Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hoitokirja

Tänne kuuluu kaikki hoitajien sekä yksäriomistajien kirjoittamat hoito- ja tapahtumatarinat. 

Ekstratehtävät ovat ainakin toistaiseksi nyt tauolla, ja niiden tilalle on tullut Tallilla tapahtuu -tehtäväpaja!

 

Mukavia hoitohetkiä!

 


HEVOSENVAIHTOHAASTE

Keijis haastaa 19.6. kaikki tallilaiset vaihtamaan ratsujaan toistensa kanssa! Kaikki halukkaat muodostaa siis chatossa parit ja vaihtavat siis hoitsujaan/yksäreitään yhden ratsastuksen ajaksi. Molemmat kirjoittavat pienet tarinat tästä ratsastuskerrasta, chatossa voi sopia yksityiskohtia, tai sitten toinen osapuoli ottaa vain mallia ensimmäiseksi kirjoittavan tarinasta. Haasteen suorittamiseen on aikaa pari viikkoa!

Eliza - Ossian (Sera & Peikkonen)
Jenny - Lyydia (Live & Ellie)

Sukka - Luna (Mimmi & Mango)
Linda - Woojin (Monni & Lotto)
Avra - Cecilie (Monttu & Hira)

 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Avra

15.07.2018 23:24
Tarina 7 - onneks osaan uida!

Keijukummun 1-vuotisbileet olivat kisojen osalta ohitse, mutta mun mielestä hauskin osa oli vasta edessä. Talliporukka alkoi valmistautua uittoreissua varten syötyään ensin kunnon eväät taukohuoneessa. Innostus kupli jokaisen sisällä ja se varmasti tarttuisi hevosiinkin. Ainakin Monttuun..
Lähdin yhdessä Ossianin, Cecilien, Samin, Tyynen, Lyydian, Lolan ja Margaretin kanssa kohti yksäritallia valmistelemaan ratsujamme. Itse olin vaihtanut päälleni rennon t-paidan ja pehmeät shortsit, jolloin ei haittaisi vaikka kastuisinkin. Onneksi lämpölukemat lipuivat yli kahdenkymmenenviiden, eli kesä kyllä kuivaisi, vaikka joutuisinkin veden varaan.
“Saa nähdä pysyykö Monttu käsissä vai lennänkö sinne lammen monttuun”, heitin ilmoille kävellessämme pihalla ja koko porukka nauroi.
“Entä jos mä vaikka otan Montun liinaan?” Tyyne ehdotti ja katsoin häntä “hei pliis”-ilmeellä.
“Voi Tyyne, mää vähän luulen että Monttua ei mikään liina pidättele jos se haluaa lähteä”, Sami tokaisi ja Tyyne taisi hetkessä tajuta mitä edes ehdotti.
“Nojoo, hyvä pointti”, nainen naurahti.

Päätin lähteä ilman satulaa, sillä Monttua ei kyllä saisi kahluusyvyydessä pidäteltyä ja uutta yleissatulaa ei tehnyt mieli kastella. Heitin orille päähän aachensuitset uudella timanttiotsapannalla ja bridongkuolaimella varustettuna. Kiinnitin kaulalle vanhan riimunnarun hätävaraksi, ja päätin jättää kaiken muun ylimääräisen nyt pois. Monttu oli yleensä vedestä niin innoissaan, että varusteet vaan lentelisivät ympäri rantaa ja niitä saisi sitten kissojen ja koirien kanssa etsiä.
“Alkaako olla valmista?” kuului Tyynen huuto Britin karsinalta. Hutaisin hiukseni taakse ponnarille, laitoin kypärän päähän ja tartuin Montun ohjiin.
“Noniin, nyt lähetään poika pulikoimaan!” hihkaisin innoissani ja lähdin tallipihalle. Suurin osa tallilaisista olikin jo päässyt ulos ja ratsautumaan.
“Hei voiks joku puntata?” kysyin kovaan ääneen ja tuijotin Montun selkää. Eipä tonne 180-senttimetrin korkeuteen tälläinen 156-senttinen tappi niin helposti hyppäisikään. Onneksi Sami ystävällisesti tarttui koipeeni ja melkein heitti minut Siinainvuoreni selkään. Kiitin häntä ja ohjasin Montun Tyynen ja Britin perään. Olipa ihanaa tuntea Montun lämpimät ja karvaiset kyljet paljaiden säärieni alla. Ratsastussaappaat olin vaihtanut nauhattomiin tennareihin, jotka kesällä toimivat tallikenkinäni. Muuten tuntuikin hieman hassulta ratsastaa Montulla ilman satulaa, tämä kun oli ehkä toinen kertani punaruunikon paljaassa selässä.

Hevosjono kääntyi hiljakseen metsän päätieltä kohti uittolampea. Olimme ottaneet vain pienen pätkän ravia metsätiellä, jotta hevoset eivät innostuisi liikaa. Ja toisaalta oli liian kuumakin. Monttu vaikutti erittäin tyytyväiseltä tälläiseen maastoretkeen, vaikka yleensä orilta löytyi menohaluja enemmän kuin tarpeeksi. Nyt se löntysteli rauhallisena Britin perässä ja katseli ympärilleen. Monttu käyttäytyi tänään todella oudosti - kisoissa se oli hermoraunio ja nyt maastossa se oli muka rento kuin mikä?
“Lampi lähestyy!” Tyyne huikkasi ja sai Montun höristämään korviaan ja nostamaan päätään. Lampi kimalsi kauniina edessämme ja tunsin Montun innostuvan allani, kun hevonen näki vettä.
“Varokaa sit Monttua! Mä en ota mitään vastuuta vesiroiskeista”, ilmoitin nauraen ja kiristin ohjia. Monttu melkein ravasi rantaan ja kerkesin juuri ja juuri potkaista kengät jaloistani, kun punaruunikko jo kirmasi veteen. Multa pääsi vahingossa kiljaisu, kun kylmä vesi ylettyi jalkoihini. Mutta Monttupas ei siitä välittänyt - kahlasi vain syvemmälle. Kuulin naurua takaatani rannalta, kun Monttu kerkesi jo melkein sukeltamaan. Yksikään tekemäni pidäte ei mennyt läpi - ori vain jatkoi matkaansa syvemmälle ja lopulta luiskahdin jo liukkaasta selästä veteen. Uusi kirkaisu ja pari saamenkielistä pahaa sanaa.
“MONTTUU! Tää vesi on kylmää!” huusin ja koitin roikkua riimunnarussa minkä pystyin.
“TAKAS NYT SIELTÄ SENKIN KONI!” jatkoin huutoa ja sain onneksi vedettyä itseni hevosen kaulaan kiinni. Se vain tyytyväisenä pärskähteli ja ui minkä kerkesi, mutta onneksi ymmärsi kääntyä ympäri. Juuri ja juuri kerkesin takaisin selkään istumaan, kun Monttu jo nousi korkeammalle rantaan ja oli enää mahaansa myöten vedessä. Näin tallilaisten nauravan, osa nauroi maha kippurassa ja Sukka melkein tipahti Mimmin selästä. Enkä voinut enää pidätellä naurua, vaan purskahdin itsekin nauruun.
“Onneks mä osaan uida!” sain suustani sanottua naurun seasta.
“Siinä meillä vasta vesipeto!” Ulrika nauroi ja pudistelin päätäni. Oli muutkin jo kerenneet veteen, osa melkein yhtä syvälle kuin me ja osa rantavedessä kahlaten. Peikko näytti innostuvan totisesti nyhtämään rantaheinikosta välipalaa, jolloin Ossian koitti kaikin voimin kiskoa Trolli-raukan päätä ylös. Pian poni kuitenkin pomppasi syvemmälle veteen, jolloin poloinen Ossian tipahti yllätyksestä veteen. Kaikki repesivät uudelleen nauruun. Mä ehkä hieman liian äänekkäästi, jolloin Monttu säikähti ja ponkaisi oikein voimalla sivulle. Luisuin liukkaasta selästä äänekkään molskahduksen kera veteen, jolloin sain aikaan vain enemmän naurua.
“Perhanan perhana!” karjaisin ja nousin seisomaan vedessä. Monttu katsoi minua silmät suurina ja pörisi kuin traktori.
“Miten mä pääsen enää takas selkään?” parahdin ja tuijotin uljasta - mutta liian suurta - ratsuani epätoivoisena.
“Taluta se syvemmälle niin pääset selkään veden avulla”, Cecilie viisaana ehdotti ja koitin houkutella Monttua syvemmälle veteen, pitäen tiukasti liukkaista nahkaohjista ja riimunnarusta kiinni. Ori ampaisikin yllättäen kovalla vauhdilla syvemmälle, jolloin se kiskaisi minut mukanaan ja sain mukavan vesikylvyn uudestaan.

Helposti yli tunnin saimme kulutettua pulikoimiseen. Onnekseni - tai siis minun ja jo tippuneen Ossianin onneksi - en ollut ainut joka pääsi pesulle, sillä myös Eliza, Sami ja Tyyne joutuivat vesipetojen uhriksi. Monttu piti kyllä suurien kavioidensa avulla huolen siitä, että muutkin saivat nauttia kesäisestä suihkusta. Se paiskoi kavioitaan rantavedessä niin, että sitä roiskui kuin ämpäristä viattomien uhrien päälle. Onneksi kukaan ei kuitenkaan pahastunut, vaan nauroimme vatsat kipeiksi ja melkein pissat housuissa nauraen lähdimme paluumatkalle.
“Meidän on pakko tulla joku päivä uudestaan!” Eliza huusi innoissaan ja sai kannattavat äänet ehdotukselleen.
“Joo, tullaan heti huomenna!” Lola vaati Eetun selästä kauempaa.
“Tyyne eiks me voitais pitää kesäleiri?” Jenny puolestaan kysyi ja Tyyne kääntyi jonon etupäästä katsomaan tallilaisiaan.
“Jaa-a”, hän vastasi mystisesti ja käänsi katseensa taas menosuuntaan. Toivoin kyllä itsekin jotain kivoja kesätapahtumia tulevaksi, oli se sitten uittamista tai lisää kisoja.
Hevoset tallustelivat rauhallisesti, hännät laiskasti heilahdellen pitkin metsätietä. Kun pääsimme lähemmäs tallia, aurinko sai taas pellolla leijailevat ötökät kimaltelemaan.
“Katsokaa, keijuja!” Luna hihkaisi ja me kaikki tietysti katsoimme. Ihan kuin keijuja olisi lennellyt pellon yllä auringon laskiessa hiljalleen. Keijukummun ympäristö oli kyllä täydellisen kaunis - varsinkin ilta-auringossa.
“Hyvää syntymäpäivää Keijis!” huudahdin iloisesti ja kuului muutama hurraa-huuto.
Vihdoinkin olin löytänyt paikan, jonne tunsin kuuluvani.

Nimi: Avra

14.07.2018 17:42
Tarina 6 - Ehkä seuraavalla kerralla sit palkintojakin… ?

“Mulla tulee kohta jännäkakat housuun”, kuulin Ossianin sanovan takapenkiltä ja koko autolastillinen naureskeli hermostuneesti.. Ajoin kohti Keijukummun tallia kädet tiukasti rattia puristaen. Matkalla olin poiminut kyytiin Elizan, Jennyn, Ossianin ja Samin.
“Ehkä Trolli jännäkakkaa sun puolesta”, Sami totesi ja väänteli radiokanavia eestaas.
“No voitteko kuvitella kun oon hypänny Montun kanssa ehkä kaks kertaa maastoesteitä ja minä tyhmä ilmotin meiät noihin kisoihin”, marisin ja käänsin auton hieman jyrkemmin ja vauhdikkaammin risteyksestä.
“AVRA! Meiän ei oo tarkotus kuolla ku vasta radalla!” Jenny parkaisi ja taustapeilistä näin hänen tarttuvan turvavyöhönsä kuin se olisi hänen elämänsä pelastus.
“Älä huoli, mä osaan kyllä ajaa”, vastasin ja kiusoitellakseni painoin mutkaisella kylätiellä hieman kaasua. Ossian hihitti takapenkillä kuin pikkutyttö ja taputti vitsailevasti Jennyä polvelle.
“Mä en kyllä luottais tän naisen ajotaitoihin..” Sami totesi, ehkä vitsaillen, sillä herra istui etupenkillä ilmeisen rennosti.
“EI APUA!” Ossian kirkaisi ja sai meidät kaikki säpsähtämään. Hetken ajan luulin jo että olin ajamassa kolaria.
“Mitä sä huudat?” Eliza kysyi ja Ossian peitti kasvonsa käsillään.
“Mä ihan unohdin.. Mulla on se agilityjuttu Nutsin kanssa”, hän huokaisi ja en voinut kuin nauraa. Jaa, mitähän siitäkin tulisi? Olin kerennyt tässä parissa viikossa oppia tuosta orivarsasta ainakin sen, että siihen ei kannattanut luottaa..

Viimeinkin parkkeerasin tallin pihaan, jossa onneksi ei ollut vielä ruuhkaa. Auto tyhjeni jo ennen kuin olin edes ehtinyt edes laittaa käsijarrun päälle.
“Hei oottakaaa!” huusin perään kun nousin itsekin ylös ja menin kaivamaan takakontista tallikassini. Sitten lukitsin autoni ovet ja lähdin kulkemaan kohti yksäritallia. Kello oli vasta puoli yhdeksän aamulla, mutta Monttu varmaan odotteli jo kärsimättömänä karsinassaan syytä sille, miksi hän ei ole päässyt ulos.
Laskin tallikassini Montun loimitelineen eteen ja kurkkasin karsinaan. Ori seisoi karsinan pimeimmässä nurkassa nuokkuen. Suuni meinasi loksahtaa auki. Ai mitä, Monttu vielä torkuilla? Onkohan koni kunnossa?
“Monttuu, ooksä hereillä?” huhuilin ja hitaasti livahdin karsinaan porkkananpala kädessäni. Monttu avasi silmänsä ja meinasi säikähtää minua ensin.
“Mä se vaan oon”, naurahdin ja ojensin kättäni kohti punaruunikkoa. Se haisteli porkkananpalaa ja hetkessä hotkaisi herkun suuhunsa.
“Meillä olis tänään meiän ekat kisat!” hihkaisin innoissani ja rapsutin jättiläistä korvan takaa. Monttu vain haukotteli ja meni tutkimaan ruokakuppiaan ruuan toivossa.

Hetken rupateltuani niitä näitä Montulle suuntasin kohti varustehuonetta ja kaivoin upouuden harjapakin uusine harjoineen esiin. Vanhat olivat jo niin nuhjuisia, että päätin ostaa uudet. Samalla oli tullut shoppailtua vähän muutakin.. Pari uutta loimea, uusi riimu ja naru, uusi martsari, otsapanta, satulakin.. Rahaahan sinne paloi mutta oli se sen arvoistakin!
Kävelin takaisin Montun karsinalle harjapakin kanssa ja otin riimun ja narun koukusta. Monttu saisi nyt kokeilla uutta keltaista riimuaan. Ori nuuhkaisi riimua epäluuloisena, mutta kumman kiltisti antoi mun laittaa riimun päähän. Tämä kiltti ja rauhallinen käytös enteilisi jotain pahaa…
“Moi Avra!” kuulin Tyynen äänen täysin yllättäen ja käännyimme Montun kanssa samaan aikaan kohti karsinan ovea. Jos mulla olis samanlaiset korvat kuin Montulla, nekin olisi hörössä.
“Ai moi!” vastasin häkellyksestä toivuttuani. Monttu siirtyi tunkemaan turpaansa kaltereiden välistä kohti Tyyneä. Nainen naurahti ja rapsutti pilkkuturpaa. Sidottuani Montun riimunnarun pikasolmulla kalteriin, pujahdin ulos ovesta ja kumarruin harjapakille.
“Mä sit syytän sua jos meillä menee huonosti, kun et ottanu meitä enää maastoestevalkkaan”, vitsailin ja sain Tyyneltä piruilevan virneen takaisin. Ängin itseni takaisin Montun karsinaan ja rupesin harjaamaan punertavaa kaulaa.
“No mä lupaan sitten ottaa teidät seuraavaan valkkaan ekana mukaan”, nainen sanoi rapsutellen edelleen - nyt nautinnosta nuokkuvan - orin turpaa. Monttu oli kyllä siitä erikoinen kaveri, että se ei kovin monelta ihmiseltä suostunut hellyydenosoituksia vastaanottamaan. Tässä parissa kuukaudessa olin jo ehtinyt huomata, että Monttu valikoi ihmisensä tarkasti. Kai sille oli sitten aiemmassa kodissaan jotain tapahtunut? Kenties kisaratsuna sen ympärillä olevat ihmiset vaihtuivat useammin kuin varusteet päällä.

Harjasin ja puunasin punaruunikkoani reilun tunnin ja hiki kylllä virtasi. Tuossa ajassa letitin myös Montun harjan pienille sykeröille - kaikille olisi turvallisempaa jos Montun kauniit jouhet olisivat siististi sykeröillä eikä suussani. Ties mitä radalla tapahtuisi, kun en näkisi mitään ja saisin syljeksiä jouhia suustani.
Raahasin Montun karsinalle estesatulan valkoisella kisahuovalla, meksikolaiset suitset pelhamkuolaimella ja maastoesteille tarkoitetut suojat putsien kera. Monttu tutkaili korvat hörössä toimintaani ja yritti tietenkin olla kaikessa tekemisessäni mukana. Sain kyllästymiseen asti työntää orin turpaa pois kun laitoin suojia paikoilleen. Sain myös ärähtää kunnolla kun punaruunikko meinasi varastaa satulavyössä olleen lampaankarvapehmusteen. Suitsiin Siinainvuoreni ei enää uskaltanutkaan koskea, kun katsoin valmiiksi orin aikeita pahasti. Se tyytyi vain rapsuttamaan turpaansa etujalkoihinsa ja salaa yritti repiä suojia auki.
“Monttu älä viitti, säästä sun energiat radalle”, mutisin ja kiristin satulavyötä. Seuraavaksi siirsin pikkuisen jakkaran Montun pään viereen, tarrasin suitsiin ja rupesin taikomaan niitä vikuroivan orin päähän.
“Saas nähdä miten tänään käy” huokaisin.

Keijukummun piha oli jo melkoisen täynnä kuhinaa, kun raahasin selvästi hermostuneen ratsuni ulos. Monttu täytyisi suuren kokonsa puolesta lämmitellä vähän pidempään, joten ajattelin mennä pihan läheisyyteen jo pyörimään. Ja samalla täytyisi seurata Ossianin ja Nutsin show!
“NUTS!” kuului vihainen karjaisu ja tääs mun ja Montun päät kääntyivät samaan aikaan äänen suuntaan. Seura tekee kaltaisekseen, vai?
Hörähdin nauramaan kun näin, että Nuts oli selvästi erimieltä Ossianin kanssa siitä, että menisikö pari ulos vai takaisin talliin. Nuts tietysti sitä mieltä, että takaisin talliin - Ossian-raukan yrittäessä saada varsaa ulos. Monttu silmäili noita kahta korvat hörössä ja pää ylhäällä, ja päästi sitten helkkarin kimeän hirnahduksen.
“Oo hiljaa nyt pönttö!” mutisin ja lähdin kiskomaan amerikkalaistani Tyynen suuntaan. Kyselin naiselta, että missä olisi parasta aloittaa lämmittely, kun Ossian ja Nuts olivat varanneet kentän.
“Varmaan kannattaa pyöriä vähän tossa tiellä mikä vie maastoon. Kunhan Ossian ja Nuts selviytyvät, voidaan purkaa kenttä lämmittelyä varten”, Tyyne vastasi ja nyökkäsin. Koska penkkiä ei näkynyt lähimaillakaan, Tyyne ystävällisesti avusti minut jättiläisen selkään ja kiristi vielä satulavyönkin. Suuntasin Montun sitten metsään johtavalle tielle, seuraten kuitenkin tarkasti Ossiania ja Nutsia. Juuri ennenkuin näköyhteys katkesi, käänsin Montun ympäri ja ratsastin käynnissä takaisinpäin. Muutaman kerran kerkesin pyörähtää, kunnes Tyyne kajautti ilmoille tiedon, että kaksikko aloittaisi temppuratansa. Siirsin Montun lähemmäs kenttää ja Cecilie ystävällisesti tarrasi Montun suitsiin kiinni, ettei ori keksisi lähteä pyörimään.

Saatuamme hyvät naurut show’sta ja annettuamme raikuvat aplodit Ossianille ja hämmentyneelle Nuts-varsalle, lähdin taas kävelemään kohti metsää, siksi aikaa että kenttä tyhjennettäisiin. Rentoutin itseni niin rennoksi kuin vain kykenin, jotta Monttukin rentoutuisi. Ori jostain syystä stressasi nyt enemmän kuin normaalisti. Metsätiellä vastaamme tuli muutama hevonen, jolloin Monttu viskasi päänsä ylös ja steppasi kuin mikäkin espanjalainen.
“Mikä sua vaivaa?” ähkäisin kun kääntäessäni Montun taas ympäri kohti tallipihaa se yritti syöksähtää kiitolaukkaan. Sain kuin sainkin orin pidettyä käsissäni ja koitin miettiä, missä oli vika. Ei punaruunikolla kipuja näyttänyt olevan, mutta pitäisi vielä vaikka Tyyneä tarkistamaan hevonen kunnolla.
Tallipihalle päästyämme huitelin Tyynen luokseni. Nainen tarttui Montun ohjiin, jotta pääsin hyppäämään alas.
“Mä en tajuu mikä tätä vaivaa”, puuskahdin ja kokeilin kädelläni ensin orin jalat. Se ei aristellut yhtään.
“Se näyttää olevan vähän hermona vaan”, Tyyne totesi ja tarkisti suitsien soljet ja kuolaimen. Mikään ei näyttänyt hankaavan tai aiheuttavan kipua. Tarkistin vielä satulan sään kohdalta ja kyljistä. Satulakin oli täydellisesti mitoitettu Montulle, joten senkään ei pitäisi olla vialla.
“Ehkä sitä vaan hermostuttaa”, Tyyne toisti ja punttasi mut takaisin selkään. Montun korvat pyörivät jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, kun ohjasin orin kentälle lämmitelläkseni kunnolla.

Kisasuorituksemme meni täysin penkin alle. Monttu näki mörköjä joka suunnassa ja meinasin muutamaan otteeseen tippuakin. Esteet ylitimme jotenkuten, mutta esteiden väleissä jouduimme tappelemaan siitä, kuka määrää, jolloin aikaa kului ihan liikaa. Sijoitus oli melko peräpäässä, kahdeksastoista.
“Ei se mitään poika, enskerralla paremmin”, tokaisin ja taputin oria kaulalle, kun laskeuduin alas selästä loppuverryttelyn jälkeen. Nyt olisi aikaa valmistautua uittoreissuun.
Talutin punaruunikon yksäritalliin omaan karsinaansa. Otin heti ensimmäisenä suitset pois ja vaihdoin uuden keltaisen riimun tilalle. Kiinnitin Montun riimunnarusta vetosolmulla kalteriin ja rupesin ottamaan satulaa pois. Monttu ravisteli päätään ja etsi karsinan lattialta heinänkorsia. Raukka oli tietysti nälkäinen. Otin nopeasti myös suojat ja putsit pois, vein varusteet varustehuoneeseen paikoilleen ja käväisin hakemassa rakkaalleni sylillisen heinää välipalaksi. Heitin vielä Montulle selkään ohuen fleeceloimen ja lähdin itsekin evästauolle tallihuoneeseen. Onneksi uittoreissuun oli vielä aikaa, kerkeäisin mättää mahaani hieman välipalaa.
“Ehkä ensikerralla sitten palkinnoille”, naurahdin itsekseni kävellessäni yksäritallista päätalliin.

Vastaus:

Ihan superkiva tarina, tykkäsin tästäkin kyllä paljon! <3 Teksti oli jälleen ihanan sujuvaa ja hyvin kuvailtua että tarinaa oli kyllä todella mukava lukea. Tarina sisälsi myös hyvin huumoria ja kerroit päivästä monipuolisesti, mutta silti mukavan tiivistetysti :).
Varmasti pääsette vielä joku kerta sijoillekin, ehkä tosiaan jo teidän seuraavissa kisoissa ;).

