joten tänään menisin ihan vain kevyesti kentällä.
”Tyyne hei, minkälaisen valmennuksen sä oot suunnitellu huomiseks?” kysyin tummatukkaiselta tallin omistajalta hänen ilmestyessään tallikäytävälle.
”Tunnilla keskitytään kaareviin linjoihin sekä askeleiden pidennyksiin ja lyhennyksiin esteiden välissä”, Tyyne vastasi ystävällisesti, vetäen suupieliään pieneen hymyyn.
”Kuulostaa hyvältä”, sanoin ja jatkoin hoitoponini harjaamista reippain vedoin. Olin hetkeksi unohtunut haaveilemaan huomisesta valmennuksesta, siispä harjaaminen oli vähäksi aikaa keskeytynyt.
Pääsisin vihdoin oman leipälajini pariin, en tiedä miksi, mutta jostakin syystä esteratsastus omisti sydämeni täysin. Ehkä minulla ei vaan ollut tarpeeksi keskittymiskykyä koulukuvioiden vääntämiseen, olihan se loppujen lopuksi aika tylsää ja yksitoikkoista. Esteillä sentään sai mennä lujaa ja ylittää ties kuinka suuria, erityyppisiä esteitä, ja olihan siinä oma jännityksensä kun puomi saattoikin yhtäkkiä kolahtaa maahan tai hevonen kieltäytyä kokonaan hyppäämästä.
En malttanut odottaa, että pääsisin hyppäämään Livellä kunnon kokoisia esteitä ja kisaamaan sillä.
”Ajattelin mennä Livellä ihan kevyesti tänään, kun huomenna on kuitenkin se valmennus”, selitin vielä Tyynelle.
”Hyvä, Livellä onkin ollut tässä rennompaa muutama päivä, niin on ponin jo aikakin päästä töihin”, Tyyne sanoi kevyesti naurahtaen ja rapsutti leppoisaa connemaratammaa korvan takaa. Live hörisi nautiskellen saamistaan rapsutuksista.
Perusteellisen harjaamisen jälkeen puhdistin tietysti kaviot. Kaivoin vaaleanpunaisesta harjapakista samanvärisen kaviokoukun, ja asetuin Liven vierelle niin, että sain tamman kaviot nostettua. Ruunivoikko nosti tummanväriset jalkansa kiltisti ja sain kaviot nopeasti puhdistettua. Taputin Liveä pari kertaa kaulalle ja heitin kaviokoukun takaisin sinne, mistä olin sen ottanutkin. Napsautin hoitopakin lukon kiinni ja lähdin viemään sitä varustehuoneeseen. Samalla ottaisin varustehuoneesta Liven varusteet.
Varustehuoneessa tervehdin tallin uutta tulokasta Miaa, joka oli lähdössä hakemaan Mangoa sisälle. Ruunikko tamma oli varmaan tarhassa, sillä laitumella se ei saanut olla pitkiä aikoja lievän kaviokuumeen vuoksi. Säälin Mangoa hieman, saivathan muut hevoset nauttia kesästä vehreillä laitumilla. Tosin, ei pyöreä pullaponi tarvinnutkaan yhtään ylimääräistä vatsansa ympärille.
”Oli muuten hauskaa käydä yhdessä maastossa”, sanoin viitaten eiliseen rentoon maastolenkkiimme, jonka olimme käyneet aamutuimaan.
”Jep, otetaan joskus uusiksi?” noin 140-senttinen brunette sanoi pirteästi. Oli harvinaista, että joku oli vielä minuakin lyhyempi, enhän ollut kuin 155 senttiä pitkä.
”Ilman muuta!” vastasin pienen hymyn kera.
”Nyt menen hakemaan sen Mangon, palaillaan!” Mia sanoi ja hyppeli energisesti ulos hakemaan shettistammaa sisälle. Naurahdin hieman, harvoin näin yhtä energistä ja eläväistä persoonaa!
”Lähdetäänkö me ratsastamaan?” kyselin Liveltä, joka vaikutti jo selkeästi pirteämmältä. Harjaamisen ajan tamma oli vain norkoillut laiskana käytävällä, ja olin jo ehtinyt ajatella, että oliko aina niin energisestä Livestäni tullut laiskuri. Poni katsoi minua odottavasti ja näytti jo siltä, että mitä tässä turhia laiskotellaan, lähdetään jo kentälle!
Nostin tummanruskean yleissatulan ja harmaanvärisen satulahuovan Liven selkään. Minun täytyisi varmaan ostaa uusi satulahuopa, sillä nykyinen oli harvinaisen tylsän ja ankean värinen. Olisiko pirteä pinkki, tai kirkkaansininen hyvä? No, asiaa ehtisi vielä mietiskellä myöhemmin.
Suoristin huovan satulan alla ja katsoin, että satula oli ponin selässä hyvin. Laitoin satulavyön kiinni niin, että satula pysyi selässä, mutta jätin siihen vielä kiristämisvaraa. Kiristäisin vyön sitten kentällä. Satulanlaiton jälkeen otin mustan riimun pois Liven päästä, jotta pystyin laittamaan sille suitset. Tarjosin Livelle messinkistä kolmipalakuolainta, jonka tamma nappasi tyytyväisenä suuhunsa. Tamman mutustellessa kuolainta, laitoin meksikolaissuitsien hihnat kiinni ja laitoin Livelle lopuksi vielä jännesuojat joka jalkaan, ihan varmuuden vuoksi, jos sattuisimme hyppäämään pari estettä.
”Noin, nyt olemme valmiita!” tokaisin Livelle. Tarkistin vielä, että minulla oli kaikki tarvittavat varusteet ylläni. Saappaat, ratsastushousut, huppari ja kypärä. Tajusin, että minulla ei ollut mustia näppylähanskojani käsissäni. Tutkailin siinä hetken hätääntyneenä, minne olin ne hukannut, mutta sitten muistinkin tunkeneeni hanskat hupparini taskuihin. Huokaisin itsekseni omalle tyhmyydelleni, ja vedin hanskat tuhahtaen käsiini. Nappasin kiinni Liven ohjista ja lähdin ponin kanssa kentälle, jossa olin nähnyt pari ristikkoa tallille tullessani. Toivottavasti esteet olisivat siellä vielä, voisin nimittäin hyödyntää niitä rennossa työskentelyssäni.
Kentällä käänsin Liven keskelle kenttää ja siihen tamma jäikin seisomaan oikein nätisti satulavyön kiristyksen ajaksi. Kiristin vyötä parin reiän verran, ja tarkistin, että vyö oli tarpeeksi kireällä. Jalustinhihnojen pitäisi olla sopivalla pituudella, koska tammalla ei ollut minun jälkeeni kukaan muu ratsastanut, ainakaan tietääkseni. Nousin satulaan ja testasin vielä, että jalustimet olivat varmasti sopivan mittaiset. Todettuani jalustimet hyviksi, painoin pohkeillani kevyesti Liven kylkiin ja poni lähti reippaasti kävelemään uralle.
Huomasin kahden pienen ristikon olevan kentällä, kukaan ei siis ollut ottanut niitä vielä pois. Ajattelin hypätä ne ihan vain pari kertaa, lämmitelläkseni huomista valmennusta varten. Voisin myös kokeilla askeleen pidennystä ja lyhennystä esteiden välissä, niitä kun harjoiteltaisiin viimeistään huomenna. Halusin olla täysin skarppina ja näyttää Tyynelle, mitä minä ja Live osasimme!
Kävelin Liven kanssa rennosti uralla, tehden muutaman ravisiirtymisen ja voltin molempiin kierroksiin. Poni oli jälleen kerran menossa vähän liiankin lujaa, mutta annoin tamman mennä aikalailla omaan tahtiinsa. Tein kuitenkin muutaman puolipidätteen, ettei meno äityisi ihan kaahaamiseksi. Live korskui menohaluisena, häntäänsä energisenä puolelta toiselle heilutellen. Kevensin tamman liitävissä askelissa, pitäen tasaisen tuntuman connemaran suuhun. Pian kuitenkin jarrutin innokkaasti ravaavan Liven takaisin käyntiin ja annoin tammalle pitkää ohjaa. Poni käveli kaula pystyssä päätään nyökytellen.
”Voit sä välillä rentoutua”, sanoin naurahtaen ponille ja silitin sen kaulaa. Live pärskähti ja heilautti päätään niin että musta harja hulmusi. Tamma tajusi, ettei nyt tarvinnut olla niin tarkkana ja keskittyneenä kokoaikaa, vaan poni sai ihan rauhassa tehdä asiat rennosti enkä vaatinut siltä paljoa.
Lyhyen kävelytuokion jälkeen keräsin ohjat takaisin käsiini ja pyysin ponilta laukkaa. Liveä ei tarvinnut kahdesti käskeä, kun se jo laukkasi vauhdikkaasti kahdeksikolla. Taivutin tammaa kaarteissa sisäpohkeella, ja Live taipuikin oikein kivasti muotoon. Laukassa oli mukavasti rytmiä ja Live kantoi itsensä hyvin. Esteponissa oli kouluponin ainesta, aivan kuten esteratsastajassa oli kouluratsastajan ainesta.
”Hieno poni!” kehuin laukkapätkän jälkeen taputtaen Liven kaulaa, ja jarruttaen ponin taas käyntiin. Annoin ponin levätä jälleen pitkin ohjin uraa pitkin kävellen, tällä kertaa hieman pitemmän aikaa. Live pärskähti tyytyväisenä, se selvästi nautti lujaa menemisestä, aivan kuten ratsastajansakin.
Nostin laukan uudelleen välikäyntien jälkeen ja lähestyin pitkällä sivulla olevia ristikoita reippaassa laukassa. Live tuli ensimmäiselle esteelle suorassa linjassa, ja lähestyminen oli muutenkin kaikin puolin hyvä. Koitin tulla kolmen laukka-askeleen välin kahdella ja se onnistuikin hienosti, Liven ymmärtäessä nopeasti, mitä siltä halusin. Kehuin ponia jälleen parilla taputuksella ja lähestyin sarjaa uudemman kerran. Live ponnahti innoissaan molempien ristikoiden yli, myös kahdella laukka-askeleella.
Tulin ristikot vielä toisesta suunnasta pariin otteeseen. En halunnut rasittaa tammaa liikaa, joten en hypännyt esteitä kovinkaan monesti. Kokeilin ottaa esteiden väliin neljä pientä laukka-askelta, aivan kuten olin äsken ottanut kaksi suurempaa askelta. Ensimmäisellä kerralla Live tuli esteet kolmella askeleella, mutta viimeisellä kerralla sain ponin tulemaan neljällä.
”Ehkäpä tämä riittää tältä päivältä”, puhelin ponille siirtäessäni sen laukasta raviin. Valutin ohjaa hieman pitemmäksi sormieni välistä ja Live laski päätään alemmas. Ravailin rennosti hetken aikaa kentällä, ja siinä tavatessani mieleeni juolahti, että voisinkin lähteä ottamaan loppukäyntejä maastoon. Kun olin mielestäni ravannut kentällä riittävästi, pidätin Liven käyntiin, jonka jälkeen ratsastin ponin ulos kentältä ja ohjasin sen kohti Keijukummun ihania maastoreittejä.