Palkaksi saat tästä tarinasta 57v€!

• Tyyne

Nimi: Hertta

10.07.2018 17:09
Pelkoa ja rakkautta ilmassa - hoitotarina numero 2

Pyöräilin kohti Keijukumpua. Vauhdin huuma tarttui silmiini ja ajattelin Mangoa, minun ihanaa hoitoponiani. Tämä oli toinen kerta, kun kävin Keijiksessä. Ehkä tänään pystyisin jutella jonkun tallilaisen kanssa jopa, kun en viime kerralla ehtinyt. Kurvasin tallipihaan. Lukitsin pyöräni ja näin, että hevoset olivat laitumella. Silmiini osui tammalaidun. Aurinko paahtoi taivaalla kirkkaana ja lämpimänä. Olin hiessä, koska aurinko lämmitti niin paljon, vaikka minulla oli vain t-paita ja kesäratsastushousut päällä. Nyt eikun vain etsimään Mangoa! Etsin melkein koko laitumen läpi kunnes huomasin, yhdellä tarhan nurkalla olevan ruskean, karvaisen, söpön ja pienen pepun. Tuon olin pakko olla Mango!

-Mangoo! Huusin sitä.

Se alkoi pukitella ja villiintyä. Taisi tulla joko hepuli tai paniikki siitä, että olin tulossa hakemaan sitä. Huomasin Tyynen, joka teki jossain hiukan kauempana jotain tallihommia. Olin kuitenkin liian ujo mennäkseni suoraan Tyynen luo puhumaan. Sen sijaan Tyyne huomasi minut, hymyili ja lähti kävelemään luokseni. Taisin itsekin vahingossa paljonkin hymyillä - tai ainakin vähän.

-Moi! Kuulin Tyynen iloisen äänen.

-Moi, ajattelin tulla taas vähän moikkaamaan Mangoa ja muutenkin hoitaa sitä, sanoin innoissani Tyynelle.

-Kuulostaa hyvältä! Mun pitää jatkaa nyt tallitöitä, pidä hauskaa Mangon kanssa! Tyyne kuittasi ja lähti jatkamaan tallitöitä.

Hain satulahuoneesta riimun ja narun jotta voisin hakea Mangon sen omaan karsinaan. Se pukitteli yhä. Maanittelin sitä koko ajan. Mango jatkaa säntäilyyään, mutta lopulta se väsyy ja antaa periksi. Pujotan riimun sen päähän ja rapsutan sitä kaulalta.

-Hieno poni! Kuiskaan sille ja lähden viemään sitä kohti laitumen porttia.

Avaan portin ja muut tammat ovat jo tulossa kohti porttia. Saan ne kuitenkin onneksi häädettyä pois portilta, etteivät ne karkaisi. Talutan Mangon sen omaan karsinaan ja ensi töikseni alan harjaamaan sitä minun omilla parilla harjalla, jotka olin tuonut viime käynnilläni tallille. Huomaan, kuinka mutainen se on ja totean, että se pitää pestä.

Talutan sen pesukarsinaan. Se haistelee innoissaan ympärilleen, ja yrittää löytää taskustani herkkuja. Laitan Mangon pesukarsinan käytäväketjuun, ja etsin käsiini letkun millä pesisin sen. Se löytyikin pian karsinan kulmasta, joku taisi olla jättänyt sen siihen. Avaan letkun ja alan huuhdella Mangoa. Se on ihan mudassa ja lannassa, näköjään piehtaroinut jonkun muun hepan lannassa. Se ei malta olla paikoillaan vaan yrittää melkeinpä kokoajan etsiä herkkuja taskustani. Huuhtelen Mangon kokonaan, ja hieron siihen pesushampoota. Annan shampoon vaikuttaa kunnolla. Huuhtelen shampoon vielä pois. Sitten kehun sitä kuinka hienosti se osasi käyttäytyä pesupaikalla ja pesun aikana. Käyn pyytämässä Tyyneltä hikiviilaa lainaan, sillä minulla ei ollut vielä omaa sellaista. Tyyne antoi minulle pienen hikiviilan, juuri sopivan kokoisen Mangolle. Alan poistaa hikiviilalla ylimääräistä vettä Mangosta. Poistan huolellisesti kaikki loputkin ylimääräiset vedet pois tammasta. Otan riimunarun ja irrotan pesukarsinan ketjut Mangon riimusta.

Talutan tamman laitumelle, jotta voisin antaa sen kuivua. Ajattelin nyt puhdistaa sen karsinan. Ilman muita mietteitä haen tallin yhteisen talikon ja kottikärryt. Vien ne Mangon karsinaan ja alan nostella talikolla lantoja kottikärryihin. Olipa Mangon karsina melkeinpä täynnä lantaa! Sain jopa vartin kaivella lantoja sen karsinasta, ennen kuin sen karsina näytti oikeasti tosi hyvältä. Työnsit kottikärryt jotka olivat täynnä lantaa lantalaan.

Haen Mangon laitumelta, sillä se omaa lievän kaviokuumeen. Se alkaa villiintyä, ja minulle tulee ongelmia sen kiinni nappaamisessa. Mutta nyt olin varautunut tähän herkulla. Laitoin herkun kämmenelleni. Mango alkoi astella minun luo varovasti, mutta kun se tajusi, että minulla oli herkullinen omenanpala kädessä, se lähti laukkaamaan minua kohti. Pujotin riimun sen päähän ja houkuttelin sen omenanpalalla portille. Portin ulkopuolella annoin sen syödä omenanpalan. Vein sen karsinaan. En laittanut sitä kiinni, sillä aikoisin harjata sen vain ihan nopeasti. Olin juuri aloittamassa harjaamaan ponia mahan alta kunnes kuulin karsinan oven narahduksen ja vips – poni yhtäkkiä oli poissa karsinasta. Samalla silmäräpsäyksellä olin jo tiputtanut harjat karsinan lattialle ja lähtenyt pelon ympäröimänä tallikäytävälle katsomaan kaikki paikat läpi ettei ponia olisi näkynyt missään. Mutta pahin pelkoni toteutui – ponia ei näkynyt ollenkaan missään tallissa.

-TYYNEE!!! MANGO ON KARANNUT! TALLIPORUKKA TULKAA AUTTAA MUA ETSIMÄÄN MANGOA JOKA KARKASI! huusin hädissäni tallille.

Lähdin juoksemaan täyttä vauhtia polttavat kyyneleen silmissä kohti maastopolkua. Kun juoksin metsän päätietä, näin ehkä jonkun ruskean eläimen kirmaavan täyttä nelistystä. Itkin varmaan enemmän kuin mitä olin koskaan ennen, edes vauvana. Entä, jos näkisin Mangon kohta kuolleena jossain tien reunassa pian! ravistin kuitenkin pelottavat mielikuvat pois päästäni ja jatkoin etsintöjä. Särki päätä. En kuitenkaan voinut mitään sille, nyt oli vaan pakko yrittää löytää Mango. Pakko. Juoksin hengästyneenä vähän yli metsätien puolivälin, kunnes huomasin tien, joka vei pellolle. Mango oli varmasti mennyt pellolle syömään heinää tai kauraa! Juoksin sinne tielle. Kyyneleet polttivat yhä silmänkulmaani, kun yritin samanaikaisesti juosta ja yrittää levittää tietoa Mangon karkaamisesta tallilaisille ja lähellä asuville ihmisille. En olisi ikinä arvannut, että olisin joutunut tänään vielä etsimään karannutta hoitoponiani tallin maastotieltä. Nyt pelto näkyikin edessäni. Nopeutin vauhtiani, vaikka jokainen jäseneni huusivat että minun pitäisi vain pysähtyä ja levätä. Kun olin ihan pellon toisella päädyllä, edessäni näin ruskean ponin. Poni söi ruohoa, joka kasvoi pellon ja metsän välillä. Ei kai... se... ollut Mango! Katsoin ponia tarkemmin. Kyllä. Se oli Mango, karannut hoitoponini. Kiinnitin riimunarun lukon Mangon riimuun ja huokaisin suuresti helpotuksesta. Halasin sitä ja laitoin tallille viestin että Mango oli löytynyt ja sitä ei enää tarvitse etsiä. Lähdin taluttamaan ponia tallia kohti. Talutin matkan reippaasti, sillä nyt en tahtonut tehdä muuta kun vain levätä. En ottanut yhtään ravia ponin kanssa vaikka olisi tehnyt mieli. Olin vaan niin väsynyt.

Pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen olimme vihdoin tallilla. Tyyne oli tullut minua vastaan.

-Teit ihan oikein, kun lähdit ponin perään ja ilmoitit muille siitä, että poni oli karannut. Ja ennen kaikkea tosi hienoa, että löysit sen itse! Tyyne sanoi minulle onnellisella äänellä.

-Onneksi poni löytyi. Olin juossut aikamoisen matkan ennen kuin löysin Mangon, ilmoitin hengästyneenä.

Tuntuu kuin kaikki olisi ollut ikuisuuden jälkeen edes vähän onnellisempaa kuin mitä oli ennen Mangon karkaamista. Talutin ponin karsinaan ja lähdin hoitajien oleskelutilaan syömään ja lepäämään. Olin juuri tullut oleskeluhuoneeseen, kun kuulin jonkun äänen.

-Tahdotko mokkapalan? Luna, Mangon entinen hoitaja kysyi minulta ja virnisti.

-Otan mielelläni, vastasin nolona ja hengästyneenä.

Otin mokkapalan enkä välittänyt vaikka koko maailma olisi tuijottanut minua. Söin sen nopeasti ja otin kurkunpalasia, joita oli pari pöydällä. Lepäsin tämän jälkeen vielä hetken sohvalla kunnes menin harjaamaan Mangoa. Putsasin ponin yltä päältä. Kun harjasin mahan alta, Mango työnsi päänsä olkapääni ylitse. Tämä taisi olla oikeaa ponin ja ihmisen välistä rakkautta. Halasin ponia takaisin. Olin onnellinen. Minulla ja Mangolla taisi olla jo jonkinlainen yhteinen sävel.

Vastaus:

Olipas jännittävä tarina, no ainakaan ei tule Mangon kanssa tylsää! :D Tarina oli oikein kivasti kirjoitettu ja teksti olikin jo hieman sujuvampaa kuin edellisessä tarinassasi. Kuvailit mukavasti ja kerroit hyvin muutamia yksityiskohtiakin, mutta välillä tarinassa oli vähän vaikea pysyä mukana. Lisää huolellisuutta ja sujuvuutta tekstiin vain niin hyvä tulee! ;)

Saat palkaksi tällä kertaa 47v€ :).

• Tyyne

Nimi: Hertta

10.07.2018 10:04
♡ Mango on ihana ♡ hoitotarina numero 1 ♡
Pakkasin tallikamat reppuuni. Pakkasin jonkun vanhan oranssin pölyharjan ja vihreän kaviokoukun. Ne saisivat nyt kelvata hoitovälineinä tällä kertaa. Olin lähdössä ensimmäistä kertaa Keijukumpuun. Kun reppuni oli pakattu, kävin keittiössä nappaamassa yhden omenan mukaan. Se olisi makupala Mangolle.
Hain nopeasti pyöräilykypärän ja lähdin sinisellä jopollani pyöräilemään kohti Keijukumpua. Matka taittui nopeasti ja olin pian jo todella lähellä tallia. Vatsassani lenteli perhosia - tai niitä keijuja josta olin kuullut puhuttavan. Hetken päästä olin tallin pihassa. Jätin pyöräni nojaamaan isoon vaahteraan ja lukitsin sen. Lähdin kävelemään kohti tallirakennusta. Tallipihalla näin tallikissa Lyytin, joka käveli tallia päin. Katsoin sitä. Se oli tosi söpö kissa, mutta en antanut ajatuksiani jäädä kissaan, vaan ajatukseni olivat Mangossa. Minun hoitohevosessani, jota olin menossa tapaamaan tänään ekaa kertaa. Yhtäkkiä Hopo riensi luokseni. Rapsutin sitä vähän, ennen kuin riensin tallirakennukselle. Se oli kirkkaankeltainen. Kävelin varovasti sisälle ja kuulin pari hirnahdusta jostain tallikäytävältä. Jotkut hevoset tahtoivat sanoa minulle varmaan "tervetuloa Keijikseen". Kävelin tallikäytävällä. Näin perällä lopulta&nbsp; yhden karsinan, jossa seisoi pieni, rautias shetlanninponi. Karsinan ovessa luki "Mango". Se oli hoitohevoseni. Siinä se oli. Oikeasti. Minun oli vaikea käsittää, että tässä se todellakin oli. Mango. Astuin varovasti karsinaan. Mango näytti käyttävän tilaisuutta hyväkseen ja yritti karata karsinasta. Mutta se ei päässyt sillä olin pysäyttänyt sen juuri ennen kuin se olisi livistänyt pois karsinasta. Nauroin sille. Miten se osasikin olla niin ihana! Yhtäkkiä se alkoi kerjäämään herkkuja. Samalla hetkellä muistinkin omenan, jonka olin työntänyt taskuuni ennen lähtöä. Otin sen kämmelelleni ja tarjosin sitä ponille. Ei sekuntiakaan, niin poni oli jo saanut ensimmäisen palan suuhunsa. Se jauhoi palan nopeasti ja alkoi haukkaamaan seuraavaa palaa. Käänsin omenan vielä toisin päin, että loputkin omenat päätyisivät Mangon suuhun. Poni mutusti omenan loppuun. Kaivoin harjan ja kaviokoukun repustani ja aloin harjata Mangoa. Siitä lähti tosi paljon pölyä, joten sain harjata kyllä kauan. Reilun tunnin harjaamisen jälkeen poni oikein kiilsi auringossa. Putsasin sen kaviot vielä.

Lähdin taluttamaan sitä tämän jälkeen tallipihalle. Se käveli innoissaan vierelläni. Päätin lähteä tallipihalla taluttamisen sijaan lähteä maastoon taluttelemaan. Se voisi olla mukavempaa puuhaa molemmille. Taputtelin melkein koko ajan Mangoa. Se oli niin ihana. Pysähdyin hetkeksi metsätielle ottamaan kuvia Mangosta. Se haisteli kännykkääni ja yritti syödä sitä. Sain ihania että hauskoja kuvia siitä, joten hyvillä mielin pystyimme jatkaa retkeämme. Kävelimme hetken, ennen kuin pyysin ponia raviin. Maiskautin sille. Maiskautin uudestaan ja lähdin itse kovempaan juoksuun. Maiskautin vielä kolmannen kerran. Sitten poni pukitti kerran ja lähti raviponin tyyliin täyteen raviin. En meinannut aluksi edes pysyä sen perässä mutta pakko se oli vaan mennä ponin vieressä. Sitten poni teki äkkipysähdyksen ja alkoi haistelemaan taskujeni sisältöä. "Hei, ei minulla mitään herkkupaloja ole Mango" kuiskasin Mangolle. Se kuitenkin löysi pari päivää vanhan ruisleivän. Muistin, että olin työntänyt sen taskuuni toissapäivänä koska olin lähtenyt jonnekin luontopolulle kävelemään. Annoin ponin syödä sen koska en itse halunnut syödä sitä. Tajusin, että olimme ihan pian jo tallin pihassa. Vilkaisin kelloa: 20.39. Sehän oli jo tosi paljon! Maastolenkkimme oli kestänyt puolitoista tuntia.

Talutin Mangon reippaasti talliin ja aloin harjaamaan sitä. Ponista lähti pari puunlehteä ja vähän pölyä. Putsasin sen kaviot myös. Niissä oli paljon mutaa, hiekkaa ja kiviä. Jäin halaamaan ponia. Halasin sitä oikein pitkään, pitkään. Halasin ihanaa Mangoa. Mangoa. Olin varmaan maailman onnellisin ihminen tällä hetkellä. Keijukumpu on paras talli mitä olla voi!

Ja Mango on paras poni joka on maailmassa!♡

Vastaus:

Oikein kiva eka tarina sulta! :) Pituutta oli tässä mukavasti ja tarinaa oli mielestäni tosi kivaa lukea. Kuvailet Mangoa tosi söpösti, ja varsinkin tarinan loppu oli tosi ihanasti kirjoitettu :). Silti sujuvuutta olisi tekstiin vielä kaivattu enemmän, jota saat luotua esimerkiksi pidentämällä lauseita ja kuvailemalla monipuolisemmin!

Palkaksi saat tästä tarinasta 45v€.

• Tyyne

Nimi: Cecilie

02.07.2018 21:53
Montulla monttuun vai ojasta allikkoon?

Olin pidemmän aikaa jo pitänyt taukoa ratsastamisesta, kun omat kiireeni sekä eropaperien kirjoittaminen oli vienyt aikaa sekä omaa jaksamistani hyvinkin paljon. Nyt kuitenkin olin tullut Keijukumpuun jälleen katsomaan kuinka Hiralla ja muilla meni. Olin hyvin otettu, kun Tyyne sekä Avra tulivat halaamaan minua heti, kun pääsin sisälle tallin varustehuoneeseen, jossa kaksikko oli jo siistimässä varusteita.
"Cecilie! Ihanaa, että tulit!", Tyyne hihkaisi halatessaan ja kiedoin käteni hänen ympärilleen tiukkaan halaukseen. Minua meinasi alkaa itkettämään pitkän ajan jälkeen tämä tapaaminen, koska tunsin erittäin pahaa omaatuntoa kaikesta siitä, mitä olin jättänyt tekemättä ja sanomatta.
"Cecilie, todella mukavaa nähdä taas!", Avra tuli sanomaan ja halasi minua lämpimästi, lämpimän hymyn kavuten nuoremman neidin kasvoille. Olin pakahtua ilosta sekä kaikesta siitä miten minut otettiin jälleen vastaan tallille. Halasin Avraa tiukasti, lopuksi hymähtäen pienesti ja esitellen Hiran uutta pinkkiä satulaa sekä pinkkejä suitsia. Pian varustehuoneeseen saapui Ossian, joka oli myös kuullut erostani, sekä elämästäni, joka oli hieman mennyt päin honkia viimeaikoina. Hän tuli luokseni halaten lujasti, kertoen miten asiat järjestyisivät ja tallilta saisin aina tukea sekä turvaa! Silloin meinasi minulla tulla tulla lopullisesti itku, joka itseasiassa tulikin. Hämmennyin siitä sympatian sekä empatian määrästä, jonka sain, enkä todellakaan sitä ollut odottanut. Ihania yllätyksiä, positiivisia sellaisia!

Hetken aikaa juttelimme neljästään varustehuoneessa, kunnes Tyyne muistutti minua Avran kanssa olevasta hevosten vaihdosta, jonka miltei jo unohdin. Naurahdin pehmeästi, peittäen kädelläni suuni hassutellen hieman muiden edessä saaden nämä nauramaan.
"No niin tosiaan! Avra, tuletko niin putsataan nämä varusteet, niin saat Hiralle uudet suitset sekä satulan käyttöön.", selitin puolinauraen, kun mietin kuinka hyviä kuvia saisin Hirasta nyt, kun oli kesä ja kukkasia sekä uudet varusteet.
"Joo, mennään vaan.", Avra naurahti takaisin, jolloin Tyyne sekä Ossian lähti talliin, minun sekä Avran jääden putsailemaan ja siistimään varusteita, ennen kuin hakisimme hevoset laitumilta talliin. Juttelimme samalla hieman Montun sekä Hiran pahimmista oikuista, sekä niiden tempuista, joita ne osasivat tehdä jos ei oma omistaja ollut niillä ratsastamassa taikka hoitamassa. Itse nauraa käkätin kuin mikäkin hullu, koska en ollut nauranut pitkään aikaan rankkojen aikojeni takia. Lopulta varusteet olivat siistitty ja lähdimme viemään niitä hevosten karsinoille. Otin Montun riimunnarun ja riimun, Avran ottaessa Hiran riimun sekä narun.

Ulkona oli aivan täydellinen keli, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pienoinen lämmin tuulenvire kävi vasten kasvojani, saaden pitkät hiukseni hulmahtelemaan tuulessa.
"Hei, odota! Anna mulle sun kamera!", Avra sanahti ja lopulta meille tuli siinä samassa kuvaus tuokio, jolloin Avra kuvaili minua omalla järkkärilläni pidemmän aikaa eri paikoissa sekä eri kulmista. Nauroimme paljon ja vitsailimme mallin urasta, johon olisin kuulemma ollut erittäin passeli.
"Ehei, älä nyt hulluja puhu, Avra. Mutta, kiitos kuitenkin. Oot säkin tosi upee bööna!", kehuin Avraa, jolle taisin olla hieman jopa kateellinen tuon ulkonäöstä. Olihan Avra näyttävä pakkaus, ehkä jopa liiankin omaan mieleeni, kun ajatukset alkoivat laukkailemaan päässäni.
"Meidän pitää kuvata Hiraa sekä Monttua, kun Hiralla on uudet varusteetkin.", sanahdin sitten ja meitä vastaan käveli 17-vuotias vaaleaverikkö, Jenny hevosensa Delin kanssa. Vilkutin Jennylle leveästi ja kävelin tätä ja Deliä vastaan hymyssä suin.
"Jenny! Tarvitsisin sun apua.. Tuota olsiitko voinut kuvailla meitä Avran kanssa kentällä, kun mennään toistemme hevosilla ja sitten myöhemmin Hiraa ja minua erikseen?", utelin hieman nolona, mutta uskalsin sentään kysyä apua.
"Monttua ja muakin saa kuvata erikseen.", Avra heitti sitten heti perään naureskellen. Jenny katseli meitä kahta hieman oudoksuen ensin, mutta sitten Deli nyökytteli Jennyn puolesta päätä, jolle hymähdin lämpimään sävyyn.
"Asia on siis Delin kanssa päätetty, anteeks Jenny.", selitin puolinauraen eikä Jenny tätä ottanut pahakseen vaan suostui sitten lopulta.
"Okei, mä vien Delin talliin ja tuun sit perässä kentälle.", Jenny hihkaisi lähtien Delin kanssa meidän ohi, kadoten sitten näköpiiristä.

Kävelimme Avran kanssa laitumille, jolloin minä lähdin hakemaan Monttua, montusta.. Kirjaimellisesti! Monttu oli onnistunut jäämään ojaan seisomaan, eikä suostunut sieltä tulemaan heti pois. Minun piti mennä Montun viereen seisomaan orin vierelle, tuima ilme naamallani ja tuuppimaan tuota liikkeelle, Montun hieman isotellessa.
"Monttu! Nyt jos sä et liiku, teen susta makkaraa jouluksi!", silloin lähti Monttu ojasta vauhdilla, enkä kerennyt tästä napata kiinni, kun Monttu lähti laukkailemaan karkuun. Pidemmän aikaa sain metsästää tätä viheliäistä ponia lautumelta, kunnes lopulta sain sen herkuilla kiinni. Phiuh! Pyyhin hikeä otsaltani, puuskuttaen hyvin paljon tullessani minua odottelevan Avran sekä Hiran luokse.
"Hemmetti, miten vaikea koni on saada kiinni...", yritin nauraa, mutten puuskutukseltani ehtinyt, vaan lähdimme taluttelemaan heppoja talliin.
"Monttu osaa olla vähän hankala, Hira anto tosi hyvin kiinni.", Avra tokaisi, minun jäädessä miettimään, miten helppoon hevoseen olinkaan tottunut. Osasihan Hirakin olla erittäin tuittupää ja ihan oikea Ä**Ä isolla ämmällä.

Talleille ja karsinoille päästyä, aloin harjailemaan Monttua pitkin sekä rauhallisin vedoin, Jennyn tullessa katselemaan meidän hevosten hoitoa sekä varustamista. Avra huuteli välillä Hiran karsinasta jotain ja minä huutelin takaisin, mutta keskityin aivan liikaa varusteiden päälle laittoon, kunnes Monttu pääsi taskuilleni, jossa oli herkkuja.
"MONTTUUUU!!", karjaisin puolihuvittuneena ja Avra ryntäsi katsomaan mikä oli hätänä, kunnes huomasi taskuni olevan puoliksi revennyt.
"Unohdin mainita, et se tekee tota..", Avra vain nauroi minulle ja Montulle, mikä sai minutkin ajattelemaan tätä asiaa hieman valoisammin, saisin uuden takin ja ehkä Monttu nyt tykkäisi minusta enemmän. Hevoset oli pian varustettu ja aloimme siirtyä pikkuhiljaa kentälle, jonne Jenny tuli mukana minun kamerani kanssa, pystyttäen pari estettä kentän keskelle minun ja Avran kanssa.

Nousin Montun selkään ja mietin miten hurjan korkea tämä ori oli. Ihan hirmu korkea, verrattuna omaan kääpiööni, Hiraan. Miltei jo pyörrytti olla niin ison, mutta uljaan hevosen selässä, kuten Monttu oli. Lähdin kävelemään pitkillä ohjilla hetken aikaa uralla, jolloin nurkkaan tullessa, Monttu säpsähti ja meinasin lentää satulasta alas, mutta onneksi refleksini pelastivat minut ja sain orin harjaksesta kiinni. Pitikin ottaa jalustimet hetkeksi ylös kävellessä.. Avra vain naurahti ja kysyi oliko kaikki kunnossa ja minä näytin peukkua. Keräsin ohjaa kireämmälle ja aloin ratsastaa käynnissä uralla ja pohkeella ohjasin lähinnä monttua kulmiin asti. Menohalut syttyivät tällä oripojalla miltei heti raviin päästyämme, jolloin osasin tähän onneksi varautua, koska Avra oli tästä minulle maininnut. Pidätin oria ja rantastin syvälle kulmiin, tehden kulmiin voltit. Toistimme sitä hetken, kunnes teimme pitkien sivujen keskelle voltit ja lyhyellä sivulla kevyttä ravia. Lopulta nostin laukkaa, jolloin jouduin oikeasti tekemään töitä sekä pidättämään menohaluista Monttua. Ainakin omat lihakseni saivat kunnon treenin, Monnin vain pyrkiessä eteenpäin, mutta onneksi ennakoin ja osasin pidättää oria juuri sopivasti.
"Mä hyppään nuo esteet! Leivon kakkua jos putoon.", naurahdin ja aloin tuntea kuinka lennokas sekä pehmeä laukka alkoi viedä meitä eteenpäin kohti esteitä. Monttu oikein imi esteelle ja ponnisti kauniisti esteen ylitse. Menohalut jatkuivat yhä, Montun korkuessa uralle päästyämme, jolloin kaarsin loivasti vaihtaen laukan sekä suunnan, kun seuraava este oli jo edessä. Oikealla hetkellä pidätin, oriin loikatessa jälleen todella hyvin, mutta nurkassa tuli hirvittävä vihreä peikko vastaan, jolle piti esitellä, miten ne kaviot nousee maasta. Säpsähtäen, pienet pukit heitettyään, roikuin puoliksi maassa, jalka jalustimessa jumissa. Monttu vain kaahotti eteenpäin, kunnes lopulta sain jalustimesta jalan irti ja kierin muutaman kerran hiekkakentällä ja kävin istumaan. Monttu rauhoittui yksin hetken aikaa, kun minä tuijottelin menoa sieltä kentän laidalta käsin istuen hiekalla, kohtaan minne putosin.
"Ootsä kunnossa?", Avra sekä Jenny huusi melkein yhteen ääneen, mutta silloin minä vasta naurukohtauksen sain. Kaksikko ihmetteli mitä minun päässäni liikkui, mutta minusta tämä oli oivaa vaihtelua.
"Joo, olen! Haen Montun ja meen sillä nuo esteet uudelleen, jos se peikko ei tuu pelottelemaan taas.", selitin putsaten hiekkaa varusteistani sekä kävellen Montun luokse, joka pää korkealla minua hieman epäilevästi tuijotteli.
"Monttu hei, älä nyt kehtaa olla tommonen tai mä oikeesti teen susta makkaraa.", selittelin rauhallisesti, Montun ohjista kiinni ottaen ja nousten selkään. Ori vain mulkaisi minua ja lähti aika hitaasti liikkeelle. Ilmiselvästi osoitti minulle hienosti mieltään, kuin mikäkin hienosto ori nyt. Loppujen lopuksi ratsastimme vielä laukassa pari kierrosta kentällä, kunnes otimme uudelleen esteet, mutta toisesta suunnasta, jolloin niitä mörköjäkään ei tullut nurkkiin kummittelemaan. Taputtelin ja rapsuttelin Monttua paljon, sekä kehuin tuota hyväksi makkaraksi. Hieman se mulkoili minua tuimasti, mutta seuraavaksi olisi kuvauksien vuoro.

Avra kertoi Hiran menneen todella upeasti ja tykkäsi sen laukasta ja hypyistä paljon. Minä olin hyvilläni, että jollakin menee Hiran kanssa sentään edes hyvin.
"Monttukin oli noh vähän omintakeinen viiten etelän hetelmä, mutta tykkäsin. Mulla ei oo ollu pitkään aikaan näin hauskaa.", selitin tyytyväisenä, enkä kyllä tosiaan muistanut milloin minulla olisi ollut näin hauskaa. Vaihdoimme hevoset ja sidoimme ne hetkeksi kiinni pihalla olevaan paaluun, kun kävin vaihtamassa kesämekkoni päälle kuvauksia varten. Otimme hevoset mukaan kukkapellolle, jossa Jenny sitten kuvasi meitä lisää ja olimme todellinen dynaaminen duo! Meillä oli superhauskaa ja pelleilimme hevosiemme kanssa pellolla, tehden seppeleitä hevosille sekä meille itsellemme. Lopulta kuitenkin minulta loppui akku kamerasta, joten lähdimme talliin takaisin hoitamaan hevoset kuntoon, että ne pääsisi takaisin laitumille.

Tuijotin hetken Hiraa sen karsinassa ja uppouduin tuon rauhalliseen olotilaan täysin. Unohduin vain katselemaan sitä, enkä tehnyt mitään, ennen kuin Avra kyseli olenko valmis jo.
"Ceci, ootko jo valmis? Mä aattelin jo mennä!", Avra huudahti.
"En ihan vielä, mä vien kohta vasta tän ulos, joten jos et tuu talliin enää niin nähdään huomenna! Mulla oli tosi kivaa tänään, pidetään tää joskus uudestaan!", huudahdin Avran perään ja otin varusteet pois Hiralta.
"Sä oot kyllä mun helmi! Kaunis pieni helmi.", kerroin Hiralle halaten tätä pitkään ja rapsuttelin sitä kaulasta. Kuitenkin nappasin riimun ja narun tammalle, joka kulki koiranpentuna vierellä aina laitumille asti. Sinne Hiran laskettuani, tuijottelin sen ilottelua pidemmän aikaa, ennen kuin oli jo tarpeeksi myöhä, että piti lähteä kotiin.
"Hira, oot mulle rakas! Nähdään huomenna, helmi!", huudahdin vielä paljon rakkautta äänessäni ja vilkuttelin hevoselleni heipat.

Vastaus:

Olipas kyllä ihana tarina! :) Kuvailit tosi kivasti ja tarkasti, ja tarinassa olikin myös mukavasti yksityiskohtia. Teksti oli oikein sujuvaa ja tarina olikin oikein helppolukuinen. Pituuttakin tarinalla oli hyvin ja kerroitkin koko tallipäivästä todella monipuolisesti! Muutama pieni kirjoitusvirhe tekstistä löytyi, mutta ei mitään sen isompaa :).
Tuo otsikko on muuten ihan paras, Montulla monttuun tottakai! :'D

Palkaksi saat tästä 58v€.

• Tyyne

Nimi: Avra

30.06.2018 15:54
Tarina 5 - kukaan ei kuitenkaan voita Monttua!

Järjestelin juuri Montun varustelaatikkoa yksäritallin satulahuoneessa, kun paikalle pyyhälsi uusin tuttavuuteni Cecilie. Käänsin katseeni kohti muutamaa vuotta vanhempaa naista ja hymyillen moikkasin.
“Moi Avra! Ooksä valmis?” hän kysyi ja kampesin itseni ylös lattialta, pyyhkäisten samalla viininpunaisia ratsastushousujani. Tänään oli tarkoitus suorittaa Tyynen järjestämä hevosenvaihtohaaste - Cecilie kokeilisi Monttua ja mä pääsisin kokeilemaan Hiraa, Cecin supersuloista painthevosta.
“Joo!” vastasin innokkaasti ja työnsin varustelaatikon takaisin satulatelineen alle. Suuntasimme iloisesti rupatellen kohti kenttää, jotta voisimme pistää kentän keskelle pystyyn pari estettä kokeilua varten. Ainakin minä halusin nähdä Hiran lennokkaat hypyt, heh.
Kasasimme kentän keskelle noin neljän laukka-askeleen väleille kaksi 60cm pystyä.
“Monttu on varmaan vähän hermona kun joku vieras menee ottamaan sitä kiinni”, varoitin naureskellen kun lähdimme kulkemaan kohti laitumia, ja toivoin, ettei ori alkaisi vetää mitään showta. Cecilie kertoi minulle hieman lisää Hirasta ja minä puolestani paljastin Montun pahimmat oikut. Ceci antoi minulle pari heppanamia taskustaan, ennenkuin tiemme erkanivat laitumien kohdalla. Monttuapa ei niin vain nameilla lahjottaisikaan..
“Hiraaaa!” aloin huhuilla kun pujahdin laitumelle sisään aidan välistä. Tammat nostivat päänsä ruohikosta ja tuijottivat minua. Kaikista kauimmaisena seisoi Untamed Wild Heart, jolla minun oli määrä tänään ratsastaa. Tamma tuijotti minua ja heilautteli häntäänsä laiskasti puolelta toiselle. Se näytti ehkä vähän ihmettelevän, kun hakija ei ollut omistajansa.
“Hira!” toistin kutsuhuutoni uudelleen, jolloin tamma alkoi ottaa askeleita kohti minua. Se keinahteli puolelta toiselle näyttäen tahmealta kuin toffee. Ainakaan hevonen ei pitänyt mitään kiirettä matkassaan.
“Moikka”, tervehdin tammaa ja ojensin sille heppanamin kädessäni kun kirjava kaunotar pääsi luokseni. Hira poimi herkun äkkiä kädestäni ja mussutti menemään. Pujotin riimun tamman päähän ja otin suunnaksi portin hevonen vierelläni.

Odottelin hetken aikaa Cecilietä orilaitumelta. Ilmeisesti Monttu oli niin harmistunut siitä, että kiinniottaja en ollutkaan minä, että hevonen oli vain juossut karkuun Cecin yrittäessä ottaa sitä kiinni. En voinut kuin nauraa Cecin saapuessa puuskuttaen vierellemme.
“Pahuksen koni”, hän päästi suustaan ja nauroin lisää. Taputin hellästi Hiraa kaulalle ja suuntasimme yksäritalliin.
“Laita Montulle vaikka meksikolaiset ja yleissatula. Ehkä pintelit riittää”, ohjeistin nopeasti kun talutin Hiran omaan karsinaansa. Hain tamman harjat ja rupesin puunaamaan. Harjasin tammman huolellisesti läpi päätä ja jalkoja myöten. Harjasin muovisualla harjan ja hännän siistiksi ja laitoin suojat tamman jalkoihin. Satula selkään ja vyö kiinni - tosin hieman erimielisyyksiä oli siitä vyön laitosta.. Hiran mielestä vyö ei ollut kiva ja tamma heitteli pääntään ja yritti pyöriä ympyrää. Onnistuin kuitenkin saamaan Hiran satulavyön kiinni, kun ensin komensin sitä jyreämmällä äänellä. Vielä suitset, jotka tamma antoi kiltisti laittaa päähänsä. Kivaa vaihtelua, kun voi kerrankin varustaa hevosen ilman jakkaraa. Kiinnitin kaikki suitsien soljet ja silitin Hiran turpaa.
“Ooksä valmis?” kuului Cecilien huuto kauempaa.
“Jooo, ihan just!” vastasin ja taputin tamman kaulaa.

Kun Hira seisoi puhtaana ja varustettuna karsinassaan, vedin nopeasti kypärän päähäni ja hanskat käsiini tartuin Hiran ohjiin ja lähdin taluttamaan tammaa ulos. Cecilie ja Monttu seurasivat perässä minuutin päästä. 180-senttinen Cecilie näytti sopussuhtaiselta Montun vierellä. Tosin kyllä varmaan minä ja Hirakin näytimme ihan hyvältä, olihan Hiran säkä vain 4 senttiä pääni yläpuolella.
Talutimme urhoolliset ratsumme kentälle ja naureskelin, kun kerrankin pääsin hevosen selkään ilman avustusta. Kiristin satulavyötä, jolloin Hira rupesi niskuroimaan ja yritti lähteä liikeelle. Pidätin nopeasti ohjista, jolloin tamma viskoi päänsä ylös ja pärskähti.
“Prr, ei vielä!” toruin tammaa ja aloin säätää jalustinhihnoja, kun satulavyö oli kiristetty ja vikurointi loppunut. Annoin sitten pohkeita, jolloin Hira lähti keinahdellen kävelemään eteenpäin ja ohjasin hevosen uralle. Ihan ensiksi aloin ratsastaa Hiraa syvemmälle kulmiin käyttäen pääasiassa sisäpohjetta. Tamma alkoi selvästi notkistua, joten vaihdoin suuntaa ja ratsastin taas syvälle kulmiin. Pian otin mukaan myös voltit joka toisessa kulmassa. Ratsastin uralla reipasta käyntiä, mutta kulmiin tein pari pidätettä, jotta voltti olisi mahdollisimman pieni ja Hira joutuisi taivuttamaan itseään mahdollisimman paljon. Sitten vaihdoin taas suuntaa ja toistin saman uudelleen, tietysti varoen Montun ja Cecilien lämmittelyä. Tehtyäni muutaman kierroksen voltteja kulmiin, siirryin raviin. Ratsastin edelleen kulmat, mutta nyt tein voltit lyhyille sivuille. Sitten päätin ratsastaa voltit harjoitusravissa, mutta pitkät sivut kevyessä ravissa. Sainpahan lämmittelyä omillekin lihaksille.
Hetken ravityöskentelyn jälkeen hidastin hetkeksi käyntiin ja siirryin kävelemään Hiran kanssa uran sisäpuolelle, jotta Cecilie ja Monttu mahtuisivat ohitsemme. Annoin hetkeksi Hiralle pitkät ohjat ja mietin, kokeilisinko nyt hypätä.
“Mä kokeilen nyt hypätä!” ilmoitin Cecilielle ja keräsin ohjat. Hira virkistyi heti ja nostin ravin. Käänsin Hiran uralle ravaamaan ja annoin ravata koko pitkän sivun puoliväliin. Sitten nostin laukan ja käänsin lyhyelle sivulle ja siitä keskilinjalle esteille. Hiran laukka oli paljon lyhyempää verrattuna Montun suureen laukkaan ja mulla oli alussa hieman vaikea istua satulassa. Hira imi hyvin esteelle ja hyppäsi varmasti korkeammalta kuin olisi tarvis. Seuraava este läheni neljällä laukka-askeleella ja lensimme yli. Taputin tammaa kaulalle ja hidastin raviin.
“Wau! Täähän hyppää tosi hyvin”, kehuin tammaa Cecilielle ja päätin ottaa esteet uudestaan, mutta nyt toisesta suunnasta.
“Voi vitsi, tää hyppää niin kivasti ja laukkakin on ihanan pehmeää”, jatkoin kehumista ja taputin Hiraa. Tamma laukkasi pärskähdellen uralla ja käänsin hevosen vielä laukkaamaan voltille.

Päätimme vielä käydä hyppäämässä maastoesteradan penkkiesteen, kun se oli niin pieni ja lähellä. Ratsastimme alkumatkan pitkin ohjin rupatellen niitä näitä, enimmäkseen Hirasta ja Montusta ja tietty Keijukummusta. Cecilie kertoi mitä hauskimpia tarinoita ja muistoja, sekä tottakai mainitsi tallilla vallitsevasta keijupölystä. Nauroin epäuskoisena, tietämättä oliko Cecilie tosissaan vai ei.
“Hei ravataan tää pätkä ja ku käännytään estetielle niin nostetaan laukka”, Cecilie ehdotti ja nyökkäsin. Ilmoitin tulevani Hiran kanssa Cecin ja Montun perässä, sillä Monttu saattaisi luulla olevansa laukkakisoissa jos menisin Hiran kanssa edeltä. Nostimme ravin kun käännyimme päätieltä hiekkatielle. Kevensin Hiran pehmeässä ravissa pitäen varalta hieman pidemmän välimatkan Monttuun. Siinainvuoreni näytti helkkarin isolta täältä Hiran selästä katsottuna.
“Laukka!” Cecilie varoitti kaartaessaan tieltä vasemmalle, jossa penkkieste tulisi pian vastaan. Monttu siirtyi laukkaan ja minä ravasin vielä hetken, jotta Monttu ehtisi mennä kauemmas. Nostin sitten laukan ja pidätin Hiraa, joka näki maastoesteen ja innostui selvästi. Jouduin tekemään muutaman pidätteen ennen estettä, mutta kirjava tamma kiihdytti ja lensi esteen yli kuin lintu. Taputin tammaa kaulalle ja hidastin raviin ja siitä käyntiin.
“Siis mä niin tykkään Hiran hypyistä!” hihkuin innoissani Cecille, joka vain nauroi. Käännyime seuraavasta risteyksestä vasemmalle, takaisin päätielle.

Hoidettuani Hiran takaisin laitumelle menin vielä hetkeksi Montun karsinaan. Ori tuli heti puskemaan hupparini taskuja ja puhisi.
“Sori kultsi, ei mulla nyt oo sulle mitään”, naurahdin ja rapsutin punaruunikon otsaa. Se painoi päänsä alas, jotta yltäisin kunnolla rapsuttamaan.
“Vaikka Hira olikin kiva, niin sä oot silti kaikista kivoin”, mumisin hiljaa ja painoin suukon Montun otsalle. Mun oma rakas rapahousuni.

Vastaus:

Tosi kiva tarina, ootkin ensimmäinen joka kirjoittaa hevosenvaihtohaasteesta! Tarinaa oli oikein helppo ja miellyttävä lukea, sillä teksti oli selkeää ja huolellisesti kirjoitettua. Kuvailit taas tosi mukavalla ja sujuvalla tyylillä, ja kerroit myös hyvin yksityiskohtia :). Tuo loppu varsinkin oli kyllä aivan ihana! <3
Ihanaa muuten kun tässäkin tarinassa mainitsit keijut! :D

Palkaksi saat tällä kertaa 57v€.

• Tyyne

Nimi: Jenny

29.06.2018 20:55
Tallilla tapahtuu - Justus & Donitsi estekisoissa

Tulin juuri ratsastamasta Livellä, meillä oli ollut maastoestevalmennus, joka oli mennyt hyvin. Live oli ollut oma reipas ja rohkea itsensä, ja kaikkien esteiden yli oltiin menty kunnialla. Olin ylpeä hoitoponistani, kun talutin sen karsinaansa ja aloitin ponin hoidon.
Samassa huomasin Justuksen häärimässä tallin käytävällä hieman hermostuneen oloisena. Hän näytti siltä, että hän oli pakkaamassa jotakin varten. Ainakin hän ravasi satulahuoneessa ja kävi vähän väliä sanomassa Tyynelle jotain. Tilanne vaikutti oudolta, mutta keskityin vain Liven hoitamiseen. Otin hikiseltä connemaralta satulan pois ja kiikutin sen satulahuoneeseen.

Satulahuoneen pöydällä oli jonkinlainen lista. Menin vilkaisemaan sitä hieman lähempää ja huomasin sen olevan pakkauslista. Siinä oli kaikenlaisia hevosen perusvarusteita, mutta lapun alareunaan oli kirjoitettu tikkukirjaimin: "Etsi Donitsin kuljetussuojat!" Minne Donitsia oltiin viemässä?
Justus pölähti satulahuoneeseen, kun olin tutkailemassa lappua. Mies katsoi minua vähintään yhtä kummissaan kuin minä katsoin häntä. Olin jo kysymässä mystisestä lapusta, mutta Justus ehti avata suunsa ensin.
"Me Donitsin kanssa ollaan tosiaan lähdössä estekisoihin..." mies mutisi vaivaantuneen oloisena. Mietin, mahtoikohan kyseessä olla hänen ensimmäiset kisansa. En ainakaan ollut kuullut, että Justus olisi koskaan kisannut eikä mies itsekään ollut asiasta maininnut.
"Sehän on hienoa!" sanoin. Donitsi varmasti loistaisi kisakentällä, ja olisi Justuskin varmaan ihan hyvä ratsastaja. "Ootko sä ennen kisannut?"
Justus pudisti päätään. Arveluni olivat siis osuneet oikeaan.
"Sen takia mietinkin, että kisahoitaja voisi tulla tarpeeseen", hän sanoi sitten. "Kisat on jo huomenna, joten tässä olisi vähän kiire löytää sopiva henkilö siihen hommaan..."
Tajusin, mitä Justus tarkoitti. Suostuin hänen pyyntöönsä ryhtyä hänen kisahoitajakseen, ei minulla parempaakaan tekemistä huomenna olisi.

Kun olin hoitanut Liven, autoin Justusta pakkaamaan kaiken tarpeellisen kisamatkalle mukaan. Kyselin samalla, minne olimme lähdössä huomenaamulla ja millä fiiliksillä mies oli kisoihin lähdössä. Kyseessä oli joku yksityistalli, noin tunnin ajomatkan päässä. Justus menisi Donitsin kanssa ihan pienen luokan, viisikymppisen, mutta olisi se varmaan ihan hyvä luokka mentäväksi ensimmäisissä kisoissa. Justus vakuutti, ettei häntä jännittänyt, mutta kyllä minä huomasin, että häntä taisi jännittää aika paljon.
"Kyllä ne kisat hyvin menee", sanoin lohduttavasti. Mies mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi. Voi meidän Justus!

Lauantai-aamuna tulin tallille hyvissä ajoin ennen lähtöä, ettei sitten tulisi kiirettä. Kiire oli vihoviimeinen asia, mitä kisapäivältä toivottiin. Sain lastata Donitsin sillä välin, kun Justus vielä teki jotain viimeisiä valmisteluja. Suuri friisiläisori oli tapansa mukaan kiltti ja asteli kuuliaisesti hevoskuljetusvaunuun. Rapsutin sitä hieman, kun sidoin sen kiinni puomiin ja jätin sen syömään heinää sille ripustamastani heinäverkosta. Donitsi ei stressannut yhtään, mutta samaa en voinut sanoa Justuksesta. Yleensä niin rauhallinen ja järkkymätön mies oli muuttunut jopa hysteeriseksi.
"Pitäisikö perua koko kisat?" Justus jopa kysyi saavuttuaan autolle ensin hyvän aikaa tallissa häärittyään - mitä ikinä siellä sitten tehnytkään. Kielsin asian jyrkästi, ei me nyt enää tässä vaiheessa peräännyttäisi!
"Kuule, otat ihan rauhallisesti nyt. Ei tässä ole mistään elämästä ja kuolemasta kysymys", sanoin topakasti ja menin jo autoon istumaan vänkärin paikalle. Vilkaisin pihalla manaavaa Justusta, joka loppujen lopuksi kuitenkin tuli autoon. En ollut koskaan nähnyt tallimestaria sellaisena, ihan hermorauniohan se oli koko mies!

Justus oli kuulemma päntännyt kaikki kisasäännöt päähänsä, mutta epäilin, mahtaisiko hän muistaa kaikkia. Vielä jännitys päälle niin muisti saattaisi pätkiä. Automatkalla koitinkin rauhoitella Justusta parhaani mukaan, kun hän varmisti minulta vähän väliä, mitä missäkin tilanteessa täytyi tehdä.
"Sä osaat kunhan vaan luotat itseesi", vakuutin ja mies näytti jälleen kerran epäileväiseltä.
"Niin kai sitten", Justus kuittasi, jonka jälkeen seurasi hiljaisuus. Tuijotin ulos ikkunasta, kesäiset maisemat vilisivät ohi, samoin kuin tien vieressä törröttävät kyltit. Samalla mielessäni pyöri kysymyksiä edessä oleviin kisoihin liittyen. Vaikka en itse tällä kertaa kisaisikaan, jännitys alkoi pikkuhiljaa myös tarttua minuun. Tulisikohan tästä yhtään mitään?