Vastaus:

Oi kuinka ihana ja hyvän pituinen tarina! ♥ Tarinassa oli superhyvää ja selkeää tekstiä, ja tätä oli tosi kiva lukea :). Kuvailit taas oikein hyvin kaikki asiat, etenkin niissä kohdissa kun ratsastit Livellä! Hyvä että treenasitte vähän valmennusta varten, niin ei tule "yllätyksenä" tehtävät. Luin muuten tänään just sun ensimmäisen tarinan täällä ja huomasin kuinka paljon oletkaan kehittynyt kirjoittamisessa! ;)

Teit tosi hyvää työtä tämän(kin) tarinan kanssa, ja saat tästä palkaksi 57v€! Tästä en löytänyt yhtäkään virhekohtaa, ihanan huolellista tekstiä :-).

• Tyyne

Nimi: Ulrika

17.07.2017 16:28
Liian hyvää ollakseen totta tarkoittaa, että jokin on yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen totta. Jokin onnistuu niin hyvin, on niin täydellistä tai tuntuu niin hyvältä, että sen voisi luulla olevan unta. Parasta unta, mitä on koskaan nähnyt, ja josta voi vain haaveilla. Kun joku vaikuttaa olevan liian hyvää ollakseen totta, sanotaan, että kannattaa olla varuillaan. Sanontaan liittyy aina sellainen sävy, että kyseessä oleva tapahtuma ei voi olla totta, koska se on vain liian hyvää. Kenenkään elämä ei oikeasti ole hyvää, eikä kellään mene oikeasti hyvin. Joskus vain saattaa tuntua siltä. Seuraavaksi tulee tapahtumaan jotain pahaa. Ihminen tulee epäonnistumaan, ja niin sanotusti putoamaan pilvilinnoista takaisin maan pinnalle.

- Minkä huovan mä laitan?
- Ei kai sillä nyt niin väliä ole? Laitat sen mikä sulla on. Sehän on vaan Tyynen pitämä valmennus? On se meidät ennenkin nähnyt.
- Tottakai sillä on väliä! Ei valmennuksia joka päivä järjestetä!

Sanotaan, että esimerkiksi sairaus tai vakava tapahtuma saattaa pudottaa maan pinnalle, herättää todellisuuteen. Ei elämä ollutkaan niin kivaa. Sen jälkeen kun on mennyt hetken hyvin, kun kaikki on ollut liian hyvää ollakseen totta, tapahtuu pahin mahdollinen asia, jonka voi kuvitella. Sairaus, läheisen kuolema, ero, potkut töistä...

- Hitto, mua jännittää! Mä en ole koskaan edes ratsastanut Roilla!
- Mä oon mennyt Tompalla kerran, ja se meni jopa ihan ok. Mä tykkäsin Tompasta.
- Elliellä on päiviä, kun sitä ei vaan kiinnosta. Toivottavasti tää ei ole sellainen.
- Teillä ei ole sanavaltaa tähän asiaan. Teillä on omat hevoset alla!

Tomppa kyhnytti turpaansa puisen hoitopuomin kulmaan korvat höröllään. Yltäkylläinen pölypilvi leijaili sen ympärillä kuin häähuntu, kun pyörittelin kumisukaa sen lavoilla, joihin kuivunut savi ja hiekka olivat muodostaneet vaaleita tahroja.
- Mä en saa tätä ikinä puhtaaksi, mutisin hädissäni. Valmennus alkaisi kahdelta, ja muut tuntuivat olevan jo vähintäänkin harjanneet hevosensa. Jenny leperteli Roille imelällä äänellä, Cecilie puhdisti Hiran kavioita ja Lyydia nojaili rennosti hoitopuomiin, silmäillen samalla poniansa Ellietä, joka tuntui yrittävän osoittaa vieressä seisovalle Hiralle olevansa suuri ja viisas poni pienestä koostaan huolimatta.
- Eihän tässä ole vielä edes kiire. Tyynekään tuskin on tullut vielä, Justus oli aamutallissa, Lyydia kohautti harteitaan ja työnsi puhelimen takataskuunsa.
- Mutta katso Tomppaa! parahdin. - Se näyttää ihan mutakuorrutuksen saaneelta pikkupossulta! Ruuna tuskin piti saamastaan arvonimestä, ja se katsoi minua kulmiensa alta nolostuneena. - Sori, nuppunen. Mutta niin se vain on.

Hoitopuomilla oli tungosta, sillä muitakin tallilaisia oli kerääntynyt sen ympärille, aikeenaan ilmeisesti tulla seuraamaan valmennusta. Pyöräytin hiukseni napakalle poninhännälle ja painoin kypärän päähäni.
- Ihan kun tää olisi joku hieno valmennus. Tuleeko noi oikeasti katsomaan? kuiskasin Jennylle virnistäen. Tunsin ehkä jopa hieman ylpeyttä, kun olimme päässeet mukaan, vaikka oikeastaan oli tuuria, että olin saanut osallistumislistan käsiini juuri oikeaan aikaan. Minun jälkeeni jäljelle oli jäänyt vain yksi tyhjä paikka, joka täyttyi sekin pian.
- Tottakai ne tulee! Onhan tää nyt aika siistiä! Jenny kuiskasi takaisin. Näin tytön innostuneen virneen Tompan satulan yli, kunnes tämä kääntyi taas oman ratsunsa puoleen ujuttamaan kuolaimia. Silitin Tompan kaulaa, josta irtosi yhäkin hieman pölyä, mutta ainakin päällisin puolin ruuna oli suhteellisen puhdas.
- Sun pitää muistaa tänään sit mennä tosi hyvin, sanoin ottaen Tompan pään kainalooni. Se pyöritteli uteliaana korviaan, ja taisi jälleen aavistaa, että nyt oli työnteon aika. Tomppa avasi suunsa ja venytti leukansa leveään haukotukseen, joka paljasti myös ruunan kellertäviksi värjäytyneet hampaat.
- Tomppa ei ole tainnut pestä hampaitansa, eräs pienempi tyttö sanoi osoittaen ratsuni suuhun.
- Tiedätkös miksi? kysyin naurahtaen, ja viitoin tyttöä tulemaan hieman lähemmäs. Tyttö terästäytyi uteliaan näköisenä, otti muutaman askeleen Tompan suuntaan ja sipaisi sormillaan sen turpaa.
- Sillä ei ole hammasharjaa.

Ihmiset istuivat hajallaan ratsastuskentän toiselle pitkälle sivulle asetetuilla, pitkillä puupenkeillä, joiden pinnalta auringon haurastama maali oli jo karissut pois. Kentän vierellä oli pieni oja, jonka suuntaan penkit kellottivat, mutta olivat kuitenkin pureutuneet maahan niin jämerästi, etteivät ne siitä kaatuneet.
- Jessus, täällähän on yleisöä! Cecilie naurahti ja pysäytti laikukkaan Hiran kentän keskihalkaisijalle kaartoon.
- Kamalaa! minä kutristin kulmiani. En ollut aivan parhaimmillani paineen alla tai yleisön edessä, vaikka toisaalta jokin siinä jännityksessä kiehtoikin minua. - Nää tuntuu ihan kilpailuilta.
Nappasin pitkän kouluraipan käteeni ja ponnistin itseni Tompan satulaan. Ruuna tuijotteli kentän reunalla supisevaa tallilaisrivistöä pää kallellaan kuin arvioiden, voisiko niistä koitua vaaraa.
- Jaaha, ensimmäinen valmennuksemme onkin saanut ihan ansaitsemansa yleisön! Tyyne asteli reippaasti kentän portille kahvikuppi kädessään ja vetäisi natisevan portin perässään kiinni. Nyt paluuta talliin ei enää olisi.

- Okei, lähtekää sitten vaan verryttelemään vähän itsenäisemmin, kun olette saaneet jalustimet ja vyöt kuntoon ja kävellyt pari kierrosta. Tehkää paljon siirtymisiä, temmonvaihteluita ja näin alkuun loivia taivutuksia ja kaaria. Katsokaa, että hevoset on hyvin kuulolla - ne ei saa juosta täällä ympäri kenttää miten huvittaa, mutta nyt ei myöskään turhia lusmuilla! Tyyne ohjeisti napakasti ja asettui seisomaan kentän keskelle, tarkkaillen jokaista ratsukkoa suu vakavana viivana.
- Okei, toi oli pelottavaa, vilkaisin vieressä kävelevää Lyydiaa ja Ellietä. Tomppa kun nimenomaan oli melko mukavuudenhaluinen, enkä minäkään kokenut itseäni mitenkään supertaitavaksi ratsastajaksi.
- Ääh, ei kai se nyt ihan täysin tosissaan ollut. Se on Tyyne, Lyydia virnisti, ja keräsi ohjansa kevyelle tuntumalle. Ellien pieni ponin kaula lyheni heti, ja jalat alkoivat astella tarmokkaan reippaasti eteenpäin.
- No niin, Tomppa. Nyt tehdään parhaamme, vai mitä? minä kuiskasin Tompalle nojautuen eteenpäin satulassa. Silitin sen lämmintä kaulaa, jolla auringon säteet leikkivät saaden mustan karvan kimmeltämään melkein valkoisena.
Keräsin ohjat käteen ja aloitin tunnustelemaan Tomppaa ensin käynnissä. Tein uran sisäpuolelle muutaman pysähdyksen ja mahdollisimman reippaan liikkeellelähdön, saadakseni Tomppaa työn makuun. Se tuntui melko laiskalta ja jäykältä taas näin alkuun, joten yritin keskittyä ratsastamaan sitä napakalla pohkeella kevyttä ohjastuntumaa kohti.

- Noniin, ruvetaas sitten ottamaan kaikki takaisin käyntiin ja työskentelemään. Tänään aiheena olisi siis taivuttaminen erilaisilla kaarilla niin, että hevoset asettuvat rehellisesti niskasta ja taipuvat rungosta. Hevosten pitää edetä rentoina ja nöyrinä, mutta olla kuitenkin pohkeen edessä. Tavoitteena on siis saada hevoset letkeiksi ja hyväntuntuisiksi näiden harjoitusten avulla, ja vaikka te pidätte näitä pelkkinä kivoina kaarina, niin muistakaa silti ratsastaa jokainen askel. En halua nähdä yhtään surffailua! Tyyne painotti.
- Tullaan kolmikaarista kiemurauraa tuolta C-päädystä, ja tähän keskimmäiselle kaarelle tehdään lisäksi iso keskiympyrä, mutta katsokaa, ettette törmää kolmikaarisella ratsastavien kanssa. Kääntäkää ensimmäiselle kaarelle siitä vähän S-kirjaimen jälkeen, Tyyne osoitteli sormellaan ratsastuskentän kirjaimia ja teitä. - Tullaan ihan muutaman kerran käynnissä, niin hahmotatte miten homma menee, mutta siirrytään sitten pian harjoitusraviin!
Tomppa löntysteli suhteellisen tyytyväisen oloisena uralla hiekka rahisten sen kavioissa. Kun asetin tai taivutin sitä, se kuitenkin jännittyi jonkin verran niskastaan, ja alkoi vänkäämään kuolaintuntumaa vastaan. Ruuna oli pehmeäsuinen, mutta se ei tuntunut tulevan rehellisesti asetukseen ja taivutukseen, saatika sitten liikkunut kunnolla pohkeesta eteen.
- Napauta hieman raipalla, Ulrika! Kun saat sen etenemään reippaammin, niin se tulee paremmaksi myös ohjalta. Muista, ettet voi ottaa puolipidätettä, ennen kuin sulla on tarpeeksi käyntiä, josta ottaa se. Juuri noin, sen pitää kävellä! Tyyne neuvoi. Napautin pohkeeni Tompan kylkiin ja käytin hieman raippaa apuna, jolloin ruuna nytkähti kepeään raviin, mutta se ei haitannut, kunhan se reagoi pohkeeseen. Tomppa tuntui kummastelevan, kuinka määrätietoinen ratsastaja minusta oli yhtäkkiä tullut. Muutama päivä sitten meillä oli ollut ihan hauskaa, kun olimme vain humputelleet kentällä!