Matka sujui nopeasti ja pian oltiinkin jo kisapaikalla. Joka puolella näkyi kaikenvärisiä ja -rotuisia hevosia ratsastajineen. Vieressä oli juuri joku kimo arabiantäysiverinen, punainen rusetti hännässään.
"Tiedätkö sä mitä tuo tarkoittaa?" kysyin Justukselta. Jälleen kerran hän ei sanonut mitään, pudisteli vain päätään.
"Ei kannata ratsastaa lähelle, se voi potkia", kerroin. Justus nyökkäsi ja nousimme pois autosta.
"Ota se hevonen pois kopista", Justus käski ja katosi itse jonnekin, ennen kuin ehdin enempää kyselemään. Justus osasi välillä olla aika erikoinen, mutta toisaalta, niin varmaan kaikki Keijukummussa pyörivät henkilöt. Laskin tottuneesti hevoskuljetusvaunun takaluukun ja menin sitten vaunun etuosaan, jotta pystyin peruuttamaan hevosen laskusiltaa pitkin pihalle. Taluttelin rauhallista friisiläistä pihassa hetken aikaa, Justusta odotellessani.

Pian Justus saapuikin ja kertoi käyneensä hoitamassa ilmoittautumisen. Rataan tutustuminen alkaisi ihan pian, sitä odotellessamme kertasimme vielä hetken aikaa kisasääntöjä. Justus alkoi vaikuttaa koko ajan määrätietoisemmalta eikä hän ollut enää niin paniikissa kuin aamulla lähtiessämme. Ehkä tämä ei olisikaan ihan täydellinen katastrofi.
Kun rataantutustuminen oli hoidettu, olikin vuorossa verryttely. Aikaa oli vähän reilut puoli tuntia, joten kyllä siinä ajassa ehtisi hyvin ratsunsa verkata. Seurasin kaksikon menoa verryttelyalueella, jossa oli myös pari estettä. Palmikkoharjainen, musta ratsu vaikutti oikein eteenpäinpyrkivältä ja innokkaalta. Ainakin se näytti nauttivan tilanteesta, kauhusta kankeasta Justuksesta huolimatta.

Ensimmäinen luokka, eli juurikin viidenkymmenen sentin esteiden luokka, kuulutettiin alkavaksi. Justus oli lähtöjärjestyksessä neljäs, joten kauhean kauaa ei hänen tarvitsisi enää jännittää.
"Muista vaan rentoutua", neuvoin. Justus ei sanonut mitään, näpräsi vaan kädessään olevia ohjia muissa maailmoissa. Taputtelin Donitsia, Justuksen odotellessa radalle menoa.
Kun hänen nimensä kuului kaiuttimista, saatoin Justuksen kentän laidalle, mutta jäin sitten aidan toiselle puolelle seuraamaan suoritusta. Donitsi nosti laukan heti käskyn saatuaan ja kaksikko eteni kohti radan ensimmäistä estettä. Matala punavalkoinen ristikko ylittyi tasaisella, nätillä hypyllä. Donitsin kokoiselle hevoselle esteet olivat melkein kuin maapuomeja, mutta Justukselle nekin taisivat aiheuttaa jo tarpeeksi päänvaivaa.

Rata sujui hyvin, lukuunottamatta viimeistä estettä, johon hyvät mahdollisuudet sijoittua sitten kaatuivatkin. Justus ratsasti esteelle erittäin omistuisen tien, ja monen mutkan jälkeen päätyi hyppäämään esteen väärästä suunnasta. Sen takia ratsukko hylättiin, eikä siinä enää auttanut selittelyt.
"Ajattelin, että ei sillä nyt niin väliä ole mistä suunnasta sen esteen hyppää", Justus manasi radalta ulos ratsastettuaan. Niin, no eihän sillä periaatteessa pitäisi olla väliä, kunhan se este vain ylittyy, mutta säännöt olivat sääntöjä ja niitä täytyi noudattaa.
"Muistat sitten ensi kerralla", naurahdin ja taputin Donitsia. Joka tapauksessa ratsukko oli tehnyt hienon suorituksen. Pientä lopun virhettä lukuunottamatta, olisi luokasta voinut napsahtaa vaikka voitto!

Vastaus:

Olipas kyllä tosi kiva ja hauska tarina! Teksti oli tosi sujuvaa ja helppolukuista, kuten aina sun tarinoissa onkin, ja tykkäsin myös tuosta sun ideasta. Kuvailit tarinassa myös oikein kivalla tyylillä ja myös mukavan yksityiskohtaisesti :).
Jospa Justuksella nyt edes joskus menisi kisat putkeen... :D

Palkaksi saat tästä 57v€ sekä yhden draamamerkinnän! :)

• Tyyne

Nimi: Lady Ossian

29.06.2018 15:40
RUNNING – 29.6.2018
TALLILLA TAPAHTUU – KARANNUT NUTS

Ossian oli kerrankin jaksanut raahautua tallille heti aamusta. Pipsa ja Mimosa olivat tekemässä vielä aamutallia, sillä yleisestä koulujen kesälomasta huolimatta jonkun piti tehdä tallityöt. Ossian ei voinut käsittää, miten jotkut ihmiset rakastivat tulla heti aamusta tallille. Tosin mielipide oli ehkä hiukan puolueellinen, koska ainoa vaihtoehto päästä tallille oli ollut tulla polkupyörällä. Nyt vihdoin täysin hikisenä perillä, hän katui ideaansa perinpohjaisesti.
Laitumilta päin kuului hirveää töminää ja hevosten hirnuntaa, mutta poika laittoi sen laidunkaudesta nauttivien hulivilien piikkiin. Itse kukakin hevosista oli aina leikkimässä ja nyt poikien joukkoon oli tungettu vielä uusi tuttavuus, Monttu. Monttu oli melko kookas amerikanpuoliveriori, jota varmaan Peikkonen ahdisteli heti lähelle päästyään. Montun omistaja Avrakin vaikutti hyvin mukavalta, mitä nyt Ossian oli hänen kanssaan pari sanaa vaihtanut.
Ossian oli juuri saavuttanut haaleanharmaan yksityistallin oven, kun Pipsa ryntäsi siitä ulos kädet täynnä laitumessa käytettyä sähköpaimenta. Tytön blondit hiukset sojottivat tavallista enemmän omiin suuntiinsa ja punertavista kasvoista paistoi rankka aamutyö.
– Ossian luojankiitos auta meitä! Pipsa parkaisi hänet nähdessään ja oli lähellä, että kaikki laidunlangat leviävät ympäri tallin pihaa.
– Ruunat ja orit tappeli tai riehu laitsassa ja saatiin kaikki muut sinne mut Nuts vaan häipy, Pipsa jatkoi.
– Tai tosin Trolli ja Monttu yritti kyl lähtee sen perää mut ne juoksi vahingos tarhoille ja jäi sinne kiikkiin kun Nuts harhautti. Monni pelästy laitskan sähköö ni se jäi sinne, jatkoi selostus ja Ossian ei enää tiennyt, mikä hänen osansa tässä kuviossa oli.
– Mut pliis mee ettiin Nuts kun se lähti kylää kohden ja Tyyne vissiin nukkuu viä, ja näine sanoineen Pipsa paineli takaisin kohti laitumia ja Ossian jäi katselemaan tytön perään. Vai että Nuts pitäisi hakea takaisin kotiin.

Ossian lähti matkaan käytyään nopeasti tallissa. Hän sitoi liinan ympärilleen kuin missin palkintolakanan ja täytti pienen ämpärin kauralla ja leivänpaloilla. Juoksutusliinan hän valitsi tavallisen riimunnarun sijaan siksi, että hänellä olisi enemmän mahdollisuuksia pitää mahdollisesti uudelleen karkaava oripoika oikealla tiellä. Kun kamat olivat kasassa Ossian nappasi polkupyöränsä ja lähti seuraamaan yksinäisiä kavionpainaumia, jotka johtivat luvattomille teille.
Pieni tuulenvire leikitteli pojan hiuksilla ja auringon kirkkaat säteet paljastivat raikkaantuntuisen ilman pölyhiukkaset. Ossianista tuntui kuin vanhan lännenelokuvan sankarilta, joka jäljitti vihollistaan preerialla. Tosin uljaan ratsun sijalla oli monta kymmentä vuotta vanha kaupunkipyörä ja vihollisen sijaan etsinnässä oli melkein uljas – tosin vähän villi ja nuori – ratsu. Elämä ei ollut kuin elokuvissa, vaikka melkoista komediaakin se tuppasi olemaan.
Nutsissa oli vähintään yksi hyvä puoli. Ori aiheutti tuhoja tasaisesti matkansa varrella, joten sitä oli melko helppo seurata. Rehottavan ojanpenkan lovi näytti hiljaisessa aamussa epäilyttävältä ja Keijukummun naapurin melko hyvin turmeltu kukkapenkki pieneltä painajaiselta. Onneksi naapuri oli herttainen mummo, joka ei ollut yhtään pahoillaan tapahtuneesta, vaikka Ossian vakuutti naisen soittamaan Tyynelle tarpeen tullessa. Ja samalla tuli varmistetuksi se, että connemaran matka oli jatkunut kohti kylää.

Melko reipasta tahtia sai pyöräillä, että pysyy villiintyneen lapsen perässä. Ossian kiitti jumalia ja Keijukummun keijuja siitä, että maantie oli hiljainen. Pieni poni olisi isommassa paikassa voinut aiheuttaa pahemmankin sekasorron tai jäädä auton alle. Kyläänkään ei ollut kovin pitkä matka ja moni asukkaista osasi käsitellä hevosia edes jokseenkin.
Itse kyläkään ei ollut mitenkään hirmuisen kokoinen, vaan lähinnä söpö ja melko normaali maalaiskylä. Vähän pidemmän matkan päässä oleva kaupunki veti kyllä asukkaita myös tällä pienemmälle alueelle. Lisäksi kunnalla oli paljon pinta-alaa ja monta pienempää kylää sen alueella. Keijukumpu sijaitsi oikeastaan juuri niin sanotun keskustan kupeessa, mutta silti vielä melko rauhaisalla alueella.
Tai rauhaisalla ja rauhaisalla, sillä Ossian oli juuri saapunut paikallisen S-marketin pihaan, jossa oli myös Nuts. Kaikista maailman ruohotupsuista ori oli valinnut kaupan koristekukat, eikä paikalle tullut vartija oikein näyttänyt tietävän, miten tällainen tapaus hoidetaan. Yksi paikallaolijoista yritti houkutella ponia leivällä, mutta totta kai kielletyt kukat houkuttelivat enemmän. Ossianin sulosointuisen äänen kuullessaan orin pää ponnahti ylös ja Ossian älysi yhden ongelman suunnitelmassaan. Eihän Nutsilla ollut tietään riimua päässä, jos kerran se oli laitumelta karannut.
– Hei pönttö mentäiskö kotiin ennenku joku kuolee, maanitteli Ossian yrittäen samalla keksiä mahdollisimman turvallista tapaa saada poika kotiin. Leivällähoukuttelijan avulla poni saatiin huijattua kiinni – tai Ossian kietaisi juoksutusliinan Nutsin kaulan ympäri – samalla kun vartija piti uteliaita katselijoita loitommalla.

– Ja kaikki valitukset sitten kiitos suoraan Tyynelle, mä oon vaa hakemassa tätä kotiin, mutisi Ossian puoliksi itselleen ja puoliksi vartijalle, kun hän yritti taiteilla jonkinlaista riimua jonkun jälkeen jättämistä paalinaruista. Onneksi hän oli pienenä poika ollut kiinnostunut kaiken maailman solmuista ja muista mukavasta pikku näppäryyksistä, joten kehitelmästä tuli edes jokseenkin turvallinen. Sitten vain liina kiinni remeleihin ja varmuuden vuoksi vielä turvan ympäri. Ällöttävän paksua kangasliinaa kun ei suuhun viitsinyt tunkea.
Ilmeisesti connemaraorilla oli sen verran omatuntoa, että kotimatkalla se selvästi häpesi temppuaan. Tai sitten se vain leikki häpeävänsä, ettei joutuisi niin pahasti tuomiolle. Tästä oli kuitenkin hyötyä, sillä paikalle pyöräillyt Ossian päätti pyöräillä myös takaisin tallille. Ensiksi Nuts piti ideaa hirveänä kidutuskeinona, mutta jutun juonesta kiinni saatuaan se ravasi korvat hörössä pyörän vierellä. Asiaa saattoi myös avittaa tangolla roikkuva kauraämpäri, mutta Ossian ei aikonut katsoa lahjahevosta suuhun. Jos vaan päästäisiin kotiin asti hengissä.
– Wuhuu me tehtiin se, iloitsi Ossian tallin pihassa. Paikalle pöllähti kuin salaisella yhteydellä asiasta kuullut Tyyne, juuri samalla sekunnilla kuin pyörä pysähtyi.
– Ei enää ikinä, poika tuhahti ja tallinomistaja purskahti nauruun. Olihan se loppujen lopuksi aika koominen matka, varsinkin kun kaikki meni loppujen lopuksi ihan hyvin – eikä kukaan kuollut.

Vastaus:

Aivan ihana tarina! :D Hyvin saitte Nutsin kanssa ainakin draamaa aikaiseksi, mikä oli tietysti tehtävän tarkoituskin! Tarina oli mukavan sujuvasti kirjoitettu ja myös kuvailit tosi kivalla tyylillä :). Idea oli tässä hyvä ja toteutitkin tarinan tosi hauskasti. Kirjoitusvirheitä ei tekstissä tainnut olla ollenkaan, ja muutenkin tarinaa oli oikein helppo lukea.
Odottelen innolla valituksia kauppojen omistajilta!

Saat tästä palkaksi 57v€ ja tottakai myös yhden draamamerkinnän :).

• Tyyne

Nimi: Sami & Day

28.06.2018 21:57
Olimme saapuneet suomen kamaralle jo tuntikausia sitten, sen tiesin kun tullissa katsoivat hiukan kysyvästi meitä mutta sulkivat oven kun veljeni tuli paikalle. Day nuokkui makuultaan edelleen ja minä pitelin sen herkkää turpaa sylissäni ja silitin sen kynittyä harjaa. Nousin jonkin ajan kuluttua ylös ja venyttelin kankeita jäseniäni ja joi loput limonadini sekä söin jääneet evääni. Huuhtelin likaiset käteni ja kasvoni viileällä vedellä jonka jälkeen kurkistin ikkunasta ulos ja tajusin meidän olevan ihan tuota pikaa Keijukummussa. Sydämeni löi kiivaasti kun mietin mitä tekisin, lopulta päätin käydä takaisin oriin viereen ja silitellä hetken ennen parrasvaloihin astumista.

Auto hiljenteli ja lopulta pysähtyi, tiesin meidän olevan perillä. Kuulin jo tuttuja ääniä ulkoa ja arvatenkin kaikki kerääntyivät paraikaa puoliympyrään trailerin lähistölle uteliaina odotellen kuka saapuisi tänään tallille. Nousin ylös ja puistelin roskat vaatteistani, huokaisin syvään ja kurkistin etuovesta ulos. Tallin piha hiljeni sekunnissa ja kaikki toljottivat minua yllättyneinä ja huolestuneina. Väänsin kasvoilleni veikeän hymyn ja vinkkasin Tyynen autoon, meillä oli nimittäin ongelma.

-Herran jestas missä kunnossa tuo poika on, Tyyne kauhisteli nähtyään lattialla retkottavan oriin.
-Niinpä, pitäisi varmaan saada eläinlääkäri paikalle, en uskalla väkisin ylös ajaa Dayta nyt,sanoin mietiskellen.
-Totta, soitankin heti hälyn, Tyyne sanoi kaivaen puhelintaan esiin.
Tyyne puhui muutaman sanan puhelimeen ja katsahti minuun silmät tummana huolesta.
-Okei, eläinlääkäri tulee pian, meidän pitää kyllä saada Day ylös ja siihen tarvitsemme apu käsiä, Tyyne sanoin ja kääntyi ovelle kurkaten siitä ulos, muutaman sanan huutaen ja sulki oven.
Ovi kävi ja sisään tuli Ossian, Eliza ja Avra. Moikkasimme hiljaa toisiamme, jättäen ilot ja halaukset tuonnemmaksi.
-Okei, levittäydytäänpä hevosen ympärille ja jokainen ottaa paikkansa mistä nostaa, Tyyne ohjasi rauhallisesti.
Eläinlääkäri saapuikin juuri sopivasti ja kehotti odottamaan hetken ennen kuin jatkaisimme. Hän kävi hevosen pikapuoli läpi ja laitoin Dayn heti tippaan, antoi kipu sekä tulehduslääkettä ja nyökkäsi hyväksyvästi.
-Ossian, Eliza ja Avra nostivat Dayn takapäätä ja asettelivat jalkoja kunnolla alle, minä pidin päätä ja Tyyne sekä eläinlääkäri käänsivät etujalkoja ja nostivat lavoista. Koko aikana Day oli hiljaa ja rauhallisesti kuin ymmärtäen että me kaikki yritimme auttaa sitä parhaamme mukaan.
Muutaman kerran punnertaen saimmekin hevosen ylös ja pystyyn. Jalat täristen se hörähti ja hirnahti niin että niskavillat nousivat pystyyn sekä saaden kaikki nauramaan jännittyneinä. Tyyne komensi hiljaa kaikki ulos autosta ja jäin eläinlääkäriä lukuun ottamatta keskenäni hevosen kanssa odottamaan että lastausilta avattaisiin. Pian ovet avautuivatkin ja hälinän saattelemana Ossian, eläinlääkäri ja Tyyne auttoivat kanssani väsyneet mutta jo terhakoituneen oriin autosta keijukummun maalle. Kaiken hälinän ja kyelyjen ja moikkailujen keskellä näin veljeni laittavan auton kiinni ja nostavan tutulla eleellä sormeaan lähdön merkiksi. Katsoin häntä tiivisti ja hymyilin pikaisesti, kääntäen kuitenkin heti huomioni takaisin ympärilläni hälisevään porukkaan ja vieressäni seisovaan hevoseeni. Tyyne ajoi suurimman porukan matkoihinsa tomerasti, antaen vain Ossianille, Avralle ja Elizalle luvan jäädä luokseni.

Kiitollisena otin kaiken avun vastaan, olin kuoleman väsynyt ja voin pahoin, niin pahoin että piti jo kumartua läheiselle nurmikolle oksentamaan. Ossian nappasi narun kädestäni ja vinkkasi Elizalle että tuo juomista. Avra haki minulle penkin ja paperia. Kävelimme kolmenrinnan Ossianin ja Dayn luokse pesupaikalle, saimme vihdoin moikkailla ja hihkua ilosta jälleen näkemisen merkeissä. Hetken kerrattuani kamalia kokemuksiani ja myös niitä hyviä tietenkin kävimme hevoseen käsiksi. Lämpimällä vedellä kastelimme likaisen oriin ja laitoimme runsaasti kimoshampoota sen karvaan käyden työhön. Jokainen otti oman kohdan ja rupesi kuuraamaan. Pian koko pesupaikka oli ruskeaharmaan vaahdonpeitossa ja oli aika huuhdella ja toistaa käsittely. Muutos oli aivan uskomaton ja Daykin tuntui nauttivan lämpimästä vedestä ja hierovasta pesustaan. Kuivasimme hevosen pehmeillä froteepyyhkeillä' ja heitimme selkään vielä puhtaan villaloimen. Ossian talutti oriin omaan karsinaansa ja tytöt toivat sille runsaasti heinää ja muutamia porkkanoita. Kömmimme taukohuoneeseen ja minun piti taas käydä oksentamassa, vietin hetken huuhdellen kasvojani ja käsiäni kylmällä vedellä tointuakseni vellovasta olostani. Kävelin väsyneenä porukan luokse ja huomasin ilokseni että minulle oli sijattu vuode sohvalle ja vieressä oli erimakuisia juomia ja hiukan syötävääkin.
-Arvon herra sänkynne on valmiina, Ossian kuulutti ja Eliza tuuppasin minut selälleni sohvalle.
Avra veti kengät pois jalastani ja nappasin takkini pois päältäni ennekuin Ossian peiteli minut paksun untuvatäkin alle.
-Me huolehdimme Daysta, ole huoletta Eliza sanoi ja iski silmää.
-Jep, unta palloon niin saat kertoa miljoonannen kerran huomenna teidän tarinan, avra sanoi nauraen.
-Kiitos, olette huippuja, en tiedä miten korvata tätä teille mitenkään, sanoin haukotellen.
-Nuku nyt, kyllä me jotain keksitään, Ossian sanoi ja sammutti valon sekä tuuppasi tytöt leikkisästi huoneesta ulos ja sulki oven.
Vaivuin rauhalliseen uneen, kuunnellen rakkaan keijukummun tuttuja ääniä sekä porukan hälinää.

Vastaus:

Olipas jälleen jännittävä tarina, tykkäsin tästä kyllä kovasti! Teksti oli oikein sujuvaa ja kivalla tyylillä kirjoitettua, mutta enemmän huolellisuutta olisi kaivattu, etenkin erisnimien suhteen ;). Tarina oli muuten kyllä oikein miellyttävää luettavaa ja sait hyvin tilanteen tunnelman välitettyä tekstin kautta :).
Odotan kyllä mielenkiinnolla miten Dayn tilanne tulee seuraavaksi edistymään!

Palkaksi saat tästä 55v€.

• Tyyne

Nimi: Avra

28.06.2018 20:29
Tarina 3 - No ei niitä keijuja ainakaan tällä säällä ole..

Harmillisesti jouduin kaivamaan mun kaapista sadetakin päälle ja kumpparit jalkaan. Heitin vastineeksi kevyen tuulitakin ja tennarit kaappiin. Lähdin suuntaamaan ulos raahaten ratsastuskypärääni toisessa kädessä. Pari päivää oli ollut sellaset myrskyt, että huhhuh. Tänään tullessani tallille luulin jo sateiden väistyvän, mutta ei. Alkoi taas sataa kaatamalla. Kenttä oli varmasti liukkaampi kuin koskaan ennen ja Monttu pääsisi nauttimaan vesileikeistä lätäköissä. Se tietäisi ehkä mutakylpyä mulle.. Mutta ei auta, pakkohan jättiläisen on päästävä liikkumaan. Siitähän tulisi ihan mökkihöperö jos se ei pääsisi päivän aikana ulos.
Tallustelin kirkkaan keltaisissa kumppareissani, kirkkaankeltainen sadetakin huppu tiukasti pään yli vedettynä ulos päätallista ja suuntasin kohti yksäritallia. Mahtoi olla taas huvittava näky, näytin varmaan aika pirteältä kaiken harmauden keskellä keltaisissa tamineissani.
“Monttupoikaaaa”, lepersin päästessäni rakkaan rapahousuni karsinan kohdalle. Punaruunikko ori käänsi suuren päänsä minua kohti ja mussutti tyytyväisenä päiväheiniensä viimeisiä rippeitä. Korvat hörössä ja leuka jauhaen ori seurasi minua katseellaan, kun liu’utin karsinan oven auki ja pujahdin sisään.
“Meillä on kuule yksityistunti. Saat luvan näyttää parhaat puoles Tyynelle”, selittelin samalla kun avasin tummansinisen fleeceloimen soljet ja vedin loimen pois Montun päältä. Punertava karvapeite kiilteli puhtauttaan, kun ori ei ukkosmyrskyn vaaran takia ollut päässyt tänään ulos. Ukkonen ei kuulunut Montun lempiasioihin, ei todellakaan. Jättiläinen sai kummallisen hepulin - siis oikeasti pahan hepulin - jos jyrisi tai salamoi. Taputin hellästi Monttua kaulalle ja kieritin nopeasti tummansiniset pintelit pois jaloista ja uusiksi rulliksi.

Harjattuani hevoseni nopeasti mutta mahdollisimman huolellisesti aloin keräämään kouluvarusteita. Kannoin mustan koulusatulan karsinan eteen satulatelineeseen ja hain kankisuitset varustelaatikosta. Vielä ihanan keltaiset pintelit ja vedenpitävä heijastinloimi satulan suojaksi mukaan ja mars takaisin karsinalle. Kumma juttu, olin nyt ihan rakastunut keltaiseen väriin Montulla. Se oli niin pirteän näköinen keltaisessa, että olin jopa alkanut ostaa itselleni keltaisia vaatteita.
“Sä oot niin aurinkoinen että pakkohan sulla on olla keltaista”, naureskelin nostaessani satulaa orin selkään. Suoristin tottakai keltaista kouluhuopaa ja kiinnitin vyön. Heitin heijastinloimen satulan päälle ja kiinnitin. Monttu nosti uhkaavasti takajalkaansa ja veti korvansa luimuun. Päädyin ärähtämään ja tönäisemään oria lavasta, jolloin se laski jalkansa mutta piti korvansa käännettyinä taaksepäin.
“Älä yhtään ala mulle pölkkypää”, murahdin ja aloin laittamaan suitsia - tottakai jakkara taas apuna. Koska kello oli jo yli iltapäivän en viitsinyt valloittaa jättiläiseni kanssa koko käytävää sen varalta, että ihmisiä ja hevosia liikkuisi ulos ja sisään, joten tyydyin vain pitämään Montun karsinassa kiinni sidottuna. Kankisuitset päähänsä saatuaan kuului kamalaa kuolainten pureskelua. Kieritin vielä pintelit orin jalkoihin ja sitten huokasin helpotuksesta. Selvittiin ilman mustelmia.
Vedin ratsastuskypärän päähäni, vaihdoin kumpparit nahkaisiin ratsastussaappaisiin ja vedin ratsastushanskat käsiini. Tartuin Montun ohjiin ja vedin hevosen perässäni ulos. Se syöksähti karsinasta ulos ja koitti päästä irti otteestani rynnätäkseen ulos. Joojoo, oma mokani kun en päästänyt heppaani ulos, mutta siinä vasta oltaisiinkin oltu pupu pöksyissä kun Monttu juoksentelisi ukkosen villitsemänä ympäri metsiä. Ties mihin monttuun sekin juoksisi ja katkoisi jalkansa.

Selvisimme jotenkuten hengissä kentälle asti, jonka laidalla Tyyne jo seisoi sadetakki päällään. Talutin tanssahtelevan ratsuni kentän keskelle, josta ponkaisin jakkaran päältä selkään. Monttu tanssahteli ja pyöri ympyrää kuin mikäkin pölkkypää. Näin sivusilmällä Tyynen kasvoilla hieman huvittuneen ilmeen. Kuulemma Keijiksen hepat oli pääosin rauhallisia?
“Monttu pelkää ukkosta”, murahdin puoliksi itselleni ja puoliksi Tyynelle, kun etäisesti kuului jyrähdys. Jos se helkkarin ukkonen iskisi nyt, se olisi menoa.
“Joo, no, alota vaan lämmittely. Tee ympyröitä ja kiemuroita miten haluat”, Tyyne ohjeisti ja ohjasin selvästi kuumuvan hevoseni uralle. Monttu aisti ukkosen ilmassa ja pyöritteli korviaan ja häntäänsä kuin helikopteri ropellejaan.
“Rauhassa nyt”, puhisin hampaideni välistä ja otin varovaisen ohjastuntuman. Ori jännittyi heti ja otti muutaman sivuaskeleen. Sisäpohkeella ohjasin hevosen takaisin uralle ja rentoutin itseni niin hyvin kuin satulassa pystyin, että Monttukin rentoutuisi. Se selvästi haki paikkaa mihin astella, kun kenttä oli niin liukkaan oloinen. Se polskutteli suurilla kavioillaan pieniä vesilätäköitä ja pärskähteli.

Noin kymmenisen minuuttia lämmiteltyäni käynnissä ja ravissa Tyyne alkoi huudella tehtäviä. Avotaivutuksia käynnissä ja ravissa, uralla ja lävistäjällä. Sulkutaivutuksia ja sulkuväistöjä, lisättyä ravia, lisättyä käyntiä. Kaikkea mitä hän vain keksikään. Monttu tuntui keskittyvän työskentelyyn ihan hyvin olosuhteisiin nähden. Vaahtoa lensi rinnuksille, kun ori oli kunnolla kuolaimella ja hakeutui itse muotoon. Kaikki sujui oikein hyvin.
Ja sitten jysähti.
Salama iski suoraan kahdenkymmenen metrin päähän puuhun ja sitä seurasi kamala jyrinä. Kuului Montun kimeääkin kimeämpi hirnahdus ja ori hyppäsi täysin yllättäen sivulle ja siitä pystyyn. Mä lensin kaaressa selälleni mutaiseen kenttään ja kuulin oman ääneni karjaisevan saameksi pari pahaa sanaa.

Kun hetken hämmennyksen jälkeen pääsin ylös mutaisesta kentästä, Monttu paineli jo kohti laitumia. Voi persiis, sieltähän lähtee varmaan koko hevoslauma perään..
“MONTTUUUUUU!” kuulin Tyynen kirkuvan kun hän juoksi kohti laitumia. Otin pari askelta eteenpäin ja irvistin. Vähän jomottaa selkään, päähän ja tietysti sydämeen, jos Montulle sattuisi jotain. Lähdin mahdollisimman nopeasti liikkumaan kohti laitumia, mutta en kerennyt selkäni kanssa edes kentän porttia pidemmälle, kun ohitse pyyhälsi punaruunikko hevonen. Ja sitten musta kiharaharjainen. Ja sitten kaksi vaaleampaa ponia. Ja mä seisoin paikallani kuin mikäkin tollo.
“OTTAKAA NE KIINNI!” kuului jonkun huuto ja sain mäkin liikettä niveliini. Lähdin kolmen muun perään ja toivoin vain, ettei rakkaani rapahousu johdattaisi muita heppoja mihinkään pulaan. Juostessamme hevosten perään saatoin manata Montun syvimpään maanrakoon - onneksi saameksi, joten kukaan ei ymmärtänyt mitä puhuin. Välillä en ymmärtänyt itsekään.
“TROOLLIIIII! NUUDELIIIIII! MONTTUUUUU! NUUUUTS!” huutelimme vuoronperään ja ihan yhtäkkiä Lulluksi esittäynyt tyttö ähkäisi. Hän osoitti ojan toiselle puolelle, mistä pilkotti puskasta keltainen heijastinloimi. Monttu seisoi siellä ohjista puskaan kietoutuneena. Päällisin puolin ori näytti hyvinvoivalta, mitä nyt säikähtänyt se varmasti oli.
“Pitikö sun nyt helvetti mennä kenttähevosta leikkimään”, mutisin kun kipusin vetisen ojan toiselle puolelle. Näköjään Monttu oli halunnut metsään ja hypännyt suoraan puskaan. Monttua toruen raahasin sen takaisin tielle ja melkein lensin ojaan mahalleni, kun Monttu halusikin loikata ojan yli kuin mikäkin maastoestemestari.
“SÄ ET OLE HYVÄ KENTTÄHEVONEN HYVÄT KENTTÄHEVOSET EIVÄT TIPUTTELE OMISTAJIAAN JA HYPI PUSKIIN!”

Tarkistaessani ettei Montussa ollut mitään haavereita kuulin kavioiden kopinaa. Kolme tyytyväisen näköistä hevosta - Trolli, Nuts ja Nuudeli - kävelivät Ossianin, Tyynen ja Lullun kanssa meitä kohti.
“Eihän Montulle käynyt mitään?” Tyyne kysyi ja pysäytti Nutsin kohdallemme. Pudistelin päätäni ja huokaisin. Kolme karkuria näyttivät oikein ylpeiltä omasta kiitolaukkasuorituksestaan, eikä kukaan onneksi vahingoittunut.
“Hei anteeks. Mun hullu hevonen olis voinu aiheuttaa isojaki onnettomuuksia”, marmatin ja pudistelin päätäni.
“Ei se sun vika oo et ukkostaa. Kaikki hepat on muutenki ollu vähän villinä. Tottakai ne nyt lähtee Montun perään”, Ossian lohdutti ja taputti minua olkapäälle. Pieni irvistys vääntyi naamalleni kivusta.
“Joo, ja harva hevonen hyppää kentän portin yli”, Tyyne nauroi ja käännyin katsomaan häntä kulmat koholla.
“Tekee MITÄ?” kysyin epäuskoisena ja katsoin Monttuun. Se katsoi minua kuin sanoen, että “en mä mitään tehnyt.”
“Joo, se leiskautti oikeen kunnolla portin yli”, Tyyne jatkoi ja lähdimme epäuskoisina naureskellen tallia kohti. Jaa-a, että sellainen kenttähevonen.
Kävellessämme kohti tallia sade vain yltyi. Tallipihalle päästyämme olimme kaikki litimärkiä - minä varsinkin. Ihanat punaiset ratsastushousuni olivat mutaiset ja voisin vaikka vannoa, että hiekkaa ja mutaa oli alusvaatteissanikin. Yäk.
“Sä pääset nyt kyllä lämpimään suihkuun”, puhelin Montulle taluttaessani sitä Ossianin ja Trollin perässä yksäritalliin.

“Oli onni, ettei kellekkään sattunu mitään!” Ossian puuskahti kuivatessaan Trollia karkumatkan jäljiltä. Valutin letkulla haalean lämmintä vettä Montun selkään ja rapsutin orin säkää.
“Joo, oli varmaan keijuja matkassa enkeleiden sijasta”, totesin puoliksi leikilläni. Ossian tuijotti minua kuin hullua.
“Eikai sua oo jo manipuloitu tähän keijujuttuun?” hän kysyi. Mä vaan hymyilin. Pian Ossian jatkoi:
“No ei niitä keijuja ainakaan tällä säällä ole..”

Vastaus:

Ihan mahtava tarina, olipas kyllä ainakin toimintaa tallilla! :D Idea tässä oli superkiva ja toteutitkin tämän niin onnistuneesti :). Tykkään tosi paljon myös sun kirjoitustyylistä - teksti on vaan niin sujuvaa ja kuvailet realistisesti ja mukavan yksityiskohtaisesti! Tarina oli siis kyllä taitavasti kirjoitettu ja sitä oli tosi hauskaa lukea.
Olipas kyllä draamaa kerrakseen, mutta onpahan ainakin virkeä heppa sulla jos ei muuta!

Tästä saat palkaksi täydet 60v€, sekä tietenkin yhden draamamerkinnän :).

• Tyyne

Nimi: Avra

28.06.2018 20:28
Tarina 2 - Annetaan mielikuvituksen - ja Montun - laukata!

Heti saapumisestamme seuraavana päivänä kaksi veljistäni toimittivat mun auton mulle, jotta pääsisin kulkemaan oman kämpän ja tallin väliä helposti. Ajelin hyvällä fiiliksellä kohti Keijukumpua ja koitin keksiä, mitä tänään tekisin. Toisaalta voisin vaan juoksuttaa Montun ja antaa sen tutustua tarhakavereihin, tai sitten voisin käydä maastossa. Mitään rankkaa treeniä mä en vielä halunnut tehdä, jotta Monttu kerkeäisi sopeutua rauhassa uuteen, toivottavasti pitkäkestoiseen kotiinsa. Treenikin pitäisi kyllä aloittaa pian, että keretään vielä mukaan kesän parhaimpiin kisoihin.
Parkkeeraan autoni Keijiksen pihaan ja nousen ulos. Tungen autonavaimet treenikassini sivutaskuun ja otan suunnaksi päätallin. Nyt olisi hyvä hetki viedä parit varavaatteet ja kypärät sun muut tavarat kaappiini, kun eilen kiireessä unohdin.
“Moi Avra!” kuulin tutun äänen - Tyynen - huikkaavan taluttaessaan jotakin friisiläistä tarhoille päin. Heilautin kättäni tervehdykseksi ja astelin talliin. Ihanaakin ihanampi hevosentuoksu kietoutui ympärilleni ja katselin osittain tyhjiä karsinoita, kun kävelin kohti tallilaisten oleskeluhuonetta. Kyseisen huoneen ovelle päästyäni olin törmätä johonkuhun.
“Oho anteeksi! Ai moi, sua mä en oo nähnykkääni! Mä oon Eliza, kukas sä oot?” nainen kysyi hymyillen ystävällisesti. Otin askeleen taaksepäin.
“Mä oon Avra Pohjanheimo, uusi tulokas. Muutettiin tänne mun hevosen Montun kanssa eilen”, vastasin ja nainen nyökkäsi.
“Aaa, se iso punaruunikko? Se veteli kunnon pukkilaukkaa tossa aikasemmin tarhassa kun olin hakemassa mun tammaa Skyta”, Eliza naureskeli ja sai mut raapimaan päätäni. Voi helkatti, eikai se koni oo jo alkanut riehua. Ameriikan terveisinä tuli myös, että sillä on tapana välillä vähän riehua.
“Voi hitsi, toivottavasti se sentään aidoissa pysyy”, puuskahdin ja avasin tallihuoneen oven, kun Eliza käveli ohitseni.
“Eiköhän. Nähdään!” hän huikkasi ja reippain askelin poistui. Astuin oleskeluhuoneeseen sisään ja näin muutamia vieraita kasvoja sekä Ossianin. Oleskeluhuoneessa olijat esittäytyivät Lunaksi, Amoraksi, Lyydiaksi ja Samiksi. Esittelin tottakai itseni, ja sitten alkoikin reipas kysely siitä, kuka olen ja mistä tulen ja millaisen hevosen omistan. Vastailin uusien tuttavuuksien kysymyksiin samalla kun järkkäsin kaappiini kirkkaan keltaiset sadetakin ja kumpparit, mustan ratsastuskypäräni, yleisraippani sekä varahupparin- ja ratsastushousut. Päätin kaapin järjestelyn jälkeen istahtaa hetkeksi juttelemaan muiden kanssa, jotka onneksi kaikki vaikuttivat ottavan mut hyvin vastaan!

Hauskan jutustelu- ja tutustumishetken jälkeen suuntasin yksäritalliin. Nappasin Montun karsinalta riimun naruineen ja lähdin tallustamaan kohti orin tarhaa. Siellähän se riekkui yksinään, muiden hevosten tuijotellen hieman ihmeissään. Monttu varmaankin oli yrittänyt pomottaa muita minkä pukkilaukoiltaan kerkesi. Ihan hyvä vaan, että purki energiansa. Enpähän lentäisi selästä jos suuntaisin maastoon.
“MOONTTUUU”, huhuilin punaruunikkoa. Se pysähtyi ravistaan kuin seinään ja kääntyi katsomaan minua. Välillämme ei ollut vielä mitenkään erityisen vahvaa luottamusta, mutta Monttu kyllä oli jo oppinut tunnistamaan minut.
“Monttu rakas mä en jaksais tulla hakee sua sieltä”, manasin itsekseni kun ori syöksähti lennokkaaseen raviin tarhan toiseen päähän. Huokaisten kaivelin taskujani jonkin rapisevan asian toivossa. Ei mitään, tyhjät taskut.
“MONTTU!” huusin nyt hieman vihaisempaan sävyyn, jolloin ori käänsi itsensä minun suuntaani ja lähti lompsimaan kohti porttia alentuen.
“Hyyvä poika! Tule tule, hyvä Monttuu, tule!” koitin kehua mahdollisimman lempeään sävyyn, jotta ori jatkaisi matkaansa suuntaani. Korvat hörössä tuo hölmö jättiläinen pysähtyi parin metrin päähän musta ja tuijotti mua ovela pilke silmissään.
“Hei Siinainvuori nyt mennään”, tokaisin tomerasti ja astelin orin vierelle aikeinani pyydystää se äkkiä. Mutta ori ei liikahtanutkaan - ei sitten milliäkään. Kulmat koholla pujotin riimua sen ylvääseen päähän niin hyvin kuin varpaillani seistessä vaan yletyin. Monttu oikein kiusoitteli ja nosti päätään muutamia senttejä korkeammalle, jolloin sain kiskaista sitä turvasta. Alentuen ori laski päätään kahdeksi sekunniksi alaspäin, ja sain kuin sainkin riimun päähän.

Matkalla tarhasta talliin Monttu esitteli taas mitä hienoimpia liikkeitään tarhoissa oleville tammoille. Kerkesin manata orini pölkkypäästä tyhmyriksi ja ties miksi, kunnes pääsimme talliin. Koska kello näytti kahtatoista päivällä ja ketään ei näkynyt missään, päätin ottaa oikeuden kiinnittää Monttu käytävälle. Molemmille helpompaa varustautua käytävällä kuin karsinassa, jossa rakas jättiläiseni tykkää pyöriä kuin hyrrä.
“Pysy nyt siinä nätisti”, mutisin hevoselle joka koittaa hamuta hiuksiani huulillaan. Hain satulahuoneesta pinkin harjapakin ja raahasin sen uljaan ratsuni luokse. Monttu yritti heti venyttää jo valmiiksi pitkää kaulaansa entistä pidemmäksi yltääkseen harjapakin sisältöön. Tönäisin kevyesti orin päätä poispäin ja siirsin harjapakkia kauemmas.
“Sä et maksa niitä, joten sä et myöskään syö niitä”, naurahdin ja liikutin pölyharjaa pitkin punertavaa kaulaa. Sään kohdalla Montun ylähuuli venyi ja orin suusta kuului ihmeellistä korinaa, mutta hevonen näytti nauttivan. Rapsutin hetken orin säkää ja jatkoin sitten harjaamisen loppuun. Huolellisesti kävin koko jättiläismäisen hevosen läpi harjalla korvanpäästä hännäntyveen, harjasin sualla harjan ja hännän selviksi, otin pienemmällä harjalla jalat huolellisesti ja rapsuttelin vielä pääharjalla Montun päätä. Nämä olivat niitä hetkiä kun tiesin valinneeni oikean hevosen. Monttu painoi oman päänsä keskivartaloani vasten ja luultavammin ummisti silmänsä. Rapsuttelin harjalla korvien juurista ja harjan tyvestä, samalla kun toisella kädellä rapsutin leuan alta. Kuului hörähdys. Suuni suli leveään hymyyn ja onnentunne täytti koko kroppani. Monttu osasi olla oikea piina takapuolessa, mutta kyllä se osasi myös olla rauhallinen ja paras kaveri mitä voisi kuvitella. Harmi vain, että useimmiten Monttu oli se piina takapuolessa..

Lyhyen hellän hetken jälkeen vein harjapakin paikalleen ja keräsin mukaani varusteet. Musta yleissatula keltaisen satulahuovan ja mustan lampaankarvaromaanin kanssa, mustat meksikolaiset suitset yksinivelisillä pelhamkuolaimilla, rintaremmimartingaali, jännesuojat ja putsit etujalkohin. Estesatulaa en viitsinyt ottaa, kun ajatuksena oli vain laukkailla metsässä ja hypätä muutamia maastoesteitä piristykseksi.
Ensiksi nostin satulan Montun selkään pienen jakkaran avulla. Kiristin vyötä vielä melko löysälle. Pujotin martingaalin kaulalle ja etujalkojen välistä tulevan hihnan kiinnitin vatsapanssarivyöhön. Sitten nousin taas jakkaralle ja sain kuin sainkin ujutettua suitset Montun päähän. Ori pärskähti saadessaan kuolaimen suuhunsa ja pureskeli sitä korvat kääntyillen. Hyräilin jotain ihan ihmeellistä biisiä laittaessani Montulle suojat jalkoihin. Ja eikun menoksi.

Kiristin tallipihalla satulavyötä selkään päästyäni. Satulan ainoana käyttäjänä oli hyvänä puolena se, ettei yleensä tarvinnut säätää jalustinhihnoja, kun kukaan muu ei niihin koskenut.
“Noniin kultsi! Mennäänpäs sitten oikeen kiltisti”, tokaisin reippaasti ratsulleni ja annoin pohkeita. Otin suunnaksi maastoreitin, jolla oli esteitä, ja nautiskelin Keijiksen maisemista. Aurinko paistoi vielä, mutta taivaanrannassa näkyi kyllä tummempia pilviä. Varmaan joku pikku tihkusade tulossa.
“Kato Monttu, tuolla vois olla keijuja jos niitä olis”, naureskelin ja osoitin pientä koloa puun juurella. Monttuahan nyt ei mitkään keijut kiinnostaneet. Vahingossa päästin mielikuvitukseni valloilleen ja kuvittelin metsän siimekseen päästyämme ympärilleni mitä kauneimpia keijunkoloja. Pakosti mieleen tulee Helinäkeiju ja satujen keijumaailmat. Käänsin Montun metsän päätieltä oikealle, jonka tiesin johtavan muutamille maastoesteille. Seuraavasta käännöksestä käännyin vasemmalle.
“Aattele Monttu, miten hauskaa olis nähä keiju”, hihkaisin ja nostin ravin. Ori loikkasi innokkaana eteenpäin ja ravasin pikkupätkän metsätietä, kunnes näin edessäni noin 70-senttisen esteen. Pysäytin pärskähtelevän punaruunikon ja taputin sen kaulaa.
“Noh, poika. Pitäisikö meidän hypätä?” kysyin ja kuin vastaten Monttu yritti lähteä eteenpäin. Naureskellen annoin laukka-avut ja pidätin heti kun puoliverinen syöksyi laukkaan. Hetken niskuroituaan se hidasti sopivaan, mun määräämään tahtiin ja laukkasi korvat hörössä kohti estettä. Vielä muutama laukka-askel ja uljas ratsuni pongahti penkkiesteen ylitse kuin pupu.
“Hyyyvä poika”, kehuin ja taputin Montun kaulaa. Annoin sen jatkaa vähän matkaa laukassa, kunnes hidastin raviin ja siitä käyntiin. Tutkailin metsää ympärilläni ja hipsuttelin Montun harjantyveä. Se pärskähteli ja höristi korviaan, kun saavuimme risteykseen. Edessäpäin näkyi tukkieste. Olin jostain kartasta nähnyt, että sitä tietä pääsisi pellolle. Vasemmalle käännyttäessä pääsisi uittolammelle ja oikea tie kiertäisi takaisin tallille. Päätin jatkaa pellolle. Olisi ihan hauskaa päästää Monttu vähän revittelemään eilisen matkustuksen ja muutenkin muutaman treenitaukopäivän jälkeen. Nostin taas laukan, ja selvitimme tukkiesteen ongelmitta. Laukkasin metsän päätielle asti ja hieman ennen hidastin käyntiin. Ensimmäisen yhteisen kuukautemme aikana maastossa oli mahdotonta laukata. Monttu ei pysyny käsissä sitten yhtään. Mun käsilihakset oli kehittyny huimasti siitä lähtien, kun tämän Siinainvuoren itselleni sain.
“Hei Siinai, mennäänkö pellolle vähän laukkailemaan?” ehdotin ja annoin punaruunikkoni ravata matkan pellolle. Pellon laidalta jatkoin vielä ravissa, ja tunsin miten Monttu jännittyi. Se alkoi pärskiä ja sivusilmällä näin miten häntä liehui takanani. Käänsin Montun voltille ja valmistauduin antamaan laukka-avut. Ja sitten tuli se hetki.
Mount Sinai syöksyi kiitolaukkaan kuin mikäkin laukkaratsu. Ota nyt tästä hevosesta selvää, että mikä se haluaa olla..
Laukkasimme hurjaa vauhtia pellon päätyä kohti ja jouduin syljeskelemään mustia harjanjouhia suustani. Pellon lähestyessä loppuaan aivan liian nopeasti otin Montun taas kuulolle ja hidastin ravin kautta käyntiin. Ori puuskutti innostuksesta ja huomasin ratsastussaappaidenikin olevan kuolassa.
“Hyyvä”, kehuin taas ja taputin kaulalle. Käänsin Montun uudestaan voltille ja annoin hevosen kävellä kaksi kertaa ympäri. Sitten otin suunnaksi pellon toisen päädyn, nostin ravin, ja sitten harjoituslaukan. Monttu hypähti innoissaan eteenpäin, mutta kun en antanutkaan vapaata ohjaa, ori heitti pari pukkia.
“L O P E T A!” kirkaisin ja tein pari pidätettä. Monttu nakkeli niskojaan, mutta alentui laukkaamaan reipasta harjoituslaukkaa.
Pellon päässä hidastin käyntiin ja annoin Montulle pitkät ohjat. Voitaisiin rauhassa kävellä tallille ja katsella, näkyykö niitä kuuluisia keijuja.