Tomppa ravasi letkeän hevosmaista raviaan ympyrän pyöreällä kaarella, tullen aina hetki hetkeltä hieman helpommaksi ratsastaa. Selkeästi, erityisesti ravissa meno muuttui monta kertaa mukavammaksi, ja tunsin saavani ajoittain Tomppaa ratsastettua ihan hyväksi. Sen kaula painui pehmeälle kaarelle, vaikka Tyyne muistuttikin minua moneen otteeseen, että minun tuli saada työskentelyvaiheessa hevonen liikkumaan enemmän ylämäkeen.
- Kyynärpäät kylkiin, Lyydia. Roi voisi ravata hieman reippaammin. Se on iso hevonen, sillä pitää olla iso ravi! Cecilie, ota puolipidäte! Myöskään siellä suoralla se Hira ei saa kaahottaa! Tyyne jakeli tasapuolisesti neuvoja jokaiselle ratsastajalle. Yritin kuunnella tarkkana Tyynen ohjeita, ja saade ne perille ratsuunikin. Huomasin, että Tomppaa täytyi loppujen lopuksi kuitenkin ratsastaa myös ohjalta, jotta se tulisi hieman ryhdikkäämmäksi, eikä aivan jättäisi takapäätä talliin. Itsenäisesti ratsastaessani, olin ollut ruunalle ehkä vähän turhankin armollinen, mutta Tyynen tarkkojen silmien alla sain Tompasta esiin aivan uuden puolen: sehän oli oikeastaan aika hieno ratsu!

Reilun puolentunnin ravituuppauksen jälkeen, Tyyne antoi meidän huoahtaa hetken. Valutin ohjat sormieni välistä pitkiksi ja annoin Tompan venytellä kaulaansa. Ruuna kurottelikin turpaansa kohti maata tyytyväisesti pärskähdellen. Hevonen oli alkanut hikoamaan lämpimässä kesäkelissä, ja sen märäksi taittunut turkki kiilsi auringossa vielä entistäkin kirkkaammin. Siirtyessämme käyntiin, paarmat ja mehiläiset alkoivat pörrätä Tompan ympärillä, joten ruuna piiskasi ärsyyntyneenä häntäänsä, ja potki välillä takasillaan vatsansa alle.
- Täällähän onkin aika kuuma, Tyyne haroi kasvojensa edessä roikkuvia hiussuortuvia poninhäntäänsä kohti. - Mutta on meillä kyllä kivoja ratsuja ja ahkeria ratsastajia täällä, hän virnisti ja vinkkasi silmäänsä kenttää kohti. Hän oli asettunut jututtamaan kentän laidalla istuvia tyttöjä, jotka ilmeisesti kyselivät yhtä sun toista Keijukummun hevosista, sillä Tyyne osoitteli vuoronperään jokaista ratsukkoa. Ainoa, mitä saatoin lukea hänen huuliltaan, olivat hevosten ja ratsastajien nimet.
- Mitäs Tomppa? Sehän näyttää aika kivalta! Cecilie ohjasi Hiran kävelemään rinnallemme, hieman uran sisä puolelle. Senkin laikukas kaula oli tummunut hikiläikistä, ja se nyki innostuneena ohjiaan, haluten mennä taas vähän lujempaa.
- Tää oikeestaan on! Mä en olisi uskonut, että se voisi mennä näinkin kivasti! Tai siis, mä oon ajatellut, että tää on ratsuna vähän sellaista keskikastia, mutta oikeestaan tää onkin aika taitava. Ihan tosi kiva ratsastaa, kun tän saa vaan pohkeen eteen ja kunnolla avuille! minä vastasin hymyillen ja kumarruin taputtamaan Tompan kosteaa kaulaa.
- No kiva! Mä katsoinkin, että sillä taitaa olla piileviä kykyjä! Aika hyvä, se on kuitenkin luonteeltaan tollanen lupsakka, Cecilie naurahti.

- Hei, vedetääs valmennus kunniallisesti loppuun saakka! Voitte kerrata kuulumiset vaikka tunnin jälkeen taukotuvassa, mutta nyt laukataan! Tyyne virnisti. Hän antoi tehtäväksi, että tulisimme samaa kolmikaarista kiemurauraa, mutta kunhan olimme suoristaneet hevoset ensimmäiseltä kaarelta, nostaisimme oikean laukan. Tekisimme keskimmäisen kaaren sekä ympyrän laukassa, ja siirtäisimme taas takaisin raviin, ennen kuin taivuttaisimme taas viimeiselle kaarelle.
- Ymmärretty? Tyyne varmisti vielä, mutta tehtävä tuntui suhteellisen helpolta, olihan kentän hiekkaan jo muodostunut kolmikaarista ja keskiympyrää muistuttavat urat koko tunnin niitä hinkattuamme. Ainoastaan askellaji vaihtuisi. - Tulkaa vähän yksitellen, niin ei tule ruuhkaa tai törmäyksiä!
Keräsin ohjat takaisin käteen ja varmistin, että Tomppa oli kuulolla ja valmiina laukannostoon. Painoin pohkeeni sen kylkiin, jolloin ruuna siirtyi jo suoraan suhteellisen reippaaseen harjoitusraviin. Roin paksu, lainehtiva häntä heilui edessämme, joten tein päätyyn vielä muutaman voltin, jotta saisin reilusti tilaa omaan suoritukseeni. Pehmeästi Tomppa ravasi ensimmäisen kaaren läpi, ja siirtyi käskystäni kauniisti keinuvaan laukkaan.
- Ihan hyvä nosto, se voisi tulla vielä ihan pikkuisen napakammin, Tyyne sanoi. - Laukkaa ylämäkeen! Pyörittelin kuolainta sormillani ja yritin ratsastaa sisäpohkeella Tompan loivaan taivutukseen ympyrän kaaren mukaisesti. Ulkopohkeella sain sitä laukkaamaan hieman tarmokkaammin, ja ulko-ohjalla pidin sopivan tuntuman, jotta lapa ei valuisi liikaa ulos.
- Se näyttää hyvältä, myötää vähän sisäohjasta. Siinä, hienoa! Tyyne kehui, saaden minutkin hymyilemään leveästi.

- Tomppa oli mahtava! päivittelin onnistuneen valmennuksen jälkeen päätallin taukotilassa, samalla kun riisuin pölyn peittämiä ratsastussappaitani, joita en kuitenkaan ollut jaksanut puhdistaa. - Siis, kun se oli alkuun vähän semmoinen kameli, mutta siinä laukassa! Siis, hitto, että se oli hyvä! Tyynekin sanoi siinä valmennuksen lopussa, että Tomppa on vähän sellainen, että se ensin vetää herneet nenään, jos siltä yrittää vaatia jotain, mutta kun sen saa hyväksi, niin se on ihan tosi kiva ratsu. Ja niin se kyllä oli!
- Roi oli mahtava, mutta mä en ollut mahtava. Mutta mä olen esteratsastaja, ja olen toiveikas tulevaisuuden suhteen, Jenny nosti kätensä pystyyn, yrittäen psyykata itseään, vaikka Roi ei ehkä ollut tänään valmennuksessa aivan parhaimmillaan.
- Toi on hyvä asenne! Sitä paitsi sä menit sillä vasta ekaa kertaa, ja onhan se nyt ihan toiselta planeetalta, kuin Live! Cecilie nyökkäili rohkaisevasti.
- Ehkä se on vähän kuin Tomppa! Eiks se ollut laiska? kysyin innostuneena, mutta Jenny vain nauroi.
- Ulle, mä voin kertoa, että se ei ole yhtään, niin kuin Tomppa! Roi on ehkä hidas ja iso, mutta ei se mikään vetelä rautakanki ole!
- Ei Tomppa ole vetelä rautakanki! minä yritin puolustaa, mutta keskustelu oli jo päättynyt heleään, oleskeluhuoneen täyttävään nauruun.

Mitä pidempään virta on myötäinen, sitä suurempi vesiputous edessä todennäköisesti on. On pelottavaa ja luonnon lakien vastaista, että kaikki tuntuu menevän liian hyvin liian pitkään. Että kaikki on liian hyvää ollakseen totta.
Paras, mahdollinen talli on liian hyvää ollakseen totta.
Ystävät ovat liian hyvää ollakseen totta.
Oma hoitohevonen on liian hyvää ollakseen totta.
(Korjaus: Täydellinen hoitohevonen on liian hyvää ollakseen totta.)
Tämänpäiväinen valmennus oli liian hyvää ollakseen totta.
Onnistuminen on liian hyvää ollakseen totta.
Se, että olen onnellinen, on liian hyvää ollakseen totta.
Elämä on liian hyvää ollakseen totta.

Vastaus:

Vau, kuinka hyvä tarina taas ja sulla ja Tompallahan meni valmennus oikein hyvin! Tosi kiva että kerroit ihan varustamistilanteesta asti, niin siitä sai jo selville vähän sun ja muiden tuntilaisten fiiliksiä ennen valmennusta ;). Tarina oli taas supertaitavasti kirjoitettu ja kaikki oli kerrottu ihanan yksityiskohtaisesti, loistavaa työtä taas! Tykkään noista sun tarinoiden syvällisistä osuuksista kovasti, ja etenkin tämän tarinan loppu oli ihana :-).