- joo tosiaan, anteeks tää nopea loppu :'D alko väsyttää ku kirjottelin sen kolmannen tarinan eka ja nyt on kiire suihkuun, ennenku lämmin vesi loppuu :D

Vastaus:

Erittäin ihana tarina, jossa oli kiva idea! Teksti oli tosi hyvin kirjoitettua ja miellyttävää lukea, ja kuvailitkin todella taitavasti. Tykkään myös paljon sun kirjoitustyylistä ja sen tarkkuudesta, kaikki yksityiskohdat tuovat aina tarinaan lisää eloa :). Sisältöä oli tarinalla tarpeeksi, eikä tuo loppu mielestäni mitenkään huono ole! ;)
Monttu on kyllä ihanan persoonallisen oloinen hevonen, sulla ei tule varmasti tylsää sen kanssa... :D

Palkaksi saat tästäkin tarinasta 58v€.

• Tyyne

Nimi: Luna

28.06.2018 17:13
|| 28.06.2016 || Kisat numero 1 ||

Olihan siellä ihan mielenkiintoinen tunnelma. Siis Justuksen ensimmäisissä kisoissa. Hän meni vain 50-cm luokan, mutta se oli ihan ymmärrettävää. Justuksen ensimmäistä kisat, jotka tallimestari ratsasti tallin uljaalla Donitsilla, menivät yllättävän hyvin. Ensin kyllä oli aika paljon kriisiä, mutta lopulta kun oli Justuksen vuoro kilpailla, ei aikaisemmasta jännityksestä ollut jälkeäkään. Luulin ettei mies muistaisi esteiden järjestystä, mutta koska niissä oli numerot, niin tallimestarikin pystyi hyppäämään ne oikeassa järjestyksessä. Donitsi kyllä tiputti, Justuksen takia, kaksi puomia eikä aikaakaan ollut järin hyvä, mutta me olimme tyytyväisiä ja se riitti! Donitsi-orikin mutusteli tyytyväisesti heiniä koitoksen jälkeen. Hiljaisen tallimestarin silmissä loisti iloinen tunne, vaikka mies ei paljoa pukahtanutkaan kotimatkalla. Voi Keijukkummun omaa tallimestaria!

Vastaus:

Oikein kiva pikkutarina, ihan mukavasti suoritit tosiaan tehtäväpajan tehtävän! Teksti olisi saanut olla vähän sujuvampaa sekä huolellisempaa, ja sisältöä enemmän, mutta muuten tarina oli kyllä oikein kivasti kirjoitettu :).

Palkaksi saat nyt 25v€ ja lisäksi tietysti yhden draamamerkinnän lisää.

• Tyyne

Nimi: Avra

27.06.2018 19:10
Tarina 1 - Onkohan siellä keijuja?


Mun koko olemus oli varmasti jännittyneempi kuin suomalaisen jääkiekkofanin silloin, kun Leijonat melkein tekevät maalin. Kiemurtelin auton etupenkillä kuin mikäkin käärme ja huomaamattani puristin nahkapenkkejä käsilläni. Keijukummun talli lähestyi kilometri kilometriltä ja jännitys kupli sisälläni. Rakas rapahousuni Mount Sinai oli ollut koko matkan Äkäslompolosta tänne kuin enkeli - kerran jopa jouduimme pysähtymään, kun aloin ajattelemaan, että koko kopukka ei ole enää edes elossa. Yleensä trailerista kuuluu kamala meteli, kun Monttu matkustaa.
“Avra lopeta!” 25-vuotias isoveljeni Ande rääkäisi kun huomasi mut kynsineni kiinni hänen rakkaan autonsa rakkaissa penkeissä. Säpsähdin ajatuksistani ja käännyin katsomaan isoveljeäni.
“No sori, vähän jännittää”, mumisin takaisin ja käänsin pääni tielle. Ei enää pitkästi! Olin kuullut Keijukummusta paljon hyvää, ja kun aika tuli etsiä mulle ja Montulle kenttäpainotteinen talli, tiesin heti tahtovani Keijikseen. Monttu saapui Suomeen kolmisen kuukautta sitten, ja muutaman viikon karanteenihommeleiden ja eläinlääkärintarkistuksien jälkeen olin saanut sen vihdoinkin kotiin. Äkäslompolosta vaan ei tahtonut löytyä mieleisiäni valmentajia tai edes maastoesteratoja, joten saatuani Tyyneltä tiedon vapaasta tallipaikasta pakkasin tavarani ja muutin Montun kanssa Keijukummun tallille.
“Mitäs luulet, onkohan siellä keijuja kun sen paikan nimi on Keijukumpu”, veljeni naureskeli kääntäessään auton viimeisestä risteyksestä. Naurahdin takaisin vain hermostuneesti ja pidin suuni kiinni. Olin kyllä kuullut tarinoita jos jonkinlaisia siitä, miten Keijukummussa oltiin nähty keijuja. Mutta jos Ande vain kuulisi, huhhuh.. Vitsailusta ei tulisi loppua.

Isoveljeni kaarsi mustan bemarin tallipihalle. Traileri auton perässä alkoi kolisemaan kun vauhti hidastui. Monttukin taisi ymmärtää, että olemme perillä. Omituista kyllä, miten rauhallinen se nyt oli. Heti ensimmäisestä yhteisestä matkastamme lähtien se oli aina riehunut kopissa kuin hullu. Lastauskin oli vaikeaa, mutta tällä kertaa Monttu oli kiltisti kävellyt perässäni traileriin ja asettunut aloilleen. Mikä lie sitäkin vaivasi.
Auto ei ollut melkein edes pysähtynyt, kun avasin oven ja rynnin trailerin pikkuovelle. Avasin sen ja pidätin intoani kiljua veljelleni, että hän avaisi trailerin takaluukun. Monttu käänsi suuren päänsä minua kohti hämmentyneenä ja vetäisi heinäverkosta viimeisetkin heinänkorret.
“Hei poika. Me ollaan perillä!” hihkaisin innoissani ja pujahdin hevoseni viereen. Isoveljeni laski takasillan varovasti tietäen, että Monttu saattaisi kilahtaa, jos kuuluisi kamalaa meteliä.
“Noniin, äkkiä nyt. Haluun joskus keretä kotiinkin”, kuulin Anden marmatuksen ja tuhahdin. Velikultani oli heti 18-vuotiaana ajokortin saatuaan joutunut henkilökohtaiseksi hevoskuskikseni, sillä minä 14-vuotiaana innokkaana kisaajana pakotin hänet ajamaan myös kuljetuskortin. Nytpä raukka pääsisi tuskistaan, kun muutin Keijikseen, eipähän enää tarvitsisi olla hovikuskina.
Napsautin Montun pehmusteilla varustettuun tummansiniseen riimuun narun, pyöräyttäen ensin ketjun turvan ympäri, ja irrotin trailerissa kiinni olevan ketjun riimusta. Ande irrotti takapuomin ja pyysin Monttua peruuttamaan. Ori oli selvästi jännittynyt ja peruuttikin ulos sellaisella vauhdilla, että melkein tupsahdin naamalleni hiekkaan. Ande teki melkoisen väistöliikkeen ja manasi uljasta ratsuani saameksi.
“Älä jaksa, Ande. Se on vaan tosi hermostunu!” kiukuttelin ja pyöräytin tepsuttelevaa hevosta muutaman kierroksen ympäri. Tummansiniset kuljetussuojat saisivat nyt luvan pysyä jaloissa..
“Moikka! Mä oon Tyyne. Ilmeisesti te ootte Avra ja Monttu?” kuulin naisen äänen puhuttelevan mua ja käännyin hevosineni äänen suuntaan. Hymyilin reippaasti naiselle ja nyökkäsin.
“Joo, tässäpä me”, naurahdin ja jouduin taas pyöräyttämään jättiläiseni ympäri. Se pälyili ympärilleen korvat hörössä ja sieraimet suurina, pää kahden metrin korkeudessa ja häntä leiskuen. Komea näkyhän se nyt oli, vaikka itse sanonkin.
“Teillähän on jo vauhti päällä”, Tyyne kuului naurahtavan ja pakko mun oli nauraa itsekin. Monttu olisi varmasti halunnut juosta ympäri tallipihaa ja käydä keimailemassa tammoille. Taputin nopeasti oria paljaalle lavalle ja huomasin muutamat uteliaat päät tallipihalla katselemassa. Mahtoi olla huvittava näky, 156-senttinen minä ja 180-senttinen hevoseni. Enhän mä yltänyt edes satuloimaan Monttua ilman penkkiä.

Tyyne ohjasi meidät yksäritalliin ja komensin Anden kantamaan tavaroita. Nelilapsisen perheen nuorimpana ja ainoana tyttärenä olin oppinut kaikki keinot, miten saada isoveljet auttamaan. Hevosharrastukseni takia kaikki veljet olivatkin vuoronperään olleet apujani, joko kisoissa hevosentaluttajana tai muuten vain kantamassa tavaroita. Tai tietysti kuskailemassa tallilta toiselle.
Talutin Montun sille suunnattuun karsinaan, joka olikin sopivasti satulahuoneen vieressä. Tyyne näytti Andelle mihin varustelaatikon voisi laittaa. Mulla oli niin paljon tavaraa hevoselleni, että järkevintä oli ostaa varustelaatikko, johon sain kaikki pikkutavarat säilöön. Eipähän ainakaan mun tavaroita lojuisi ympäri tallia, heh. Pikapikaa irroitin Montulta kuljetussuojat ja otin riimun pois päästä. Ameriikasta Montun mukana tuli neuvo, ettei oria saisi jättää karsinaan tai tarhaan riimu päässä. Tiedä sitten että miksi, sitä ei nimittäin kerrottu.

Vilkutin heipat Andelle ja palasin yksäritalliin järjestämään Montun tavaroita. Tyyne myös tuli kiinnittämään Montun karsinaan hienon tietokyltin. “Mount Sinai “Monttu”, amer. pv, s. 2010, om. Avra Pohjanheimo” ja perässä puhelinnumeroni. Loistavaa, saisivat mut nopeasti kiinni jos rakas rapahousuni rupeaisi hankalaksi kakaraksi.
Ripustin ensimmäiseksi Montun pääsääntöisesti käytettävät loimet telineeseen karsinan eteen. Riimun heitin koukkuun narun kanssa ja silitin oriini turpaa kalterin välistä. Karsinan oveen pitäisi varmaan kiinnittää pari infolappua muunmuassa loimituksesta ja siitä riimujutusta.
Heitin kolme satulaa niihin tarkoitetuille telineille varustelaatikon yläpuolelle. Olin kätevästi keksinyt piilottaa varustelaatikon alimman satulatelineen alle, jolloin se ei olisi kenenkään tiellä. Seuraavaksi nostin meksikolaiset suitset ja aachenit kahteen koukkuun. Kankisuitset sai pysyä varustelaatikossa, niitä kun harvemmin käytettiin. Järkkäsin vielä laatikon kuntoon - pintelit ja suojat siististi omiin pusseihinsa, kuolaimet ja otsapannat omissa pikku koreissaan, läjä riimuja ja naruja laatikon toisessa nurkassa ja satulavöitä, jalustinhihnoja ja apuohjia toisessa nurkassa. Yksi kori täynnä linimenttejä sun muita voiteita. Raahasin vielä reippaan pinkin harjapakin hyllylle, missä oli muitakin pakkeja. Pitihän poijalla nyt edes yksi pinkki asia olla!

Nappasin Montun karsinan edustalta pari rehusäkkiä kainalooni ja olalleni heitin Niken harmaan treenikassin, joka sisälsi omia tavaroitani. Rehusäkit painoivat järkyttävästi, ja päästyäni puoliväliin matkaa yksäritallista päätallin rehulaa kohti, mun oli pakko tiputtaa ne maahan ja hengähtää.
“Hei tarviiksä apua?” kuulin äänen kysyvän ja käännähdin sen suuntaan. Edessäni seisoi minua vain hieman pidempi poika. Sain suuni juuri ja juuri avatuksi, sillä hämmennyin ehkä hieman.
“Ööäh, joo, kiitos”, sain änkytettyä ja katsoin, kun poika tarttui toiseen rehusäkkiin. Otin itse toisen syliini ja lähdimme suuntaamaan päätallia kohti.
“Mä oon Ossian”, poika esittäytyi ja hymyili. Hymyilin takaisin ja esittelin itseni. Poika kertoi kuulleensakin saapumisestani, kuulemma Tyyne oli ilmoittanut mun ja Montun tulosta kaikille. Ossian kertoi myös omasta connemaraoristaan Trollista johdattaessaan mut rehuvarastoon. Tyyne oli luvannut, että saan säilyttää Montun rehut siellä, kunhan ne eivät olleet tiellä. Olin kirjoittanut säkkeihin isolla MONTTU, jotta sitten tiedettäisiin kenen rehut siellä pyörii tiellä.
Juttelin muutaman sanan vielä Ossianin kanssa, kunnes Tyyne tuli pitämään minulle pienen esittelykierroksen. Koska oli jo melko myöhä, päätin, että Monttu pääsisi tutustumaan tarhakavereihinsa ja uuteen ympäristöön vasta huomenna. Juttelin vielä Tyynen kanssa hetken tavoitteistani Montun kanssa ja ilmoittauduinkin samalla jo ensimmäisiin kisoihin täällä, sekä tietysti estetunnille.
“Kyllä tää Keijukumpu vaikuttaa ihan mulle sopivalta paikalta”, totesin vielä ennenkuin käännyin lähteäkseni vielä sanomaan heipat Montulle, ennenkuin äitini tulisi hakemaan.
“Joo, odotahan vaan kun näät ne keijut!”
Ja sen sanottuaan Tyyne paineli takaisin päätalliin, jättäen minut hieman hämmentyneenä seisomaan jaloilleni.

- tosiaan, seuraavalla kerralla varmaan enemmän porukkaa mukana ja toivottavasti saan omasta kirjotustyylistä taas kiinni :D

Vastaus:

Ihana aloitustarina, tykkäsin kyllä superpaljon! :) Rakastan kuinka yksityiskohtaisesti ja realistisesti kuvailet kaiken, ja muutenkin sun kirjoitustyyli on tosi kiva! Teksti oli mukavan sujuvaa sekä helppolukuista, eikä mitään kirjoitusvirheitäkään tarinasta löytynyt ollenkaan. Tarina oli myös sopivan pituinen ja lisäksi aloitus sekä lopetus sulautuivat tarinan kulkuun erittäin hyvin :).
Tosi kiva saada teidät Keijikseen, Monttu kyllä vaikuttaa upealta hevoselta. <3

Palkaksi saat tästä 58v€!

• Tyyne

Nimi: Eliza

26.06.2018 16:35
Vihdoinkin Sera seisoi edessäni ulkona, puomiin kiinnitettynä. Se ei ollut ollutkaan mikään helppo homma saada Sera tähän, poni kun oli päättänyt tänään juoksuttaa minua ympäri laidunta, ennen kuin antoi kiinni. Sitä ennen poni oli vielä piehtaroinut ruohossa tehden itsestään vieläkin likaisemman. Olinpa muuten juuri sopivasti muutama päivä sitten ostanut hevosille tarkoitettua shampoota. Sekin oli meinannut jäädä ostamatta, mutta sattumalta sen vain muistin. Olinhan suunnitellut jo talvella, että kesän tullessa ostan shampoota. Olikohan se ollut jokin aavistus tästä päivästä, kun se oli kuitenkin muistunut mieleeni.

Olin kiinnittänyt narun hyvin puomin ympärille, poni ei siitä karkaisi omin päin mihinkään, vaikka joutuisinkin hetkeksi poistumaan talliin. Tosin olin kantanut ainakin luullakseni kaiken tarvittavan jo valmiiksi pihamaalle juuri sen takia, ettei minun tarvitsisi rampata tallissa.
Kastelin ensin sienen ja pesin Seran pään. En laittanut vielä sieneen pesuainetta, pään sieti pestä ihan vain vedellä.
Aloin laskea letkusta kädenlämpöistä vettä ja aloin kastella Seran kauttaaltaan, paitsi pään. Truuttasin hieman shampoota poniin ja aloin hieromaan sitä poniin kumisualla. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Shampoon sai levitettyä hyvin ja samalla Sera sai pienen hieronnan. Ja kaiken lisäksi muovinen kumisuka oli helppo pestä puhtaaksi.
Hieroin aineen hyvin ponin karvaan ja aloin huuhdella sitä pois. Ponikin oli nätisti, ei potkinut tai purrut, tai kuopinut maata. Sera taisi nauttia käsittelystäni. Pesin ja selvittelin myös ponin pehkon, eli hännän ja sitten sen takkuisen harjan. Selvittelin sitä hoitoaineella ja harja/häntäharjalla ja aikaahan se vei, mutta ponin jouhet olivat nyt selvät ja nätit.
Vetelin vielä hikiviilalla enimmät vedet pois ponista ja pyyhkeellä kuivasin pään, harjan, hännän ja mahan. Irrotin ponin puomista ja lähdin taluttelemaan Seraa tallin pihassa ja vähän maastotielläkin, niin poni kuivuisi.
Poni oli vielä kuitenkin hieman kostea, joten Justuksen sattuessa paikalle pyysin häntä pitämään Seraa hetken aloillaan. Kävin hakemassa tallissa hikiloimen, loimitin Seran ja vein ponin laitumelle. Palasin tallin eteen viemään pesussa tarvitsemani tarvikkeet talliin. Siinäpä se päivä sitten menikin.

Seuraava suunnitelmani oli sopia Ossianin kanssa hevosenvaihdosta, että milloin voisimme tehdä vaihdon yhden ratsastuksen ajaksi. Tyynehän tämänkin oli keksinyt ja haastanut kaikki tallilaiset vaihtamaan hevosia. Kun Tyyne kertoi tästä, olin hoitajien huoneessa sanonut ääneen, että jos kukaan ei halua Seraa, se kun oli omalaatuinen poni. Ossian oli kuitenkin suostunut ottamaan Seran ratsuksi ja niinpä minulle tulisi ratsuksi Peikkonen.

Vastaus:

Tämäpäs oli oikein kiva pieni tarina! Oli kyllä kiva idea kertoa tätä tallipäivästä kahdessa osassa ja vielä noin monipuolisesti :). Tarina oli mukavan selkeästi kirjoitettu ja sen lukeminen olikin mukavan vaivatonta. Kerroit pesutuokiosta oikein yksityiskohtaisesti ja kuvailitkin siis kivasti.
Mutta nyt on ainakin Sera puhdas, toivottavasti tamma ei mennyt heti piehtaroimaan! :D

Palkaksi saat nyt 40v€ :).

• Tyyne

Nimi: Ossian

26.06.2018 15:06
IT’S SHOWTIME – 26.6.2018
TALLILLA TAPAHTUU – JUSTUKSEN KISAT

Keijukummun ehkä normaalistikin hieman outo tallimestari Justus oli ollut viime aikoina vieläkin kummallisempi. Hän oli useaan kertaan hääräillyt jotain Ossianin ympärillä ja aina välillä näyttänyt siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Joka ikinen kerta mies oli kuitenkin napsauttanut suunsa kiinni ja lähtenyt toiseen suuntaan tekemään jotain muuta. Lisäksi Justus oli ratsastanut tavallista useammin Donitsilla Tyynen valvovan silmän alla. Pojan oli ollut tarkoituksena etsiä syy tälle kummalliselle käytökselle, mutta hän ei ehtinyt.
Jälleen Justus lähestyi Ossiania, tosin tällä kertaa päättäväinen ilme kasvoillaan.
– Ossian, sanoi Justus tomerasti.
– Justus, vastasi Ossian, kun hän lopetti Trollin karsinan siivoamisen. Justus huokaisi syvään ja alistui siihen, ettei saanut oikotietä asiansa kertomiseen.
– Tuota… tarvitsisin apua.., tai kun ilmoittauduin Donitsin kanssa kisoihin siis ihan estekisoihin tuonne naapuritallille ja niin tarvitsisin ehkä mahdollisesti kisahoitajaa kun tuota en ole tainnut pitkiin aikoihin kisata, takelteli tallimestari ja Ossian joutui pidättelemään naurua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt miestä noin vaivaantuneena.
– No totta kai mä lähden sun avuksi, millon mennään?

Oli hyvä asia, että poni oli hoidettu jo siltä päivältä. Justus oli kakistanut ulos sen, että pitäisi lähteä aikalailla heti. Onneksi Donitsi oli jo kuljetusvalmiina ja pikaisen tarkistuksen jälkeen oli melko turvallista sanoa myös kaikkien tavaroiden olevan mukana. Enää ei ollut muuta kuin ratsu kyytiin ja menoksi.
– Minne me ollaan siis menossa? kysyi Ossian, kun oltiin päästy matkaan.
– Ainiin, ojentaisitko sen navigaattorin sieltä, mutisi Justus ja apuria alkoi pikkuhiljaa epäilyttämään koko reissun onnistuminen.
– Tässähän tää, jotain viimehetken tiedotteita tai kysymyksiä?
Matka ei onneksi ollut pitkä, eikä se sisältänyt mitään kiusallista keskustelua turhanpäiväisistä asioita. Justus kysyi miten Trollin jalat voivat ja oliko uuden kengän lyömisen jälkeen ilmennyt enää ontumista. Ossian taas puolestaan kyseli kevyesti Justuksen kisataustaa ja sai tietää tämän olevan ensimmäinen kerta ikinä. Mutta tallimestari oli kuulemma tehnyt huolellista tutkimustyötä internetin ihmeellisessä maailmassa, mikä ei kyllä hirveästi lohduttanut.

Kilpailupaikalla vilisi ihmisiä ja Justus näytti jännittyneeltä. Ihan suosiolla Ossian jätti vanhemman miehen varustamaan Donitsia ja lähti itse kohti kansliaa ilmoittautumaan. Kun Ossian palasi paikalle Justus oli laittamassa satulaa, joten poika otti hommakseen korjailla orin palmikkoa ja näpertää kilpailunumeron suitsiin kiinni. Lisäksi hän teki viimeistelevän silauksen kostealla sienellä, että friisiläisen upea musta karva kiilteli ilman pölyhiukkastakaan.
– Noniin me ollaankin vissiin valmiita. Sä voisit vaikka nousta tässä selkään niin mennään tonne verkkaan, Ossian sanoi ja osoitti kohti pienemmän verryttelykentän suuntaan.
– Ja sitten kun tulee rataan tutustuminen maastakäsin ni sä meet sinne ja mä taluttelen Donnaria tolla käsihevosalueella, hän jatkoi. Justus ehti kömpiä samalla Donitsin selkään ja Ossian otti aivan vain varmuuden vuoksi hevosen kuolainrenkaasta kiinni.
– Ja tehän ootte siis käynyt verkka- ja ratasäännöt Tyynen kaa läpi?
Justus oli melko luontainen hevosmies ja ratsastaja, mutta kaikesta huolimatta Ossian oli onnellinen ratsuvalinnasta. Joidenkin hienot puoliveriset estehevoset pomppivat ja sätkivät verryttelykentällä hullunkurisesti, mutta Donnari liikkui tapansa mukaan kuuliaisesti ja elegantisti. Poika seurasi sivusilmällä ratsukon menoa, samalla kun hän jutteli muiden tuttujen ja uusienkin tuttavuuksien kanssa. Oli hyvä luoda verkostoja, koska ei voinut koskaan tietää mitä tapahtuu. Ja olihan poika luonteeltaankin melko sosiaalinen.

Verryttelyiden ja rataan tutustumisen jälkeen oli aika suunnata kohti itse kilpailusuoritusta. Kohti kenttää lähdettiin hyvissä ajoin, että Justus ehti nähdä pari aiempaa suoritusta H-hetken helpottamiseksi. Radan kertaus ei ollut koskaan hukkaan heitettyä. Ratsastaessa tallimestari oli näyttänyt jo enemmän omalta itseltään, mutta jännitys oli hiipinyt uudelleen hänen kasvoilleen.
– Hyvin se menee, tsemppiä, kannusti Ossian, kun ratsukko asteli kentälle. Justus käski Donitsin raviin ja tervehti tuomaria oikeaoppisesti. Radan alkaessa kaikki näytti hyvältä. Jännitys oli selvästi vaihtunut määrätietoisuudeksi ja friisiläisori nautti hyppäämisestä. Ensimmäinen ja toinen este ylittyivät hyvin, mutta kolmas tuli hieman pohjaan. Nelosesteelle oli pidempi tie kuin muille ja yhtäkkiä Justus pysäytti ratsunsa.
– Hei Ossian, mikä oli se nelonen? huuteli Justus ja Ossianin teki sisäisesti mieli hakata päätään seinään. Ei kesken esteradan pysähdytä! Toisaalta nämä olivat miehen ensimmäiset kisat ja se ei ollut vakavaa.
– Se on toi punavalkonen karamelli tua, kato niitä numeroita, huikkasi Ossian takaisin.
Loppu rata menikin jo paremmin, eikä lisää unohduksia tullut. Ossian arvosti mukaan pääsemistä vähintäänkin elämysmatkana. Justustakaan ei näyttänyt harmittavan, ettei palkintojen jakoon päästy. Kun mystiset neljä virhepistettä oli selitetty tallimestarille, laitettiin Donitsi koppiin ja lähdettiin kohti kotia.