Ei kai tästä muuta enää voi sanoa, kuin että palkaksi saat jälleen 60v€! ♥

• Tyyne

Nimi: Mia

17.07.2017 03:00
HOITOTARINA NO. 4 - YLÖS VÄÄRÄLLÄ JALALLA

Paiskasin oleskelutilan oven kiinni ja heitin laukkuni sohvalle. Tai ainakin yritin heittää, koska se vain osui sohvaan ja kimposi siitä lattialle leväyttäen kaiken sen sisällön maahan. Se ei parantanut laisinkaan päivääni, joka oli alkanut aika epäonnistuneesti. Ensin Aatu oli unohtanut bussikorttinsa kotiin eikä täten päässyt bussiin vaan myöhästyi siitä. Etsimme korttia kaikkialta, koska hän ei muistanut jättäneensä sitä kotiinsa ja lupauduin sitten oman rakkaani viemään töihin, koska oli saanut töitä ruokakaupasta, joka ei ollut kovinkaan lähellä. Kun jo viimein ajattelin, että jes nyt pääsen tallille päätti moponi sanoa itsensä irti, tarkemmin ottaen bensa oli loppu, jouduin siis soittamaan isääni tuomaan bensaa ja akkuhan siinä tohinassa sitten loppuikin. Sain lainattua onneksi Aatulta puhelinta ja sain soitettua isäni ruokakaupan pihalle kanisteri mukanaan, kiitin isääni ja lähdin ajamaan välittömästi kohti Keijukumpua.

''Mikäs nyt noin ärsyttää?'' oleskelutilassa istuva Jenny kysyi ja katsoi minua silmät pyöreinä. Ihmiset ovat tottuneet näkemään minut melkein aina iloisena ja pirteänä, mutta huonoina päiviä osaan olla huonolla tuulella ja kiukutella. ''Aatu unohti bussikorttinsa kotiin ja myöhästyi, kun lähdin viemään häntä niin ruokakaupalla bensa loppui, jouduin odottamaan niin pitkään, että rupesi tympimään ja totesin itelleni heränneeni väärällä jalalla'', selitin hänelle hieman hymyä vilauttaen ja keräten tavarani takaisin laukkuuni. Jenny naurahti ystävällisesti hieman ja jatkoi hevoslehtensä lukemista. ''Mitäs sä muuten täällä näin aikaisin, eihän kellokaan ole vielä paljon mitään?'' kysyn tytöltä, joka haroo sormiensa päillä vaaleita hiuksiaan. ''En mä oikeastaan tiedä, ajattelin lähteä Livelä maastoon'', Jenny tokaisi hymyillen katsoen minuun päin. ''Et haluis lähteä mukaan?'' hän kysyi hymyillen ja laski lehden reisilleen. ''Tottahan toki mä lähden, ilomielin'', sanoin hymyillen ja lähdimme yhdessä laitumia kohti.

Talutimme ratsujamme tallia kohti, olin ottanut Mangon, sillä nautin kovasti viimekertaisesta maastoretkeilystä ja halusin kokea sen uudelleen, jospa se hieman parantaisi päivääni. Kliksautin lukon kiinni Mangon päitsiin ja pujahdin itse narun alta takapuolelle. Rupesimme hoitamaan ratsujamme, kun olimme hakeneet hoitamiseen tarvittavat vermeet varustehuoneesta. Suitset olimme ottaneet valmiiksi koukkuun killumaan, Mangon suitset kaipailivat mielestäni puhdistusta sekä rasvaamista ja sen voisinkin tehdä maastoilun jälkeen, aloin harjaamaan Mangoa ja pian kuulin kenkien kopinaa lattiaa vasten. ''Moi!'' kuului pirteä huikkaus ja se sai minut sekä Jennyn kurkistamaan kohti tallin ovea, Tyyne astui peremmälle talliin ja rupesi nojaamaan seinää vasten. ''Mitäs tytöt?'' hän kysyi iloisesti. ''Mitäs tässä maastoon ollaan menossa'', vastasin hymyillen ja jatkoin Mangon harjaamista. ''Okei, olkaahan sitten varovaisia'', hän sanoi hymyillen ja katosi pian oleskeluhuoneen uumeniin. Mango oli ihanasti ottanut itselleen nätin mutanaamion karvaansa ja eihän siinä muuta auttanut kun hinkata ponista kuivunut kura pois. Poni seisoi miltei unessa paikoillaan, joten kura oli erityisen helppo irrottaa, tosin sen pöllyäminen ei ollut järin mukavaa. Puhdistimme kummatkin vielä heppojen kaviot ja oli aika ruveta varustamaan kaverukset.

Laitoin suitset Mangolle tuttien kanssa ja kaivoin taas tuttuun tapaan putsit ponineidin jalkoihin. Olimme kummatkin valmiita lähtöön, joten otimme ohjat ja talutimme hevoset tallin eteen ja nousimme selkään, ilman satulaa ratsastaminen oli varmaankin kesässä kaikista parhainta. Suuntasimme pienelle, tasaiselle metsäpolulle, jotka pitkin olisi varmasti miellyttävää kävellä. Puut kaartuivat yllemme vihreinä, kesältä tuoksuen ja varjostivat kulkuamme kuumalta auringon paahteelta. Mango tallusti reippaasti Liven perässä, joten minun ei tarvinnut maiskutella tai antaa pohkeita koko aikaa.

''Ravataanko?'' Jenny kysyi, kun olimme päässeet hiekkatielle, joka oli metsäpolkua leveämpi. ''Tässä edessäpäin tulee aika pitkä ravipätkä'', hän sanoi ja katsoi minua nopeasti vilkaisten. ''Joo tottakai!'' vastasin sen enempää miettimättä, ja painoin pohkeeni kiinni Mangon kylkiin. Poni lähti ravaamaan reipasta tahtia Liven perässä ja välillä minusta tuntui, että minun täytyi pidätellä, jottei ponitamma juoksisi ihan Liven takapuolessa kiinni. Ravailimme koivujen katveessa, kunnes eteemme avautui pelto, jossa päätimme ottaa Jennyn suostuttelun ansiosta laukkapätkän. ''Menkää te vaikka ensin niin me otetaan teidät sitten kiinni'', Jenny sanoi pysäyttäen ratsunsa, nyökkäsin vain vastaukseksi ja hivutin hiljalleen toista jalkaani hieman taakse, nostaakseni laukan. Mango ampaisi superhevosen lailla hurjaan laukkaan, ja minä vain ajattelin tarrautua sen harjasta kiinni ja nauttimaan kovasta vauhdista ja ihanasta kesäauringosta. Pysähdyimme pellon laitaan ja pian Live sekä Jenny pysähtyivät viereemme. ''No en minä tuota odottanut, mutta ihanaa se oli kaikesta huolimatta'', virnistin ja pieni naurahdus karkasi huulieni välistä, laukkapätkä tuntui jälkeenpäin ajateltuna yllättävän lyhyeltä. ''Oli tuo mullekkin yllätys, käännytään tästä takaisin tallia kohti'', hän naurahti ja lähti ohjaamaan Liveä kohti tallia.

Loppumaaston kävelimme rennoin merkein. Juttelimme kaikkea maan ja taivaan välillä, välillä nauroimme kyyneleet silmissä ja välillä puhuimme vakavia. Saavuimme lopulta takaisin tallille ponit päristellen ja mitä ilmeisemmin kuumuudesta sekä urheilusta puuskuttaen. ''Hyvinhän se meni'', sanoin taputtaen Mangon kaulaa. Mango oli yllättänyt minut vetämällä päänsä ojan pientareella olevaan heinikkoon ja rohmuamalla suunsa täyteen vihreää. Laskeuduimme ratsailta ja talutimme hevoset samaan paikkaan, kuin lähtiessämme. Riisuimme suitset hevosilta ja pesimme kummatkin kuolaimet, itse jätin suitset killumaan koukkuun puhdistusta varten. Jenny jäi pitämään minulle seuraa puhdistuksen ajaksi. ''En muistanutkaan miten ihanaa varusteiden puhdistaminen on'', sanoin hymyillen rasvaten samanaikaisesti suitsia. ''Tauon jälkeen huomaa aina kaikkea uutta ja ihanaa, mutta hei et oo säkään enää huonolla tuulella, maasto on aina hyvää terapiaa'', Jenny sanoi naurahtaen heleästi. ''Niinpä, pitää varmaan useimmin ratsastaa maastossa'' vastasin ja vein suitset paikoilleen.

Istuimme hetken aikaa oleskeluhuoneessa syöden keksejä ja nauraen hauskoille jutuille. Katsahdin puhelimeni kelloa ja huomasin olevani jo melkein myöhässä. ''Apua mutta hei kiitos seurasta ja terapia maastosta, mutta pitää hakea prinssi töistä'', sanoin naurahtaen ja laitoin kypäräni valmiiksi päähän ja laukkuni olalle. ''Joo ei mitään, hyvää päivänjatkoa!'' Jenny sanoi hymyillen ja jatkoi lehden lukemista, joka häneltä aamulla oli jäänyt kesken. Käynnistin moponi ja lähdin ajamaan ruokakauppaa kohti, jonka pihassa Aatu minua jo odottelikin, otin kypärän päästäni ja poika antoi kevyen suudelman huulilleni. ''Hei rakas, miten meni ensimmäinen työpäivä?'' kysyin innoissani ja pidin mopoa varvistaen pystyssä. ''Hyvinhän tuo, mites sulla tallilla? Aamulla olit ainaki äksy'' hän naurahti suloisesti ja istui kyytiin. ''Alkukankeuden jälkeen yllättävän hyvin'' sanoin käynnistäen moponi samanaikaisesti. Katsoin kumpaankin suuntaan ja lähdin ajamaan kotia kohti.

Vastaus:

Oletpas ahkera hoitaja, jo neljäs tarina! Tykkäsin paljon tästäkin tarinasta, ja sun kirjoitustyyli on mielestäni superkiva. Tekstiä oli miellyttävä lukea, eikä ainakaan mitään suurempia kirjoitusvirheitä löytynyt. Hyvä että vähän huonompi päivä kääntyi sitten oikein mukavaksi :-). Mahtavaa myös että kävitte Jennyn kanssa yhdessä maastossa!

Ihana tarina siis, ja saat tästä palkaksi 47v€! :)

• Tyyne

Nimi: Mia

17.07.2017 01:59
HOITOTARINA NO.3 - RATSAILLE

"NNGHH!" ja muita epämääräisiä ääniä sekä hampaiden kirskuttelua kuului yhteenpuristettujen huulteni välistä kun yritin kiristää Monnin satulavyötä, ori tuntui pullistavan mahaansa etten varmastikkaan saisi sitä kiinni. Poni tuntui jo nauravan minulle ja olin jo luovuttaa, kunnes pelastajani saapui. ''Hei anteeksi!'' Sanoin nostaen kättäni ylös ja hölkäten rotevan miehen luo ''En saa millään ponini satulavyötä kiinni, olen aika pieni ja monen kymmenen minuutin yritys ei tuota enää tulosta vaan rupeaa väsyttämään huomattavasti'', sanoin puuskuttaen, naama punaisena kuin paloauto. ''Kyllähän minä voin auttaa, ilomielin!'' Viiksekäs mies sanoi hymyillen ja käveli Monnin vierelle, otti vyöstä kiinni ja laittoi sen hyvään kohtaan kiinni ''Olen muuten Mia!'' Sanoin reippaasti ja ojensin kättäni miehelle, joka otti kättelyni vastaan ja esittäytyi itsekin ''Olen Justus! Tämän paikan tallimestari'' Hän sanoi hymyillen, pahoitteli äkkilähtöään ja poistui paikalta vähin äänin.

Monni seisoi nätisti kentällä, kun säädin jalustimet sopivan pituisiksi ja yritin vielä jakkaralta vyötä kiristää. Huokaisin syvään ja rauhotuin, yritin keskittyä mahdollisimman tarkasti. Selkään nousun vuoro koitti, istuessani ponin selässä tunsin oloni yllättävän rentoutuneeksi sekä rauhalliseksi, vaikkakin olin vielä hieman jännittynyt, tämä oli uusi asia minulle, uusi paikka ja uusi hevonen, vaikka olinkin tottunut kaikenlaisiin hevosiin, eikä mikään hetkauttanut minua, en voinut sanoin kuvailla tunnettani, miksi juuri nyt jännitin. Annoin ohjien olla aluksi suhteellisen löysällä ja puristin varovasti pohkeilla ja poni lähti liikkeelle rauhalliseen käyntiin. Ensivaikutelma orista oli hyvä, pidin tämänhetkisestä askelluksesta hyvin paljon, tasaista ja rauhallista mutta kuitenkin reipasta, ei tarvinnut kovinkaan paljoa ratsastaa hevosta eteenpäin. Aluksi kävelimme vain pitkin uraa mutta pikkuhiljaa rupesin keräämään ohjaa ja aloitin ratsastamalla pysähdyksiä sekä ympyröitä.

Sain pian huomata Monnin olevan omalla tavallaan herkkä, ei liikaa vaan juuri sopivasti. Painoavuilla tuntui olevan suuri merkitys ja tämän myötä vanhat oppini rupesivat pikkuhiljaa palautumaan mieleeni, joten koin olevani valmis lisäämään tempoa. Monni tuntui olevan erityisen miellyttävä ratsastaa, hieman haastava mutta siitäkin huolimatta miellyttävä. Se osasi liikkua mukavasti, jos vain osasin pyytää sitä oikein. En halunnut tänään yrittää vielä mitään kovinkaan suurta, en halunnut vaatia ponilta liikaa ensimmäisellä ratsastuskerralla.

Siirtymiset ja ympyrät olivat mielestäni tarpeeksi hyvää harjoitusta tälle päivälle. Ratsastaessa keskityin paljon istuntaani, muutamaan otteeseen sain Monnista huomata istuvani vasemmalle päin vinossa, sillä se vänkäsi sinne päin miltei koko ajan, ihmettelin tätä, kunnes huomasin virheeni ja korjasin ne.

Olin valmis siirtymään laukkaan, tein paljon ympyröitä ja pyrin pitämään temmon tasaisena, poni oli innoissaan mutta pysyi silti kokoajan allani ja hyvin kuulolla. Tauostani huolimatta huomasin ratsastukseni olevan yhä entisensä, alkukankeudesta huolimatta. Siirsin Monnin takaisin käyntiin ja taputin oria kaulalle, se ansaitsi paljon kehuja. Nostin jalustimet kaulalle ristiin, jotta sain venytellä jalkojani, tauon huomasi kyllä, ja tuntui. Ratsastuskuntoni oli huonontunut huomattavasti mutta eiköhän sekin parane pian, kunhan vain käyn mahdollisimman usein ratsastamassa. Lyhensin ohjia ja annoin Monnin kulkea rennon laiskasti loppukäyntejä, se roikotti päätään sään alapuolella ja lompsutteli menemään.

Ratsastuksen päätyttyä vein Monnin takaisin talliin ja harjasin sen huolellisesti pitkin vedoin. Poni tarkkaili liikkeittäni ja saattoi välillä hamuta hupparini kengurutaskua ''Hei! Odotas, minulla on sulle täällä herkku, oot ansainnut sen, kun menit niin hienosti!'' Sanoin ja ojensin pienen makupalan hevoselle, joka jäi ansaitsemaansa herkkua mutustelemaan tyytyväisesti. Kello alkoi olemaan jo sen verran, että voisin viedä ponin laitumelle ja tutkiskella hieman ympäristöä. Talutin Monnin laitumelle ja lähdin varustehuoneeseen, jonne olin tavarani jättänyt, vaihdoin ratsastuskenkäni Niken mustiin lenkkareihini ja asettelin kypärän tilalle mustan new eran lippikseni, kun olin vain ensin saanut hiukseni korkealle poninhännälle.

Kävelin tallilaisille tarkoitettuun oleskelutilaan ja huomasin siellä kolme tyttöä ''Hei vaan!'' Sanoin reippaasti nostaen kättäni ''Hei!'' Kuului melkeinpä harmoniassa, kun kaikki kolme vastasivat yhteen ääneen ''Mia palveluksessanne, olen uusi täällä, keitäs te olette?'' Kysyin iloisesti hymyillen ja istahdin tuolille rennosti ''Olen Cecilie'', pitkähiuksinen kultakutri sanoi ojentaen kättään hymyillen ''Minä olen Jenny, Jenny Yolanda Kärppä!'' toinen vaaleahiuksinen tyttö sanoi kättään ojentaen ''Minä taas olen Ulrika Aalto, tuttujen kesken Ulle'', silmälasipäinen tyttö sanoi hymyillen, hänkin kättään minulle ojentaen.

Rupattelimme tyttöjen kanssa niitä näitä hyvin pitkään ''..Kun muutin taas Suomeen äidin kanssa jäin kaipaamaan eniten parasta ystävääni Angietä mutta muutossa oli toisaalta hyviäkin puolia, pääsin oman rakkaani luokse, seurustelen ikäiseni pojan Aatun kanssa ja olemme tunteneet vuosia varmaankin vaippaiästä asti'', kerroin tytöille hymyillen ''Muutit rakkauden perässä takaisin Suomeen'', Jenny sanoi vinkaten silmäänsä ''No niinkin voisi sanoa, oikeasti muutimme äidin rakkauden perässä mutta olihan minullakin sananvaltaa muuttoon'', sanoin naurahtaen ja söin pienen keksin, jonka olin kaapeista löytänyt. Tytöt vaikuttivat mielettömän mukavilta ja koin oloni tervetulleeksi jo huoneeseen astuessani.

Kello alkoi olla jo paljon, minun pitäisi vielä ehtiä hakemaan Aatu kotoaan luokseni ja käydä suihkussa, syödä jotain, noh olihan tässä vielä aikaa. ''Mun pitää nyt mennä, oli tosi kiva jutella, moikka!'' Sanoin hymyillen ja pian takaani kaikui hyvästit tyttöjen suusta. Alkoi olla jo pimeää kun kävelin mopolleni, laitoin kypärän päähäni ja lähdin ajamaan. Aatu odottikin jo pihalla hymysuin ja vaihdoimme kuskia, koska hän halusi ajaa. Tarrauduin kiinni Aatun vyötäröstä ja loppumatkan ajaksi painoin poskeni tämän selkää vasten ja suljin silmäni. Pihaamme päästyä nousin kyydistä ja kävelimme sisälle, Aatu oli ottanut kypäräni ja jumppapussini, koska halusi kantaa ne, hän sanoi minun olevan liian väsynyt. Vanhempani toivottivat meidät tervetulleeksi ja Aatun mennessä huoneeseeni kävin nopeasti suihkussa, laitoin pyjaman päälleni ja hiukset turbaanille. Olin hyvinkin väsynyt ja heti sänkyyn mennessämme, kun olimme peitonkin päällemme saaneet nukahdin miltei heti Aatun kainaloon.

Vastaus:

Ihana tarina, ja kiva kun ratsastit jo Monnilla :). Teksti oli oikein hyvälaatuista ja tarinaa oli mukava lukea, ja lisäksi tykkään sun kirjoitustyylistä! Monnikin ilmeisesti käyttäytyi suhteellisen hyvin eikä pöljäillyt orimaisuutensa kanssa :D.
Tässä tarinassa ei enää ollut niin pitkiä lauseita joista huomautin muistaakseni ensimmäisessä tarinassasi, hyvä! Huomasin nyt että ainakin parissa kohtaa puuttuu juuri puheenvuoroa ennen olevasta lauseesta piste perästä, eli kun sen vielä sinne muistaa aina lisätä niin tekstistä tulee vielä selkeämpää :-). Muuten teksti oli kyllä oikein sujuvaa ja helppolukuista!

Saat palkaksi 46v€ tästä hoitotarinasta.