Vastaus:

Apua, ihan mahtava tarina jälleen! :D Tätä oli tosi hauska lukea ja sait kyllä Justuksen persoonaa hyvin esille. Teksti oli erittäin kivalla tyylillä kirjoitettua, eikä minkäänlaisia kirjoitusvirheitäkään tarinasta löytynyt. Kuvailit hyvin ja jotenkin tosi monipuolisesti, ja myös yksityiskohtia oli mukavasti :).
Justuksella ei nyt tainnut mennä ihan putkeen, mutta virheitä sattuu kaikille!

Saat tästä tarinasta palkaksi 56v€.

• Tyyne

Nimi: Jenny

24.06.2018 21:51
Heinäkuun alussa Keijukummussa olisi 1-vuotisjuhlat, joiden kunniaksi järjestettäisiin maastoestekilpailut muun hauskan ohjelman lisäksi. Tietysti kisoja varten pitäisi treenata, eihän sinne ihan kylmiltään voinut mennä. Liven kanssa minulla olisi vielä tämän kuun lopussa maastoestevalmennus, mutta olin osallistunut kisoihin myös Delin kanssa. Minun täytyisi siis treenata sen kanssa maastoesteitä.

Oleskelutilassa olimme saaneet Ossianin kanssa idean lähteä yhdessä treenaamaan maastoesteitä. Kävelimme hevostemme riimujen ja riimunnarujen kanssa laitumille, josta sitten otimme omat ratsumme mukaan. Ossian suuntasi ori- ja ruunalaitumille, minun mennessä tammalaitumelle. Deli ei olisi ensiksi halunnut antaa ottaa itseään kiinni, mutta kyllä se lyhyen hippaleikin jälkeen antautui kiinniotettavaksi.
"Senkin villihevonen", sanoin hevoselle naurahtaen ja lähdin taluttamaan sitä talliin päin, Ossianin ja Peikkosen tullessa myös samaan aikaan laitumelta. Ponin silmäkulmassa loisti ilkikurinen pilke.
"Peikkonen oli taas laitumen perimmäisessä nurkassa", Ossian tuhahti ja nykäisi ruohotupolle yrittävän connemaran mukaansa. Yleensä energinen Deli laahusti hieman laiskan puoleisesti vieressäni, sitä ei olisi tainnut oikein kiinnostaa töihin lähtö. Se ei jaksanut alkaa edes kerjäämään herkkuja, niin kuin sillä oli usein tapana. Kyllä se sitten viimeistään maastoesteradalla virkistyisi!

Sidoimme Delin ja Trollin tallin edustalla sijaitsevalle hoitopuomille. Miksipä ei hoitaa hevosia ulkona kun oli hyvä ilma? Lämpötila hipoi pariakymmentä astetta, pienen tuulenvireen puhaltaessa tallipihan läpi. Ei siis ollut liian tukala ilma treenaamista ajatellen. Toivoin Delin menevän maastoesteillä niin hyvin kuin se meni rataesteilläkin, maastoesteet olivat kuitenkin vähän eri asia.
"Tuutko sä?" kuulin Ossianin huhuilevan vähän matkan päässä. Hän oli jo kävelemässä talliin hakemaan hevosenhoitotarvikkeita.
"Joo, mä tuun!" sanoin pikaisesti ja lähdin reippain askelin kävelemään pojan perään. Ei pitäisi vain jäädä omiin ajatuksiinsa.

Hoidin ja varustin Delin, Ossianin tehdessä samoin Trollille. Hoitotoimenpiteet sujuivat molempien kannalta hyvin, mitä Trolli nyt vähän uhitteli satulanlaitossa. Deli ei temppuillut missään vaiheessa, eihän temppuilu sen tapoihin kuulunutkaan.
"Ollaanko me valmiita?" kysyin Ossianilta tutkaillessani Deliä katseellani. Tammalla näytti olevan kaikki varusteet päällä, kunnes huomasin, ettei sillä ollut putseja. Siispä kävin hakemassa mustat, kumiset lampaankarvapehmusteella varustetut putsit ja asetin ne Delin etujalkoihin.
"No niin, nyt on valmista!" tokaisin itsevarmana. Ossian nyökkäili ja mutisi jotain myöntävästi, hänkin oli ilmeisesti saanut poninsa varustettua. Minulla ja Ossianilla oli myös asianmukaiset turvavarustukset, kypärästä turvaliiviin, joten myös me ratsastajatkin olimme valmiita lähtemään.

Metsän leveä päätie johdatti meidät sivutielle, jota pitkin ratsastimme kellertävänä hohtavalle pellolle. Siellä oli hyvä tehdä alkuverryttelyt, koska tilaa oli paljon ja siellä oli myös pari estettä - pieni tukkieste sekä taloeste. Niihin voisi ottaa muutaman verryttelyhypyn ennen muille metsässä sijaitseville esteille lähtemistä.
Ennen esteiden hyppäämistä täytyi kuitenkin tehdä alkuverryttelyt, niin kuin aina. Tein paljon taivutteluja ympyröillä jokaisessa askellajissa, sillä Deli tuntui olevan melkoisen kankea. Se johtui luultavasti vähäisestä liikunnan määrästä. Pitäisikin alkaa treenaamaan useammin, jotta hevoset eivät ihan pääsisi kangistumaan ja laiskistumaan.

Deli alkoi pikkuhiljaa tuntua vetreämmältä ja sopivan eteenpäinpyrkivältä. Se kantoi itsensä hyvin ja eteni lennokkain askelin. Tamma tuntui olevan valmis hyppäämiseen. Ossian oli hetki sitten ottanut Trollin kanssa pari verryttelyhyppyä pellolla oleville esteille, minun vielä verrytellessä hevostani.
"Trolli on yllättävän kiva tänään", poika virnuili ravaillessaan rennosti kimolla ponillaan. Ori kipitti nätisti Ossianin alla, ilman minkäänlaisia temppuiluja. Oli tosiaan hieman vaikea uskoa, että kyseessä todellakin oli Peikkoponi. Riiviömäinen nuori connemara oli muodostunut pieneksi inside-vitsiksi Keijukummussa - missä Trolli, siellä tuho. Oikeasti kyseessä oli varsin kiltti poni, vähän omalaatuinen vain.
"Mä otan tosta muutamat hypyt, lähdetään sitten maastoesteradalle!" huikkasin Ossianille kannustaessani Delin laukkaan. Poika jäi siksi aikaa ravailemaan ja kävelemään Trollilla.

Verryttelyhyppyjen jälkeen ratsastimme käynnissä pois pellolta, metsän päätien yli maastoesteradan alkuun. Verryttelyssä Deli oli hypännyt esteet ongelmitta, kunhan olin vain ensin saanut tamman ratsastettua hyvään paikkaan. Huonosta paikasta Deli ei hyppäisi, mikä oli toisaalta hyväkin juttu.
"Voitais ehkä hypätä pari linjaa ennen rataa", pohdin kun saavuimme esteille. Olisi hyvä saada vielä vähän lisää tuntumaa esteisiin.
"Hyvä idea", Ossian sanoi. Ihan radan alussa oli tukkieste ja risueste, ja kaarteen jälkeen hauta ja sianselkä, joita voisi hypätä linjoina.
Hyppäsimme molempia linjoja pari kertaa, sekä kerran myös kaikki neljä estettä peräkkäin. Deli oli hyvin hallinnassani ja hyppäsi esteet innokkaasti, ehkä vähän liiankin. Se ylitti esteet melko isoilla hypyillä, mutta ei se ainakaan minua haitannut - olivathan esteet aika pieniä Delin tasoiselle estehevoselle. Laukka oli tarmokasta ja isoa, mikä oli tavoitteena maastoesteradalla.

"Kumpi menee ensin?" Ossian kysyi kun oli aika aloittaa radan hyppääminen.
"No, sä voit vaikka mennä ensin jos haluat", vastasin. Ei kai sillä niin paljoa väliä ollut, kumpi meni ensin.
"Okei", Ossian vastasi lyhyesti ja keräsi pitkinä roikkuvat ohjat käsiinsä. "Pidetään sitten kunnon turvavälit, ei sitä koskaan tiedä mitä Peikko keksii!"
Nyökkäsin ja sitten Ossian olikin jo poninsa kanssa täydessä laukassa etenemässä kohti ensimmäistä estettä. Vaalea häntä vain näkyi horisontissa. Pidätin Deliä, joka korskui innoissaan ja olisi halunnut syöksyä Trollin perään. Tamman into oli selvästi palannut, ihan niin kuin olin ajatellutkin!

Ossian katosi Trollin kanssa metsän siimekseen. Päätin kuitenkin odottaa vielä hetken ennen kuin päästäisin Delin vauhtiin. Tiedä sitten, mitä Ossian tarkoitti kunnon turvaväleillä. Tuskin ihan kilometrin matkaa kuitenkaan.
"Mennään", sanoin pian ja annoin Delille laukka-avut. Tamma ponnisti suureen, keinuvaan laukkaansa ja lähestyi askel askeleelta edessämme häämöttävää tukkiestettä. Minun piti varoa, etten ajanut hevosta liian lähelle estettä, niin kuin tein joskus huomaamattani. Silloin kielto tuli varmasti, mutta onneksi sillä ei nyt ollut juurikaan väliä. Kunhan sitten kisoissa ei kieltoja tulisi!

Sain Delin ratsastettua sopivaan paikkaan esteelle, joten tamma hyppäsi sen yli sulavasti ilman ongelmia. Tukkiestettä seuraava risueste ylittyi myös samanlaisella varmuudella - Deli oli maastoesteillä kuin vanha tekijä! Ratsastin hevosta vauhdikkaampaan laukkaan, kun lähestyimme leveää hautaa. Joillakin hevosilla oli taipumusta pelätä kyseistä estettä, mutta luotin Deliin täysin. Se nousi hyppyyn vähän liian aikaisin, mutta ylitti esteen silti hienosti.

Haudan jälkeen vuorossa oli sianselkä. Siitäkin selvittiin kunnialla, Delin ollessa oma rohkea itsensä. Taputin ruunikkoa kaulalle, kun laukkasimme pitkää metsätietä pitkin kohti seuraavaa estettä. Seisoin jalustimilla kevyessä istunnassa ja annoin hevosen laukata niin nopeasti kuin se vain halusi. Kiidimme metsän läpi kuin raketti. Deli silminnähden nautti maastoesteistä, siitä voisi hyvinkin tulla kenttähevonen!
Pidin silmäni auki ojassa makaavan Ossianin varalta, mutta ei häntä ainakaan vielä näkynyt missään. Ehkä Trolli oli päättänyt jatkaa hyvin käyttäytymistään eikä ollut tällä kertaa heittänyt omistajaansa selästään. Ylitimme Delin kanssa halkopinon, joka olikin radan viimeinen este. Laukkasimme vielä uittolammen matalassa rannassa niin, että vesi roiskui ratsastushousuille asti. Onneksi paistoi aurinko, niin ne kuivaisivat nopeasti. Kun selvisimme rantavedestä, hidastin tammani raviin ja sen kautta käyntiin.

Kimo poni omistajansa kanssa odottikin meitä metsän reunassa. Trolli hirnui kovaäänisesti nähdessään Delin ja Ossian nauroi satulassa.
"Tää päätti kerrankin olla heittämättä mua selästään", hän sanoi poniaan taputtaen. Trolli näytti edelleen olevan täynnä virtaa ja olisi varmasti voinut hypätä radan vielä uudemmankin kerran. Delikään ei näyttänyt väsymyksen merkkejä. Sen sijaan minä ja Ossian olimme ihan puhki.
"Eiköhän tää riitä tältä päivältä", tokaisin ja käänsin Delin metsän päätielle, jota pitkin pääsisimme takaisin tallille. Treenit olivat menneet todella hyvin, kuuleman mukaan myös Ossianilla ja Trollilla oli mennyt hyvin. Sijoitukset kisoissa oli taattu, niinhän?

Vastaus:

Erittäin mukava tarina, jota oli tosi kiva lukea! :) Teksti oli oikein sujuvaa ja hyvin kirjoitettua, ja tarina olikin tosiaan todella helppolukuinen. Kuvailit myös tosi kivasti ja realistisesti, mikä toi tarinaan ihanan tunnelman :). Pituuttakin tarinalla oli hyvin, ja silti se oli kirjoitettu oikein huolellisesti sekä virheettömästi!
Teillä kyllä varmasti on mahdollisuuksia sijoituksiin kisassa, saa nähdä...

Palkaksi saat tästä 58v€.

• Tyyne

Nimi: Aura

24.06.2018 21:05
Herätyskelloni aloitti tavalliseen tapaansa ärsyttävän pirinän. Mumisin jotain puoliunessa ja huitasin vahingossa vihertävän kelloni alas ruskealta Ikean yöpöydältä. Suustani pääsi parit kirosanat ja samassa valkoinen oveni avautui hiukan naristen.
"Jätä miut rauhaan. En jaksa nyt ketään", ärähdin enkä edes katsonut tulijaa. Oletin että tulija häipyisi heti.
"Enks ees mä oo tervetullut?" tulija hihkaisi iloisesti. ja lopulta siirsin katseeni ylös lattiasta. Sydämeni tykytti kun tajusin, että Ellen oli siinä. Minun ihana rakas siskoni Ellen.
"Ei hitto. Ootko sä siinä tosissaan?"takeltelin siskolleni. "Jäiks Sasha sinne Amerikkaan?kysäsin ja kurkkasin oviaukosta katsoakseen onko Sasha siellä. Vaalea käytävä oli tyhjä.
"Joo jäi. Kyllä Sas viel Suomeen tulee sisko hyvä" blondi Ellen hymähti ja heitti jotku avaimet sängylleni. "Siinä sulle tuliainen. Auto on tosin Suomesta,mutta toi avaimessa roikkuva A-kirjain on Amerikasta." hymyilevä tyttö naurahti.
Vilkaisin sängylleni ja aloin vain nauraa.
Hyppäsin kohti Elleniä, kunnes heräsin unesta ja tajusin olevani lattialla. Katsoin pinkihtävään seinäkelloon ja huomasin että heräsin vain minuutin ennen herätystä. Sammutin herätyksen nopiasti ja huokaisin. Olisipa Ellen elossa ajattelin ja suoristin ryhtini. Ryntäsin nopeasti ulos huoneestani ja kompastuin lattialla lojuvaan reppuun.
"Hyvin alkoi tämäkin aamu!"murahdin itsekseni ja nousin ähkien ylös. Äiti oli jo ilmeisesti lähtenyt isän kanssa töihin joten olin yksin. Nappasin aamutakin mustasta vaaterekistäni ja kiiruhdin pesulle. Pesun jälkeen harjasin hampaat ja rasvasin vaalean ihoni. Katsoin peilistä itseäni ja aloin harjata punaisia hiuksiani. Hiusten harjausten jälkeen laahustin pieneen,mutta moderniin keittiöön. Keittiössä vallitsi harmaa värimaailma. Nappasin hyllystä läpinäkyvän lasin ja laskin siihen kylmää vettä. Laskin lasin keittiönpöydälle ja nappasin ruskeasta punotusta korista vihreän omenan. Istahdin tuolille ja aloin nakertaa omenaa. Laskin karan hetkeksi pöydälle ja hörppäsin isosta lasista vettä. Nousin tuolilta ja heitin karan roskikseen. Lasin huuhtelin ja asetin sen tiskikoneeseen.
Vedin vaatteet niskaan ja nappasin kypärän naulakosta. Otin avaimet ja tarkistin, että ovi on lukossa. Koirat yrittivät seurata ovesta ulos, mutta soin niille vain taputukset. Nappasin liilan Jopon harmaan talon seinustalta ja lähdin polkemaan kohti Keijukummun tallia.

Hiekkatien hiekat ja kivet rapisi pyörien alla. Talli häämötti jo silmieni alla. Pysäytin pyörän tallin eteen ja nousin satulasta rennosti. Hevoset hirnahteli laitumilla ja tiirailin näenkö hoitsuani, Nutsia. Poju sinkoili muiden heppojen kanssa vehertävällä niityllä. Viheltelin ja huutelin Nutsin nimeä. Käänsin päätäni ja näin Lolan. Vilkutin Lolalle ja tassuttelin kohti tallin ovea. Kellertävä talli oli kultaa silmissäni. Kävelin nopsasti satulahuoneeseen ja nappasin Nutsin riimun. Vihreä riimu hölskyi olallani ja kävelin rennosti kohti laitumia.
"Meinasitko Nutsin napata ilman narua?" Lola naurahti ja katseli minua huvittavasti.
"Ainiin, se naru. Ei hitto",naurahdin ja nappasin riimun uudelleen olalle. Kun saavuin takaisin laitumille Nuts hirnahteli toisille hevosille. Rapisutin taskussani olleita Fazer-karkkipapereita ja orin korvat nousivat pystyyn silkasta mielenkiinnosta. Huokaisin ihastuksesta oriille. Hyppäsin aidan yli ja houkuttelin vaaleaa hevosta omena slicella. Hevonen ravasi kohti kättäni ja salaman nopeasti sujautin narun hevosen kaulalle. Nopeasti laitoin myös riimun hevosen päähän ja naksautin riimunlukon kiinni vihreisiin päitsiin. Lähdin rennosti tepastelemaan pois laitumelta. Kun olin päässyt laitumelta pois taputin Nutsia kaulalle ja annoin sille vielä toisen palan omppua. Lähdin kävelemään rennosti kohti päätallia ja Nuts hirnahteli vierelläni.Ihmettelin miten Nuts oli niin kiltti kun olin kuullut sen olevan aika vaikea tapaus. Huomasin, että riimunnarun päässä oli vain päitset.
"Eikä. Nuts miten pääsit vapaaksi?" ihmettelin katsellessani missä connemara oli. Tunsin lämpimän turvan tuuppauksen niskassani. Vaalea ori nyhti hiuksiani ja kun yritin saada sitä kiinni poika juoksi kauemmas ja katseli minua.
"Nuuts, täällä olis hevosnami. Tule tule", houkuttelin ponia luokseni.
Vaalea Nuts otti pari askelta kohti minua ja ojentautui sieppaamaan namin. Tarrasin tummasta harjasta kiinni ja sujautin riimun ponin päähän. Nuts näytti hölmistyneeltä, mutta nautiskeli hevosnamista antaumuksella ja vielä lipoi kättäni. Naurahdin orille ja lähdin kävelemään päätallille. Nutsin kaviot kumisi betonilattiaan ja avasin connemaran karsinan oven. Ponilla oli ilmeisesti kiire karsinaan kun se yritti etuilla ja töniä. Mutisin hoitsulleni jotain epämääräistä ja irrotin riimunnarun päitsistä ja ponista. Nuts oli vihertävien läikkien, oletettavasti ruoholäikkien peitossa. Vihellen lähdin hakemaan Nutsin vihreää harjapakkia. Selailin rivistöä ja nappasin oikean pakin. Katselin oria ja se näytti hermostuneelta. Rapsutin connemaraa korvan takaa. Poika nautiskeli ja astuin likaiseen karsinaan.
"Hoidon jälkeen aion siistiä karsinan", päätin reippaasti ja otin harjapakista kumisuan. Pyörittelin kumisukaa ponin pyöriessä. Pelleily sai minulle loppua ja nappasin riimun harjapakin päältä. Poni näytti myrtynyttä naamaa ja yritti peruuttaa kunnes poni törmäsi karsinan seinään. Nauroin ääneen ja laitoin riimun ponille päähän. Harjaustoimien jälkeen irrotin vetosolmun ja lähdin kävelemään kohti laidunta.
"Olet Nuts taas vapaa poni!"hymyilin ja irrotin riimun. Poni heitti pukit ja katselin herraa iloisesti.

Vastaus:

Tämä oli kyllä tosi kiva tarina! :) Alku oli kyllä melko salaperäinen (mikä on vain hyvä asia), ja muutenkin tykkään kuinka tarinassa tapahtui niin paljon sen sijaan että tallipäivä olisi sujunut aivan täydellisesti. Teksti oli oikein kivalla tyylillä kirjoitettua, mutta osa lauseista saisivat olla vielä vähän sujuvammat ja seuraavaan asiaan saisi siirtyä hiukan hitaammin, jolloin pituuttakin kertyisi enemmän! ;)
Nuts osaa kyllä olla vähän veikeämpi tapaus, mutta hyvin ilmeisesti saat sen aina lopulta kuriin... :D

Palkaksi saat tästä tarinasta 54v€.

• Tyyne

Nimi: Lola

24.06.2018 20:56
Tänään oli ollut aamusta asti erittäin kuuma päivä, ilma oli kuivaa ja olo tuntui melko tukalalta. Olin juuri matkalla omalla maastopyörälläni kohti Keijukumpua, sillä olin menossa ratsastamaan Eetun ensimmäisen kerran uudella tallilla. Minulla oli tänään tarkoituksena mennä vain hieman kevyesti koulua, koska en todellakaan jaksaisi tässä kuumuudessa tehdä mitään rankempaa, eikä varmaan Eetukaan jaksaisi keskittyä kunnolla, kun aurinko paahtoi kovaa pilvettömältä siniseltä taivaalta.

Noin puolen tunnin pyöräilymatkan jälkeen saavuin Keijukummun pihaan hieman hikisenä, mutta onnellisena siitä, että olin päättänyt laittaa aluksi shortsit ja vaihtaa ratsastushousut vasta vähän ennen ratsastusta. En tajua miten pystyin sillon tosissaan ajatella asia, koska olin jo nyt hieman hikinen, vaikka minulla oli erittäin ohut T-paita ja shortsit. Laitoin kuitenkin pyöräni nojaamaan erästä tallipihassa kasvavaa puuta vasten. Tallipiha oli melko hiljainen, kentällä tosin ratsasti joku kirjavalla hevosella ilman satulaa. Kauhean moni ei ole varmaan jaksanut vaivautua tulemaan tallille näin kuumalla säällä. Jatkoin kuitenkin matkaani haalean väriseen sivutalliin. Käytävä jossa Eetu asusteli oli aivan tyhjä saapuessani sinne. Heitin reppuni jossa oli esimerkiksi juomapulloni ja ratsastushousuni Eetun karsinan eteen. Nappasin käteeni ponin riimun ja lähdin sitten käppäilemään laitsoille hakemaan ruunaa.

Hetken päästä palasin jo tyhjään ja onneksi mukavan viileään talliin mukanani ötököiden kiusaama kimo ponini. Solmin sen kiinni tämän omaan karsinaan ja aloin sitten harjaamaan tätä sen tottakai sinisen sävyisillä harjoilla. Eetu ei ollut kovin likainen, joten harjaamisessa ei mennyt edes kovin kauaa. Putsasin vielä huolellisesti kaviokoukulla tämän kaviot ja kävin sitten vaihtamassa vessassa tummansiniset ratsastushousut päälleni ja hakemassa tallin toiselta käytävältä olevasta satulahuoneesta Eetun varusteet. Noin vartin päästä poni seisoi karsinassaan päällään koulusatula, vaaleansininen huopa ja tämän meksikolaiset suitset. Vaihdoin vielä itse päälleni ratsastussaappaat ja kypärän. Sen jälkeen otin mukaan ison juomapulloni, jonka olin itseasiassa täyttänyt melkein kokonaan pelkillä jääpaloilla, koska tiesin, että se ei pysyisi kylmänä muuten. Nappasin vielä mustan melko pitkän kouluraippani ja talutin sitten Eetun kohti kenttää.