• Tyyne

Nimi: Jenny

17.07.2017 01:30
Hevoset ravasivat rennosti hiekkapohjaista ratsastuskenttää pitkin. Olimme verryttelemässä ratsujamme Tyynen pitämässä kouluvalmennuksessa. Samalla tämä oli ensimmäinen kertani, kun ratsastin Roilla. Sää oli ihanteellinen, ei ollut liian kuuma eikä liian kylmäkään. Aurinko pilkahti välillä esiin paksun pilvilautan takaa, lämmittäen ratsastajia entisestään.
Teimme ratsuillamme reilusti ympyröitä ja temponvaihteluita, saadaksemme hevoset kuulolle ja valmiiksi varsinaista työskentelyä varten. Valmennuksen alussa Tyyne oli painottanut, että valmennuksessa keskityttäisiin kaarteisiin sekä hevosen rehelliseen taipumiseen. Hevosen täytyisi kulkua ryhdikkäänä, mutta niskan pitäisi pysyä rentona. Tehtävä saattoi kuulostaa helpolta, mutta tiesin, ettei se sitä ollut.
”Okei, voittekin alkaa tulemaan kolmikaarista kiemurauraa. Kiemurauran keskivaiheilla tehdään ympyrä. Pyrkikää saamaan hevonen ympyrällä sisäpohkeen ympärille ja kaarteissa pohkeen edessä!” Tyyne opasti meitä kentän keskeltä. Nyökyttelimme tallin omistajalle ymmärtäväisinä ja siirryimme tehtävän pariin.
Hidasliikkeistä, Liveen verrattuna suurikokoista oria oli vaikea ratsastaa. Liveä ei tarvinnut ajaa lainkaan eteen, sillä poni itsessään oli niin eteenpäinpyrkivä. Asian laita oli toinen Roin kanssa. Hevonen kulki hitaasti pohkeen takana enkä oikein saanut oria kääntymään kaarteissa kunnolla. Tyyne huomauttikin monta kertaa Roin kulkevan vaimeasti ja että hevoseen täytyisi saada lisä ryhdikkyyttä. Rentona Roi pysyi koko ajan, eli jännittyneisyyttä en hevosessa huomannut.
Jatkoimme kiemurauratehtävää, minä ja Roi omien ongelmiemme ja muut ratsukot heidän ongelmiensa kanssa. Sain hieman lohtua, kun muillakaan ratsastajilla ei mennyt täydellisesti. Eihän tässä täydellisyyteen pyrittykään, vaan oppimiseen. Tehtävä eteni harjoitusravissa ja Roin askelissa olikin oikein mukava istua. Sain Tyyneltä kehuja istunnastani, joka oli kuulemma hyvä ja elegantti. Olin kyseisestä kehusta hieman hämilläni, sillä olinhan kuitenkin painotukseltani esteratsastaja enkä ajatellut istuntani olevan kummoinen.
”Nyt voitte ottaa välikäynnit, sitten aletaan tekemään samaa tehtävää laukassa! Kaarteissa otetaan terävä ravisiirtyminen, taivutuksen jälkeen nostatte laukan takaisin!” Tyyne huudahti seuraavan tehtävän opastuksen. Kävelimme uraa pitkin, hevosten ohjia pitkinä pitäen. Roi venytti kaulaansa ja korskahteli korvat hörössä. Taputtelin hevosta, vaikkei valmennus meidän kohdallamme kovin hyvin mennytkään. Silti tiesin Roin yrittävän parhaansa, ja totta kai myös minä yritin parhaani.
Välikäyntien jälkeen aloitimme työskentelyn laukassa. Roi nosti laukan oikein pehmeästi ja orin laukka oli pumpulinpehmeää, tosin sekin eteni melko hitaanpuoleisesti. Sain hevosen siirtymään terävästi raviin vaadituissa kohdissa ja Tyyne kehui minua oikeaoppisista siirtymisistä. Laukassa Roi eteni rennosti aika-ajoin sain sen taipumaan ihan kivastikin. Taivutukset eivät sujuneet niin kuin olisi haluttu, mutta kyllä minä jotenkin sain Roin taipumaan. Ihan toivoton valmennus tämä ei siis ollut, toivonpilkahdus näkyi jossain tunnelin päässä. Kun oltiin pohjalla, niin eihän sieltä voinut tulla kuin ylöspäin!
Teimme viimeiset laukannostot, ravisiirtymiset ja taivutukset, ja sitten olikin loppukäyntien aika. Valmennus oli mennyt todella nopeasti ja olin keskittynyt kokoajan saadakseni Roin kulkemaan halutulla tavalla. Kuten sanottu, valmennus ei mennyt meidän kohdallamme hyvin, mutta toivoa näkyi silti. Uskoin meidän kehittyvän paremmaksi ratsukoksi, kunhan saisin käytyä Roilla enemmän koulutunneilla ja kunhan oppisin, miten sentyylistä hevosta täytyy ratsastaa.
Tyyne antoi ratsastajille kommentteja loppukäyntejä ottaessamme. Tyyne oli jo käynyt juttelemassa Cecilien ja edellämme kulkevan Ulrikan kanssa, seuraavaksi nainen asteli minun ja Roin luo.
”Vaikka teillä menikin tällä kertaa heikommin, uskon että yrititte parhaanne. Tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen ratsastuskertasi Roilla, ei siis kannata masentua. Suorititte hienosti siirtymiset ja laukassa Roi kulki välillä nätistikin. Lisäksi, istuntasi on oikein hieno!”
Kiitin Tyyneä kivasta valmennuksesta ja kannustavasta kommentista. Sitten nainen siirtyi antamaan kommentin vielä perässämme tulevalle Lyydialle ja hänen ihanalle, joskin energiselle risteytysponitammalleen Ellielle. Pieni hymynkaarre ilmestyi huulilleni, kun mietin mahdollisuuksia, mitä minulla ja Roilla tulevaisuudessa olisi. Yksi huonosti mennyt valmennus ei meitä pysäyttäisi!

Vastaus:

Erittäin hyvä valmennustarina! :-) Tarinan lukeminen oli helppoa, enkä löytänyt ainakaan mitään korjattavaa tästä tarinasta. Hyödynsit hyvin valmennuskommenttini asioita ja sait mietittyä asiat ns. loppuun asti, tosi hyvää työtä siis jälleen! Ihan totta, kyllä te tästä vielä nousette, eikä tuo valmennus nyt niin kauhean huonosti mennyt :).

Saat tästä valmennustarinasta palkaksi 44v€, oli siis oikein kiva tarina!

• Tyyne

Nimi: Mia

17.07.2017 00:58
HOITOTARINA NO. 2 - MAASTOILUA ILTA-AURINGOSSA

Ilta-aurinko paistoi kevyesti Keijukummun tallipihalle puiden oksiston läpi luoden loistavia kontrasteja keltaisella valollaan. Leppoisa kesätuuli tanssitti kasvistoa, hyönteiset surisivat ja polttiaiset parveilivat valoa vasten kuin elävät pölyhiukkaset. Tallilla oli yllättävän rauhallista, melkein hiirenhiljaista. Vain luonnonäänet olivat taustameluna, suurin osa hevosista oli laitumilla eikä hoitajia tai tallilaisia näkynyt pihalla, mikä sai minut hyvinkin levottomaksi, en ollut tottunut olemaan edes tallilla yksin, vailla juttukaveria.

Pysäytin moponi taas hieman kauemmaksi tallipihasta ja likaiset lenkkarini kosketti maata. Tummanruskeat, kiharaiset hiukseni leijuivat kevyen tuulen humuessa, kun otin mopokypäräni pois päästäni, suoristin hieman päälläni ollutta isoa harmaata hupparia, jonka kiristysnauhat olin solminut nätille rusetille, laitoin moponi nojaamaan puuta vasten, mopon jalka oli reistaillut vanhoilla päivillään eikä täten toiminut kovinkaan hyvin. Tarkoitukseni oli viileän coolisti mennä moikkaamaan poneja vasta loppuviikosta, jotta en vaikuttaisi turhan innokkaalta. Kun itselleni yritin tätä järjellä selittää, oli se miltei mahdotonta, miksen kävisi tallilla vaikka päivittäin mikäli sitä haluan, en halunnut kaiketi olla liian tungettelevainen pyh, pötypuhetta, uusi paikka saattoi tuoda lisää jännitystä elämääni vaikken erityisen ujoa sorttia ollutkaan.

Astuin talliin sisään, shetlanninponi tamma nätisti perässäni seuraten riimunnarun päässä. Laitoin sen kiinni käytävälle molemmin puolin, jotta voisin helpommin sen hoitaa sekä varustaa, puntaroin pitkään kahden vaihtoehdon välillä, menisinkö maastoon satulan kanssa vaiko ilman.. toistelin näitä sanoja mielessäni moneen otteeseen ja lopulta päädyin menemään ilman, oli kaunis lämmin kesäilta ja tuntuisi varmasti mukavemmalta ratsastaa ilman satulaa, kuin satulan kanssa. Hoitaessani ponia tallissa juttelin sille kaikkea maan ja taivaan väliltä, se kuunteli. Oli aivan ihanaa nähdä, kuinka Mangon korvat kääntyivät suuntaani, kuinka se seurasi liikkeittäni, se pystyi olla seurassani rennosti ja nauttia harjauksesta täysin siemauksin. Nautin ponin seurasta paljon vaikken siihen ollutkaan vielä kunnolla ehtinyt tutustumaan, olinhan käynyt vasta kerran aikaisemmin kyseisellä tallilla.

Kun sain Mangon hoitamisen päätökseen, olin puhdistanut sekä rasvannut kaviot ja katsonut vielä hevosen voinnin mahdollisten ruhjeiden tai haavojen varalta olin valmis hoidon suhteen, käväisin hakemassa varustehuoneesta suitset sekä tutit, otin mukaani samalla putsit etusiin. Varustettuani Mangon talutin sen ulos, ja nousin selkään. Ponineiti tuntui olevan innostuksesta soikeana päästessään maastoa kohti, ei tarvitsisi tänään kiertää uraa pitkin enkä vaadi siltä paljoa. Köpsyttelimme pitkään rauhalliseen tahtiin, rentouduimme molemmat kuuntelemaan lintujen kauniita sulosointuja ja nauttimaan ihanasta ilta-auringon väriskaalasta. Hyvännäköinen ravipätkä näkyi suoraan horisontissa, keräsin ohjat tuntumalle ja huomasin poninkin olevan heti kuulolla, annoin hieman pohjetta ja Mango nosti ravin, pompottavan shetlanninponimaisen ravin, josta kuitenkin nautin sydämeni kyllyydestä.

Mango tuntui olevan niin innoissaan maastoilusta ettei edes ohi juokseva orava sitä hetkauttanut, harja hulmusi kauniisti tuulessa ja päätin hiljentää hetkeksi aikaa, jottei poni väsy ihan heti kokonaan. Poni alkoi olemaan levoton ja silloin koin sen olevan pahasti laukan tarpeessa, jo ensimmäisen laukkapätkän tullessa sain rauhoitella Mangoa paljon, jottei se ryntäisi itsenäisesti laukkaan. Annoin pohjetta ja työstin laukkaa hieman, ajatuksena ratsastaa hevonen eteen ja alas, pidätin laukkaa hieman vatsalihaksillani avittaen, pidin pohjetta lähellä ja ohjalla tein muutaman puolipidätteen. Laukan tahti rupesi rauhoittumaan huomattavasti ja askeleetkin rupesi tuntumaan miellyttävämmiltä, kuulin Mangon pärskähtelevän tyytyväisenä muutamaan otteeseen ja siirsin ponin käyntiin. Loppumaaston käytimme laukkailuun, muutamaa ravipätkää hyödyntäen, siirsin ponitamman välillä käyntiin keräämään voimia vaikkei se olisikaan ollut kovinkaan innokas kävelemään.

Tallille saavuttuamme laskeuduin alas ratsailta, otin ohjat kaulalta ja talutin ponin takaisin talliin, kiinnitin tamman, kun sain otettua siltä suitset pois. Pesaisin kuolaimia, paketoin ne ja vein takaisin paikoilleen. Putsit otin myös pois ja harjasin enimmät liat pois vieden nekin omalle paikalleen. Lopuksi tein vielä perustarkastuksen ponille, kävin läpi harjalla ja puhdistin kaviot. Vein Mangon takaisin laitumelle, kun aurinko alkoi jo hävitä maisemista. Otin ratsastuskypäräni pois ja tilalle vaihdoin mopokypäräni, käynnistin mopon ja ajoin taas poikaystäväni luo.

''Miten meni tällä kertaa?'' Aatu kysyi ojentaen minulle kaakaomukin ja käpertyen viereeni viltin alle ''Et uskokkaan, kuinka paljon nautin, ilta-auringon väriskaalat olivat todella kauniit ja Mango oli reipas mutta kulki silti erityisen hienosti!'' Sanoin innoissani ja hörpin kaakaotani ''Noniin, hyvältä kuulostaa! Katsottaisiinko joku elokuva?'' Aatu kysyi ja avasi television, josta piti tulla jokin elokuva, jonka olimme jo nähneet, elokuva oli komedia, erityisen hauska ja mielenkiintoinen, hyvinkin mukaansa tempaava, joten miksemme katso sitä aina vaan uudelleen ja uudelleen. Loppuilta menikin elokuvan parissa, oman kullan kainalossa miettien päivän onnistumisia.

Vastaus:

Tosi ihana tarina taas sulta! Kuvailit asiat tosi nätisti, etenkin tarinan alussa ja ratsastamisvaiheessa :). Tykkäsin tämän lukemisesta siis paljon, ja sun kirjoitustyyli on oikein kiva. ♥ Ja ihanaa kun olet näin aktiivinen!
Yhden kirjoitusvirheen ainakin bongasin tekstistä - 'shetlanninponi tamma' --> 'shetlanninponitamma', mutta pikkujuttu vain, eikä se haitannut tarinan lukemista! ;)

Saat tästä hoitotarinasta palkaksi 44v€.

• Tyyne

Nimi: Ulrika

16.07.2017 23:19
Hevosenhoitajana oleminen on työtä. Työläinen saa itse toivoa vuorojaan, mutta ne eivät läheskään aina toteudu. Työajat ovat vain arvoituja työaikoja, eikä työpaikalta voi lähteä, ennen kuin kaikki työt on tehty. Tilanteesta riippuen, työntekijä saatetaan myös kutsua töihin vaikka vapaapäivänään, ja vain todella painava syy oikeuttaa kieltäytymiseen.
Käytännössä työntekijä on ainakin jollakin tasolla aina sidottu työpaikalleen, vuorokauden ympäri. Hänellä on oma vastuualueensa, josta täytyy huolehtia, joskus yksin, joskus ehkä tiimin kanssa. Henkilö on kuitenkin aina vastuussa omasta työstään, ja jos hän mokaa, hän on vaarassa saada potkut, tai esimiehen hiillostavan puhuttelun vähintäänkin.

Kyynärpäitäni kohti valuva kuravesi oli muodostanut ruskeita, toisiensa läpi risteileviä rantuja käsivarsiini. Kuin verisuonia, joiden kautta hevostytön elämän eliksiiri, tallipihan kaivosta nostettu, ja kertaalleen harjapakin ja sen sisällön pesemiseen käytetty vesi virtasi ruumiin läpi. Tai ainakin päivittäistä fyysistä työtä tekevien käsien läpi, siihen kohtaan, jossa hupparin ylös käärityt hihat imaisivat valtoimenaan virtaavat purot lopulta kangassäikeisiinsä.
- Mä en tajua, että ne valmennukset alkaa jo huomenna. Ihan hullua, puhelin viereisellä hoitopuomilla Seraa harjaavalle Elizalle.
- No, me tultiin mukaan vain tiistain estevalmennukseen, osallistumislistat täyttyi aika nopeaan. Mutta odotas vaan, eikös ne Keijukummun kisatkin ole jo ensi viikonloppuna? Eliza virnisti innostuneena ponitammansa selän yli. Minä katsahdin häneen kauhistuneena, yrittäen saada mustasta sankosta roiskuvaa vettä osuvaa päätallin kulmalla olevaan viemäriin.
- Niin pian? Apua! Onneksi me mennään vaan helppoa C:tä. Se ei ole rata eikä mikään. Jos oltaisiin menty esteluokkaa, niin olisin varmaan jo kuollut jännitykseen. Estekilpailut on kamalia!

Tompan musta, satulahuoneen kelmeässä valossa kiiluva harjapakki seisoi hyllyllä siistin rivin jatkeena, Callen harjapakin vieressä. Olin juuri lastannut uudenkarkeat harjat sen sisään, ja siirtänyt vanhan, kelta-ruskean pakin sisältöineen kuivumaan pesuoperaation jäljiltä. Vanha saisi siirtyä tallin varastoon, ja se pääsisi ehkä myöhemmin uudelleen käyttöön, mutta Tomppa ansaitsi minun mielestäni uuden, hienon pakin!
- Tompan pakki on ihan synkkä, satulahuoneeseen tullut Jenny kutristi nauraen kulmiaan. Hän nappasi Liven pirteän vaaleanpunaisen harjapakin syliinsä ja suuntasi sitten hoitoponinsa suitsikoukulle.
- Mä nyt vain satun olemaan aika synkkä persoona, naurahdin takaisin, vaikka oikeastaan se ei pitänyt edes paikkaansa. - Ostin Tompalle juuri sinisen huovan! Aioitko sä lähteä ratsastamaan?
- Joo, käyn vähän kentällä käppäilemässä. Huomenna en kuitenkaan välttämättä ehdi ratsastamaan, kun on ne valmennukset, Jenny sanoi. - Hei, tiesitkö muuten, että Roi osaa ihan sikahienoja temppuja! Oltiin Pipsan kanssa eilen kentällä sen kanssa. Se osaa kumartaa, kuopia ja hypätä pystyynkin. Ihan mielettömän upea hevonen!
- Mitä? Olitko sä Roin kanssa kentällä? Oikeastiko? minä hämmennyin. Olihan Roi komea ja osaava ori, mutta en minä sitä miksikään sirkushevoseksi osannut uskoa.
- Joo, joo! Mä en malta odottaa, että pääsen sen selkään maanantaina! Jenny henkäisi ja nojautui satulahuoneen keskellä olevaan metallirunkoon, joka oli lähinnä satuloiden puhdistamista varten. Tyttö näytti halkeavan pian innostuksesta väläyttäessään minulle leveän hammashymynsä.
- Häh? Miten sä menet Roilla? Onko multa mennyt jotain ohi?
- Se on mun hoitohevonen nykyään, Jenny sanoi kummastuneena. - Etkö sä tiennyt?
- Oikeasti? minä toistin. - Onneksi olkoon! Mä oon ollut täällä joka päivä, mutta en taida sittenkään olla yhtä fiksu, kun kuvittelin! Entä Live?
- Hei, siitä on vasta pari päivää. Aika tuore juttu, Jenny irvisti pahoittelevasti. - Ja mä hoidan Liveä myös.
- Okei, onko vielä jotain muuta tietämisen arvoista? Mä tiedän Ritan, sehän on uusin, vai mitä? naurahdin napaten Tompan suitset käsivarrelleni. Jenny tuijotteli satulahuoneen katossa värisevää, pölyistä lamppua mietiskellen hetken. Keijukumpuun oli siunaantunut jo ihan hyvä talliporukka, pullollaan hoitajia ja yksityisiä, joista suurimman osan tiesin ainakin nimeltä.
- Hmm. Vivianilla on kaksi hoitsua myös. Se otti Karankin oikeastaan heti ekan hoitopäivän jälkeen.

Matalalta paistava ilta-aurinko pilkotti Tompan karsinan ikkunasta kirkkaana valokeilana, osoittaen suoraan käytävän betonilattiaan. Ruuna kurotteli turpaansa ikkunan syvennykseen, puhaltaen reunalla olevan pölyn pois syvällä huokauksella. Liikuttelin sukaa rauhallisin liikkein Tompan kirjavan vatsan päällä, yrittäen saada päivän perusharjauksen tehtyä. Ruuna norkoili koko ajan kiltisti karsinan takaseinustalla, mutta minä haukottelin leveästi, ja olisin oikeastaan ollut jo valmis yöpuulle työntäytteisen tallipäivän jälkeen.
- Tänään voidaan vaan himmailla, eikö vaan? Käydään vaikka lyhyt maastolenkki, tai jotain, juttelin Tompalle, joka käänsi katseensa minuun päin, kuin merkkinä siitä, että se kuunteli. - Huomenna on kuitenkin valmennus, tiesitkös? Mennään kuuntelemaan Tyynen neuvoja, niin meistä tulee entistä parempia!
Rapsutin Tomppaa harjanjuuresta, kunnes sormieni päihin kerääntyi ohut, harmaa kerros hilsettä ja muuta likaa. Tomppa räpytteli kilttejä silmiään ja raahnutti minua turvallaan välillä takaisin, kun rapsutin sen mielestä juuri oikeaa kohtaa. Tarjosin sille kättäni hamuttavaksi, mutta Tompan harmiksi, minulla ei ollut antaa sille makupaloja.
- Arvaa mitä? Sä et ole mulle tippaakaan liian suuri halinalleksi!

Tomppa alkoi heti kalisutella kuolaintaan, kun olin asetellut sille suitset päähän ja kiristänyt leuka- ja turpahihnat.
- Lopeta, sun hampaat menee pilalle, sipaisin ruunan turpaa sormellani. Pujotin riimunarun kuolainrenkaan läpi, leuan alta vastakkaiseen kuolaimeen, jotta sain tarvittaessa hevosen tukevaan otteeseen taluttaessani sitä maastossa. Maiskautin muutaman kerran huuliani, jolloin Tomppa käännähti kuuliaisesti tallikäytävälle, ja siitä ulos päätallin ovesta.
Ilma oli oikein suotuisa, verrattuna viimepäivien sade- ja ukkoskuuroihin, mutta ilmeisesti nyt uusi helleaalto teki tuloaan. Haaveilin, kuinka voisin jokin päivä hypätä Tompan paljaaseen selkään ja suunnata laitumien takana siintävälle lammelle ja uida ruunan rinnalla muiden tallilaisten kanssa.
Tallipihan asfalttipäällystetty julkisivu ja parkkipaikat vaihtuivat koivujen reunustamaksi metsätieksi, jonka tiiviiksi tamppautunut hiekka oli muuttunut kostean maaperän myötä tummanruskeaksi. Metsässä tuoksui raikkaalta, ja linnut visersivät iltaisia seremonioitaan, samalla kun aurinko kultasi maiseman lämpimän sävyiseksi. Tomppa jatkoi kuolaimella leikkimistään, mutta käveli kiltisti rinnallani tiiraillen välillä tien molemmille puolille avautuvaa, loppumattoman näköistä lehtimetsää, jonka vehreä heinikko ja kasteen koristamat saniaiset saivat näyttämään entistä rehevämmältä. Koivujen valkokirjavien runkojen välistä kimmelsi peilityyni lampi, jonka pinnalle horisonttiin painuvan auringon silta laskeutui.
Se ei enää tuntunut työltä.

Ihminen tekee kaikkensa sen eteen, että saa tehdä työkseen sitä, mitä todella haluaa. Unelmatyönsä tekijä käy koulunsa, lukee ja tenttii. Käy läpi työharjoittelut, jolloin kaikki alleviivaavat rinnassa roikkuvasta nimilapusta sanan "harjoittelija". Tekee ehkä muutaman sijaisuuden tai hetken töitä määräaikaisessa työsuhteessa, jolloin hän on ainakin alkuun vain ylimääräinen pyörä, joka yrittää hoitaa hommansa ennen kuin työsuhde loppuu, tai hänet irtisanotaan koeajan aikana.
Kaiken tuon urakan jälkeen, saattaa kuitenkin vihdoin ja viimein saada oman työpaikan, jolloin hänestä tulee työyhteisön täysivaltainen jäsen, ja kaikki toivottavat hänet tervetulleeksi. Lomaa juhlitaan töissä karkkipussin kera, ja illalla työtovereiden kanssa alkoholin ja sulosointuisen karaoken parissa. Kun eläkkeelle jäännin aika koittaa, kaikki ovat haikein, mutta toisaalta onnellisin mielin, onhan hyvä työntekijä ansainnut eläkkeensä.
Vaikka työ on joskus raskasta, aikaavievää ja murentaa mielenterveyttä pala palalta, tavalla tai toisella, se on kuitenkin juuri sitä, mitä työntekijä rakastaa, ja mitä hän haluaa tehdä. Tai ainakin sen kuuluisi olla. Minulla se oli juuri sitä!

Vastaus:

En kestä kuinka ihana tarina taas. ♥ Ihan älyttömän tunnelmallinen tarina ja teksti oli jälleen erittäin laadukasta, enkä keksi tästä mitään huonoa sanottavaa! Ihanan yksityiskohtaista kuvailua, varsinkin tarinan lopussa ja kun olit Tompan karsinassa :). Uppouduin tähän täysin ja olisin taas voinut jatkaa vaikka loputtomiin!

Saat tästä kyllä täydet 60v€, loistavaa työtä taas! :)

• Tyyne

Nimi: Mia

16.07.2017 22:32
HOITOTARINA NO.1 - UUSIA TUTTAVUUKSIA

Auringon säteet paistoivat sälekaihtimien lävitse suoraan silmiini, vaikka kuinka yritinkään sulkea tuota inhottavaa valoilmiötä näkökentältäni en vain voinut enää teeskennellä nukkuvaa vaan jouduin alistumaan ja avaamaan silmäni siristellen ja hieman unihiekkoja silmästä pois hieroen. Nousin istumaan valkoisiin lakanoihin puetulle sängylle ja avasin verhot ihastellen maisemia, vaikkakin en erityisemmin pitänyt auringonpaisteesta aamutuimaan rakastin kesää ja sen tuomia mahdollisuuksia ulkona oleskeluun, talvella pystyi myös olemaan ulkona muttei se ole läheskään niin hauskaa, kuin kesäisin. Suoristin hieman pyjamaani ja laitoin vaaleanpunaiset aamutohvelit jalkoihini ja lähdin kävelemään kohti portaita laahaavin askelin, otin tukea portaiden kaiteesta ja lähdin hivuttautumaan hitaasti alakertaan päästäen muutaman haukotuksen huulieni lävitse.

''Huomenta Ruusunen'', kuulin pirteän naisen, eli äitini äänen keittiön porukoilta ''Huomenta vaan sinullekin'', sanoin pieni hymynpoikainen kasvoillani ja istahdin keittiön pöydän ääreen kaksoisveljeäni vastapäätä, olin häntä vain muutaman minuutin nuorempi mutta siitä huolimatta hän halusi aina sanoa itseään isoveljekseni, olihan hän periaatteessa isoveljeni, olihan hän syntynyt minua aiemmin. Äitini laski valkoisen ikeasta ostetun murokulhon nenäni eteen, ojensi lusikan sekä ison juomalasin. Kaadoin lasiin itselleni pöydällä olevaa appelsiini mehua ja suljin korkin tiukasti, kaadoin muroja hitaasti kulhooni vieläkin haukotellen, voitelin itselleni samalla ruisleivän ja laitoin sen päälle salaatin, juustoa sekä kinkun, muroihin kaadoin maitoa ja aloin syömään aamupalaani toisinaan vanhemmilleni sekä veljelleni jutellen.

Kävelin takaisin huoneeseeni ja rupesin etsimään itselleni vaatteita tallille lähtöä varten. En ajatellut ratsastavani tänään, joten ajattelin laittaa hieman rennommat vaatteet päälleni. ''Hmm.. collegehousut, niken lenkkarit...'', ajattelin ääneen ottaen samalla vaatekaapista vaatteita. Puin harmaat isot collegehousut jalkoihini ja etsin laatikosta itselleni valkoiset nilkkasukat, laitoin päälleni puolihihaisen ison crop-mallisen hupparin ja jalkoihini mustat niken lenkkitossut. Istahdin meikkipöytäni ääreen ja taivutin hieman pitkiä ripisiäni ja laitoin hieman kulmaväriä, en jaksanut panostaa ulkonäkööni erityisemmin, menenhän vain tallille. Painoin pääni alaspäin, kohti lattiaa ja sidoin hiukseni korkealle poninhännälle, otin adidaksen jumppakassin ja sulloin sinne itselleni mustan new era merkkisen lippalakkini sekä muutamaa pikkusälää, iskin mopokypäräni päähän ja aloitin matkan kohti Keijukummun tallia.

Astelin kohti tallipihaa, olin jättänyt moponi sekä kypäränihieman kauemmas tallista, jotta en säikäyttäisi hevosia mopon kovalla äänellä, päähäni olin vaihtanut new eran lippiksen, jonka mukaani olin ottanut. Nenääni kantautui tuttu tuoksu, olimme noin kuukausi sitten muuttaneet enkä ollut hetkeen päässyt ratsastamaan, mikä sai minut, true ponitytön erittäin kiukkuiseksi sekä hämmentyneeksi, mutta onneksi sain itselleni kyseiseltä tallilta hoitohevoset Mangon sekä Monnin, olen valintoihini hyvinkin tyytyväinen, koska sattumoisin olen enemmänkin ponityttö enkä liiemmin korkeista hevosista välitä vaikka kokemuksieni puolesta pystyn pitämään minkä tahansa hevosen kurissa. Haahuilin ympäriinsä, tutustuin hieman paikkoihin samalla, kun yritin etsiä tallin omistajaa, kunnes tunsin käden laskeutuvan hartioilleni ''Hei! Etsitkös jotain?'' Nainen kysyi minulta hymyillen ''Kyllä, tallin omistajaa, olen uusi, Mia Nieminen palveluksessanne! Olen Monnin sekä Mangon uusi hoitaja ja tulin nyt sitten tervehtimään niitä'' Selitin asiani reippaasti, ehkä liiankin, katsoeni naisen kasvoja, jotka täyttyivät hämmennyksestä mutta palautuivat nopeasti ja nauravainen hymy nousi kasvoille ''Onpas sinulla paljon asiaa, olen Tyyne, omistan tämän tallin ja voin ilomielin näyttää sinulle kummatkin ponit, osaat kuitenkin varmaan hakea vaikkapa Mangon itsenäisesti, jos katson vierestä?'' Tyyne sanoi ja katsahti minuun kun kävelimme laidunta kohti ''Olen yleensä tällainen papupata..'', sanoin naurahtaen ''..Kyllä, kiitos, osaan kyllä hakea ponin itse, olen harrastanut hevostelua sekä ratsastusta jo noin kymmenen vuotta, asuimme neljä vuotta Espanjassa ja silloin tuli myös uusia kokemuksia erilaisista, eritasoisista hevosista, isoista ja pienistä'', jatkoin lausettani hymyillen.

Pääsimme laitumen reunaan ja kävin hakemassa ensimmäisenä shetlanninponin nimeltään Mango, talutin sitä tallipihaa pitkin kohti tallia ja laitoin sen kiinni molemmin puolin tallikäytävälle. Laitoin riimunnarun takaisin koukkuun, minne minut neuvottiin se laittamaan. Noudin itselleni shettiksen harjalaatikon ja rupesin harjaamaan ponia kumisualla niskasta aloittaen ja edeten aina takapäähän, pöly ja lika irtoi erityisen hyvin karvasta, vaihdoin pölyharjaan ja käytin pitkiä sekä voimakkaita vetoja, jotta ylimääräinen pöly irtoaisi varmasti Iineksen karvan pinnalta. Otin karkean harjan pakin pohjalta ja poistin pepun päälle jääneet kurat, otin pehmeän harjan ja suoritin lopullisen harjauksen. Harjasin pään pakista löytäneelläni pääharjalla. Selvitin harjan ja hännän ensin sormiani käyttäen ja siirryin pehmeään harjaan, jotta en repisi jouhia irti. Harjasin jalkoja ja puhdistin kaviot kaviokoukulla, poni kiilsi puhtauttaan, enkä voinut muutakuin hymyillä, tein letin ponin otsaharjaan ja otin puhelimellani kuvan lopputuloksesta.

Vein Mangon takaisin kirmaamaan laitumelle ja menin itse talliin tutkiskelemaan ympäristöä, päätin tarkistaa samalla, onko Mangon karsinaa siivottu, hoitohevosten karsioiden siisteys kuului ilmeisesti hoitajien tehtäviin enkä malttanut odottaa päästä tositoimiin, karsinalle saavuttuani otin suoraan kottikärryt sekä talikon kouraani ja puhdistin karsinan. Kävelin tämän varustehuoneeseen ja tarkistin ponin varusteet, oliko ne ehjät sekä puhtaat, en siksi, että olisin tuomitseva vaan siksi, että saisin jonkinnäköistä tekemistä, ennenkuin hakisin Monnin puhdistukseen, samalla tarkistin myös Monnin varusteet. Oli sen verran lämmin päivä, että halusin vain katsoa ympärilleni, en kokenut tarpeelliseksi viedä Monnia taikka Mangoa helteeseen kävelemään, sain tutustua niihin harjauksen sekä perustarkastuksen aikana ja loput selviäsi minulle, kuten elokuvissa aina sanotaan - seuraavassa jaksossa. Seuraavalla käyntikerrallani voisin jopa käydä ainakin toisen selässä, mikäli se vain Tyynelle olisi okei.

Kävelin taas laidunta kohti ja hain tuon kauniin orin laitumelta, jonka musta karva oli hieman pölyinen, mutta senhän takia minä olen olemassa, jotta saan taas ponin kiiltämään kauneuttaan. Talutin Monnin kohti tallia ja sidoin sen käytävälle, se ei vaikuttanut täysin rennolta vaan vaikutti olevan hieman jännittynyt, tästä syystä tarkistin Monnin peruskunnon, oliko haavoja missään tai hiertymiä, luonteestahan se saattoi myös johtua mutta koskaan ei voinut mielestäni olla liian varma. Harjasin Monninkin samalla tavalla, kuten Mangonkin ja lähdin viemään ponia takaisin laitumelle, jotta se ei ihan harjauksesta kyllästyisi.

Kävelin moponi luokse, laitoin kypäräni päähäni ja matkani kohti poikaystäväni kotia alkoi, päätin lähteä yöksi hänen luokseen, koska en tarvinnut vaihtovaatteita sillä osa vaatteistani oli hänen luonaan, olimme tunteneet jo pitkään aluksi netin välityksellä ja tapailimme kauan kunnes noin kolme vuotta sitten rupesimme seurustelemaan. Kurvasin moponi Aatun talon pihaan ja kävelin suoraan sisälle syömään iltapalaa.

Vastaus:

Tämähän oli oikein hyvä aloitustarina, odotan innolla lisää hoitotarinoita sulta! :) Tarinaa oli kiva lukea ja kuvailit asiat oikein hyvin, mikä on tietysti vain plussaa.
Pari pientä vinkkiä voisin sulle antaa seuraavia tarinoita ajatellen: tuotemerkit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella (esim. Nike, Adidas, Ikea) ja voisit korvata joissain lauseissa yhden pilkun pisteellä, niin lauseista ei tulisi niin pitkiä :-).

Tykkäsin tästä tarinasta ja sun kirjoitustyylistä kyllä kovasti - saat tästä palkaksi 43v€!

• Tyyne

 

Muistithan jättää kavionjälkesi vieraskirjaan ja pyytää hoitsuksi jotakin hevosistamme? ;)

 

©2017 Virtuaalitalli Keijukumpu - suntuubi.com