Saapuessani kentälle laitoin heti alkuun juomapullon kentän aidan päälle oodttamaan seuraavaa juomataukoa. Kentällä oli vieläkin ratsastamassa kirjavalla hevosellaan tyttö, jonka tunnistin nopeasti Sukaksi, sillä hän oli paikalla silloin, kun toin Eetun tallille.
”Moi taas”, sanoin tytölle, joka ravaa rauhallisen näköisellä pitkä harjaisella irlannincobillaan uraa pitkin.
”Aa, moi Lola”, hän sanoi kääntäen katseensa urasta minuun. Talutin Eetun kaartoon, jossa laskin nopeasti jalustimet alas ja kiristin satulavyön sopivan kireäksi. Huomasin Sukan siirtävän hevosensa käyntiin pitkällä sivulla ja antavan sille pidemmät ohjat.
”Ooks ratsastanut jo kauan?” kysyin häneltä noustessani itse Eetun satulaan.
”Varmaan jonkun tunnin, mutta lopetan nyt, täällä on tosi kuuma”, Sukka sanoi pyyhkien hikistä otsaansa kypärän lipan alta.
”Niin on. No mites ratsastus meni?” kysyin vielä tytöltä. Annoin Eetun kylkiin hellästi pohkeita, ja ohjasin sen uralle kävelemään Sukan perään. Poni lähti hieman tahmeammin liikkeelle kun yleensä, mutta johtui varmaan säästä.
”No ihan hyvin. Tää oli sellanen mikä yleensäkin eli kiltti, mutta vähän laiska, eli perus Calle”, tyttö sanoi ja taputti mustavalkoista hevostaan kaulalle.

Kävelin Eetun kanssa muutaman kierroksen pitkin ohjin kenttää ympäri ja Sukkakin kerkesi lähteä pois kentältä. Keräsin sitten ohjat kunnolla käteeni ja kannustin Eetun pohkeillani raviin, jonka tahdissa aloin keventää. Aloin tekemään paljon ympyröitä, voltteja ja sen sen sellaisia kiemuroita kevyessä ravissa. Minulle tuli nopeasti jo alkuravien jälkeen kuuma, joten jouduin melko nopeasti käymään kentän laidalla juomatauolla. Kurottaessani juomapulloon huomasin, että suurin osa jääpaloista oli jo sulanut vedeksi. Vesi tosin oli ihanan kylmää ja raikasta ja piristyin ainakin siitä hyvin. Juomatauon jälkeen aloin ottamaan mukaan myös laukkaa ja jatkoin edelleenkin oikeastaan vaan tekemellä kaikenlaisia ympyröitä ja erilaisia siirtymisiä.

Vähän yli puolen tunnin ratsastuksen jälkeen aloin olla jo melko hikinen ja Eetukin hieman, vaikka en ollut teettänyt Eetulle mitään kovin rankkaakaan ja olin pitänyt pitkiä käynti taukoja. Aloin kuitenkin nyt loppu ratsastuksesa saamaan ponia hetkittäin pyöremmäksi. En kuitenkaan jaksanut en kauaa ratsastaa, koska minulla oli jo sen verran kuuma, joten aloin suosiolla tekemään loppuraveja. Ainakin Eetu oli tänään suhteellisen kiva ratsastaa, tosin hieman normaalia hitaampi, minkä kyllä ymmärsin, koska en itsekkään ollut oikein vireessä. Kun olin ravannut kevyttä ravia muutaman kierroksen kumpaankin suuntaan siirsinkin sen jo käyntiin. Kävin hakemassa jälleen juomapulloni, josta kaikki jääpalat olivat nyt sulaneet pois. Join veden loppuun ja heitin sen kentän viereiselle nurmikolle.

Loppukäyntien jälkeen talutin ponin tämän karsinaansa ja riisuin tämän varusteistaan. Satulan alta paljastuikin mukavan näköinen hikiläntti, joka tarkoitti siis pesuhommia. Vein vain nopeasti Eetu varusteet paikoilleen satulahuoneeseen ja lähdin sitten taluttamaan tätä pihalle miettien, että olikohan täällä missään pesukarsinaa. Pihassa minua vastaan tulikin sopivasti Tyyne, jolta voisin kysyä asiaa.
”Hei Tyyne, onko täällä missään pesukarsinaa?” kysyin tältä näyttäen hikistä poniani.
”Joo, päätallista ulkokarsinoiden luota löytyy”, nainen kertoi hymyillen. Kiitin tiedosta ja vein ponin pesukarsinaan. Pesin sen nopeasti vedellä ja palasin sen jälkeen ruunan kanssa tämän karsinalle. Aloin miettiä, että pitäisikö minun viedä se vielä ulos. Lopulta tulin siihen tulokseen, että vien Eetun, koska kyllä se kerkiää hyvin vielä olemaan laitumella hetken. Käänsin sen siis karsinassaan ja palasin sittenkin pihalle sinne missä laitumet oli. Laitumella olevat hevoset olivat tulleet nyt lähemmäksi porttia syömään. Päästin ponin vapaaksi laitumelle ja se meni saman tien piehtaroimaan. Sen jälkeen poni asteli tyytyväisenä muiden luokse syömään.

Palasin itse vielä talliin, jossa pesin vielä Eetun suitsien kuolaimet vedellä ja vein ne paikoilleen. Sen jälkeen pakkasin kaikki tarvikkeeni reppuun ja kävin vielä vaihtamassa ratsastushousuni shortseihin, koska ulkona oli vieläkin kuuma enkä jaksaisi vielä pyörämatkaa kotiin paksuissa ja vielä kaiken lisäksi tummissa ratsastushousuissani. Kun olin valmis nappasin puuta vasten nojaamaan jättämäni pyörän ja lähdin polkemaan reppu selässäni tyytyväisenä kohti kotiani.

Vastaus:

Oikein hyvä tarina, tykkäsin tästä kyllä paljon! :) Kuvailit mukavan selkeästi ja kerroit todella monipuolisesti tallipäivästäsi, mikä toi tarinaan lisää realistisuutta. Muutaman yhdyssanavirheen tarinasta bongasin: 'käynti tauko' --> 'käyntitauko' ja 'loppu ratsastuksessa' --> 'loppuratsastuksessa', mutta tällaisia pieniä virheitä lukuunottamatta teksti oli kyllä tosi sujuvaa ja helppolukuista :).

Tästä tarinasta saat palkaksi nyt 56v€!

• Tyyne


Nimi: Sami & Day

24.06.2018 06:49
Olin vihainen, turhautunut ja pettynyt. En osannut näyttää tunteitani mitenkään ja ne purkautuivat silmittömänä raivona ulos arkipäiväntilanteissa. Olin asunut jo miltein vuoden työpaikallani suuren tallin hevostenhoitajana, lähinnä lantaa mättäen, hevosia hoitaen ja liikuttaen, ellen ollut niiden mukana ympäri Eurooppaa kilpailuissa. Tähän tilanteeseen olin päässyt sen takia kun uskomaton isäni otti Dayn minulta salaa pois, enkä ollut löytänyt sitä useista etsintäyrityksistä huolimatta. Olin käynyt monissa välitystalleissa, teurastamoissa, huutokaupoissa, puhumattakaan uudelleen koulutuslaitoksista mutta turhaan. Missään ei näkynyt ainutlaatuista Appaloosa oriani. Väitin Tyynelle ja muille elämäni tärkeimmistä ihmisistä tallilla että ei ollut enää aikaa tai että aikamme keijukummussa olisi nyt vaan päättymässä ja olisi aika nostaa kytkintä, tosin sen kyllä totisesti tein, lähteä nyt silmittömänä hoitamaan hullunarvokkaita hevosia pitkin Eurooppaa, eikö vähempikin olisi riittänyt.

Eräänä iltana olin jo punkassani kun puhelimeeni tuli viesti. Hevonen löydetty ASAP! Numero oli tuntematon joten jouduin näkemään vaivaa saadakseni jotain mistä jatkaa. Soitin muutaman puhelun veljelleni ja homma rupesi etenemään vauhdilla. Veljeni ilmoitti olevansa lähikaupungissa, mikä oli hiukan outo kun otti huomioon että oli ollut kolme viikkoa Bulgariassa heille mitään sanomatta. Unohdin kysymykset kun näin hänet. Hyppäsin nahkarotsi käsivarsilla hänen uudenkarheaan jaguaariinsa, kaasutimme renkaiden ulvoessa kohti auringon nousua ja uusia tuulia.

Vilkaisin häneen jonkin ajan kuluttua ja sain kaiken tarvitsemani hänen katseestaan, hänen jännityksestä kiiluvat tummat silmänsä saivat ihokarvani pystyyn. Katsoin häntä tiiviisti kuin pakottaen sanat ulos hänen huuliltaan. Päähäni räjähti kymmeniä kysymyksiä, missä, miksi miten, kuka. Ajatuksieni velloessa tunsin auton hiljentävän radikaalisti ja jouduin tarttumaa kojelautaan välttääkseni kalliin päänuppini sekä panssarilasin suudelman. Veljeni käski minut ulos ja minä mukisematta tein työtä käskettyä. Hölmönä katsoin hänen painavan kaasun pohjaan ja virnistävän vaalean hammasrivistönsä esiin sekä nostaen sormeaan lähdön merkiksi. Suuni loksahti auki pöyristyksestä, en voinut käsittää mitä hän taas puuhasi. Sytytin tupakan ja vilkaisin ympärilleni. Olin keskellä suurta hevosten huutokauppa aluetta, aluetta halkoi sadat ellei tuhannet ahtaat aitaukset täynnä huonosti kohdeltuja kaakkeja. Osasta näki selvästi niiden tulleen tiensä päähän ja odottavan sitä vapautuksen hetkeä kaikesta pelosta ja kivusta. Polkaisin tumpin maahan ja heitin rotsin päälleni, ilma oli yllättävän kolea näin öisin.
Pitäisi päästä korkealle mutta ennen liikahdustakaan takaani rupesi kuulumaan murinaa joka sai kaikki vaistoni heräämään, päässäni kuului yksi sana ja se oli juokse! En edes kääntynyt katsomaa vaan säntäsin kaikin voimin kohti edessäni olevaa nelimetristä putkiaitaa ja ponkaisin sen päälle pikavauhtia välttäen juuri ja juuri raivosta rähisevän rottweilerin hampaat. Koira jäi sinnikkäästi hyppimään ja murisemaan alleni odottaen saalistaan. Jätin koiran huomiotta ja etenin pitkin putkiaitojen ylärimaa. Katseeni valuin pitkin satoja ellei tuhansia hevosia, etsien tasaisen ruskeasta massasta erottuvaa valkeaa oriani. Muutama valkea hevonen löytyi mutta näin jo kaukaa niiden olevan minulle turhia. Olin etsinyt jo tunteja ja rupesin jo menettämään toivoni kunnes muistin opettamani tempun Daylle, muutakaan ei ollut, joten päätin käyttää kaiken sen, mitä minulle oli annettu. Huusin täydestä rinnasta Dayn nimeä ja jäin odottaman kunnes huusin uudestaan ja uudestaan. Tuntui kun keuhkoni olisivat räjähtäneet, olin antanut kaikkeni, eikä sekään riittänyt. Kyyneleet kohosivat silmiini ja pyyhin ne äkäisesti pois, hyppäsin alas kaiteelta ja potkaisin porttia. Istuin maahan miettien mitä sitten. Hevoset liikahtelivat ympärilläni olevissa aitauksissa levottomasti ja kääntelivät korviaan edestakaisin, tiesin niiden kuunteleva jotain, joka käski niitä liikkeelle. Ponkaisin pystyyn ja nousin uudestaan aidan päälle kuuntelemaan. Kävin haukanlailla hevosten käytöstä läpi ja seurasin tieni suuren hallin eteen. Halli oli valtava, en ollut koskaan nähnytkään niin suurta rakennusta. Kurkistin peltien raosta sisälle ja mitäpä muuta kuin muutama tuhat hevosta lisää. Työnsin raskaan liukuoven muutaman sentin auki niin että pääsin pujahtamaan sisälle hämärään halliin. Riskillä huusin hevostani uudelleen kuuluvasti. Hallissa tuli hiirenhiljaista kunnes sen rikkoi potkusarja ja mieletön kiljuminen minkä tunnistaisin vaikka toiselta puolelta maailmaan, se oli Day! Pujottelin sokkona pitkin suuria käytäviä ja väistelin edestäni lakoavia hevosia parhaani mukaan. Jouduin hengähtämään hetken ja huusin hevosta uudestaan vain kuullakseni uuden potkusarjan peltiin ja saman ainutlaatuisen.. enemmänkin rääkäisyn kun hirnahduksen. Day se oli ihan varmasti ja hiukan ehkä lähempänä kuin äsken, lähdin pinkomaan nopeammin kohti hevostani. Saavuin hallin päähän missä näky olevan esittelykehä sekä lopetusnurkka, mikä oli tässä tapauksessa varmaan suurempi kuin kotimaani kauppakeskus Helsingissä... Huokaisin ja juuri kun ajattelin jatkaa, halliin syttyi satoja lamppuja ja sai hevoset valpastumaan. Painauduin alas ja kuulin niin raivostuttavan tuttua naurua. Nousin ylös kaiteelle ja näin veljeni vasemmalla lopetushallin ovella, hän vinkkasin tutulla käden liikkeellä jalkani eteenpäin. Mulkaisin häntä mitään sanomattomasti ja kohautin kysyvästi olkaani. Ennen kuin hän kerkesi vastata, kuului tuttu potkusarja pitkin peltejä vieressäni ja se sama kauhistuttava tervehdyshuuto Dayn suusta. Säntäsin ovelle, joka oli auki ja näin valkoisen orini. Sydämeni pysähtyi ja jouduin haukkomaan happea nähdessäni hevosen. Kylkiluut näkyvissä, yltä päältä haavoilla. Hopeanhohtoinen karva veressä ja lannassa, sen valkoisena hohtanut häntä likaisen keltainen ja ne vähätkin harjanhaivenet leikattu pois. Silti, pää ylpeästi pystyssä ja silmissä sama palo. Day puisteli itseään, kuopi ja käänsi korvat suuntaani. Hörähti ja käveli luokseni luottamusta hehkuen. Laskin kämmeneni sen otsalle ja painoin pääni sen likaista kaulaa vasten.

Kuin sumussa veljeni ajoi suuren kuljetusauton hallin ovelle ja talutin rauhallisena seuraavan oriin autoon. Jäin hevosen kanssa autoon, olin sen kerran kadottanut ja toiste sitä ei tulisi käymään. En tiedä kuinka kauan olimme matkanneet, heräsin auto pysähtyessä ja pudottaessa minut lattialle nuokkuessani vasten etupuomia jonka luona Day söi tyynesti heiniä, tarkkaillen kömpimistäni pystyyn. Ovi aukesi ja sain eteeni kahvia ja ruokaa, veljeni vilkaisi minua kysyvästi ja vinkkasi päällään hevosta. Pudistelin päätä ja näytin peukkua. Ovi sulkeutui ja matka jatkui. Söin ja join kahvini samalla katsellessani nyt torkkuvaa hevostani pistin merkille sen hoikasta ulkomuodosta huolimatta huokuvan villin vahvan oriin rakenteen. Jalat suorat ja kuivat, kaviotkin näyttivät olevan yhtä puuttuvaa kenkää ja lohkeamia lukuun ottamatta oikein hyvässä kunnossa. Saa nähdä miten jalat reagoi sen potkuihin hallissa. Siirsin evääni syrjään ja liikuin rauhallisesti hevosen vierelle ja kosketin varoen sen lavassa olevaa kuivunutta verivanaa joka oli peräisin harjamartosta. Kävin koko hevosen tarkasti läpi ja jouduin kauhukseni huomaaman että hevosen hoitamisessa kuntoon tulisi olemaan valtava työ.

Hain autosta vettä, puhdistusainetta, sidetarpeita ja salvaa. Haava kerrallaan kävin oriin läpi. Puhdistaen, levittäen runsaasti rauhoittavaa salvaa ja sitoen vuotavat tiukasti kiinni. Koko hoidon ajan Day nuokkui väsyneenä ja kun olin saamassa viimeistä hoidettua, sen väsyneet jalat antoivat periksi ja se lysähti jalkoihin. Pudotin puhdistusvälineet ja otin sen pään syliini, antaen sen vajotaan rauhalliseen uneen. Puhelimen merkkivalo syttyi ja kurottauduin vastaamaan hiljaisella äänellä. Veljeni kysyi, onko kaikki hyvin, sillä auto oli hypähtänyt aika lailla oriin pudotessa makuulleen. Selitin kaiken olevan kunnossa ja kysyin, mikä oli suunnitelma. Sain vastaukseksi vain että kaikki on kunnossa, mennään kotiin ja tiesin sen tarkoittavan Keijukumpua.

Vastaus:

Hui kuinka jännittävä tarina, ihan niin kuin jostain elokuvasta! Teksti oli oikein hyvin kirjoitettua muutamaa pientä kirjoitusvirhettä lukuunottamatta ja tarinaa oli mukava lukea :). Sait taitavalla kuvailullasi luotua tekstiin jännittävän tunnelman, ja tykkäsin myös kuinka tässä oli noin paljon juontakin mukana.
Day parka, toivotaan että saat sen nyt Keijiksessä kuntoon! <3

Palkaksi saat tästä 58v€!

• Tyyne

Nimi: Eliza

23.06.2018 22:08
Seisoin tallin pihassa. Keijiksessä ei ollut mikään muuttunut, kaikki näytti samalta. Tai no, ainut muuttunut asia oli vihreät laitumet, joissa hevoset mussuttivat tuoretta ruohoa turpaansa. Ja koska Mangoa ei saanut laskea pitkäksi aikaa laitumelle kaviokuumeen vuoksi, niin oli ponille sentään tehty hieman isompi tarha ottamalla välistä pari aitaa pois, niin ponillakin olisi hieman enemmän tilaa juosta kuin normaalisti.
Katsoessani itse laitumelle suurin osa hevosista veti ruohoa, jotkut makoilivat tänä helteiseä kesäpäivänä, joku piehtaroi, Sky näkyi makoilevan silmät kiinni, mutta Seraa minä en nähnyt. Toivottavasti poni oli kuitenkin aitojen sisäpuolella.

Kävelin talliin ja suoraan oleskeluhuoneeseen.
-No mutta, hei Eliza. En ollut tunnistaa sinua, Tyyne nauroi ja tuli halaamaan minua lämpimästi.
Vastasin halaukseen. Olipa mukava halata jotakuta, en edes muista, milloin olisin viimeksi ketään halannut. Halaaminen oli yksi maailman mukavimmista asioista.
-Oletkin tänään hieman eri varustuksessa, kuin yleensä, Tyyne hämmästeli.
Päälläni oli vain epätyylikkäät, ohuet turkoosit housut ja kulahtanut lyhythihainen paita. Jalassani minulla oli lenkkarit, mutta minulla ei ollut edes sukkia. Voitko kuvitella pukeutumiseni, turkoosit housut, joiden lahkeet olin vielä käärinyt polviin saakka.
-Joo, kun tarkoitukseni oli tänään käydä vain uittamassa hevosia, Sera ja Sky, tai ainakin toinen.
-No ilmankos sinulla onkin erikoinen vaatetus. Ota joku mukaan.
Vain Amora istui oleskeluhuoneen sohvalla lukemassa lehteä. Tervehdin häntäkin ja kysyin, jos hän lähtisi mukaani uittamaan hevosia. Amora pomppasi sohvalta ylös ja oli jo heti valmiina.
Kävin vaihtamassa ylleni uikkarit, siis tankinitopin ja uimahousut. Amorakin oli vaihtanut jo päällensä vaatteet, joilla lähtisi uittamaan heppoja.
-Joko Eliza näit Seran?
-En kyllä nähnyt sitä laitumella, kai se siellä on? Mitä ihmeellistä ponissa nyt on? Kysyin Tyyneltä hämmästellen.
-Kyllä minä sen aamulla ainakin laitumelle vein. Mutta näet sitten, kun löydät Seran, nainen sanoi virnistellen ja hävisi toimistoon.
Jäin kummastelemaan, mitä tallin omistaja mahtoikaan taas tarkoittaa. Hyvin usein näin hänet virnistelevän jotakin asiaa. Eihän Tyyne sitä pahalla tarkoittanut koskaan. Hän on ehkä maailman paras tallin omistaja, joskin hieman outo. Mutta sellainen Tyyne on. Ehkä juuri siksi kaikki tallilaiset pitävät hänestä.
Lähdimme Amoran kanssa hakemaan hevosia laitumelta. Ajattelin nyt ensiksi ottaa Skyn uittovuoroon, mutta koska Tyyne oli niin salaperäinen Seran suhteen, niin täytyihän minun etsiä poni käsiini ja tutkailla, mikä nyt oli niin ihmeellistä.
Huutelin Seraa, mutta ponia ei vain näkynyt missään. Kävelin laitumen takaosaa kohti samalla ponia huutaen. Sky oli kyllä huomannut minut ja hetken katseellaan seurannutkin minua, mutta jatkoi köllöttelemistä ilman kiirettä mihinkään, niin kuin ei ollutkaan.
Pian aloin kuulla nopeaa, tasaista askellusta, jota ei voinut tehdä kuin poni. Askel oli sellaista ponimaista töpöttämistä, hyvinkin lyhyttä askelta.
Pysähdyin paikalleni ja minua lähestyi likainen möntti. Poni se oli, mutta mikä tallin poni. Pian tunnistin ponin miksikä muuksikaan poniksi, kuin Seraksi. Tämä laukkasi hurjaa vauhtia minua kohti, luulin sen tulevan päälle.
-Prrr, soo, ihan rauhassa. Sanoin Seralle kuuluvalla äänellä ja levitin käteni.
-Nyt se tulee ihan varmasti päälle, ajattelin hiljaa mielessäni.
Mutta ei ihan, poni teki äkkipysähdyksen, sen turpa oli parin sentin päässä minusta. Sera oli yltäpäältä ihan likainen. Sen karvassa oli ruohoa, hiekkaa ja poni oli vähän märkäkin. Ponin harja hapsotti joka suuntaan likaisena ja takkuisena. Ja sitten poni alkoi vielä hangata päätänsä minuun!
-Hei nyt jos lopetat.
Paitani kuitenkin kerkesi likaantua, mutta ei se haitannut, kun huonompi paita oli muutenkin.
-Ja kaiken lisäksi sinä olet selvästi lihonnutkin vielä! Sera, mokomakin. Nauroin ponille ja läpsäytin tätä takalistoon hellästi ja poni hävisi näkyvistä.
Oi voi, siinäpä minulle olisikin tekemistä. Saada ensiksi poni puhtaaksi ja sitten vielä yrittää laihduttaa sitä. On tainnut tuore ruoho maistua.
Kävelin takaisinpäin laitumen porttia kohti. Sky makoili edelleen, mutta nousi kutsuessani sitä. Pujotin riimun tamman päähän, taputin Skyta ja lähdin tamma perässäni porttia kohti. Sky seurasi minua ja pääsimme portista ilman, että muut hevoset olisivat rynnineet portista.

Päästin Skyn irti karsinaan, jossa tamma menikin heti nuolemaan suolakiveä ja alkoi juomaan. Menin hakemaan tamman harjakassia ja käväisin samalla nopeasti oleskeluhuoneessa.
-Siinähän sinä olet! Mietin jo, mihin sinä jäit. Höpö on jo harjattu todella hyvin ja suitset odottaa jo karsinalla. Puhuja oli tietenkin Amora.
-No piti se Sera nyt sitten etsiä ja siinä meni vähän aikaa.
-No, huomasitko Serassa mitään erikoista? Tyyne kysyi nauraen.
-Oli se ainakin hieman pyöristynyt. Ja likainen kuin mikä, missä lie käynyt. Harja hapsotti joka suuntaan ja poni oli hiekkainen ja ruohoinen ja märkäkin vielä.
-Oh dear, jollakin taitaa olla taas ponin pesu edessä, kuten viime kesänä. Tyyne vain hekotti ja katsoin parhaaksi poistua paikalta. Muistin kyllä elävästi, kuinka likainen Sera oli aina tallille tullessani ollut ja jouduin moneen kertaan pesemään ponin. Hienosti oli alkanut minun ja Seran yhteinen taival.
Menin nyt kuitenkin harjaamaan Skyta, joka odotti karsinassa. Ilmeisesti tylsistyneenä, kun potki ovea. Harjasin tamman pikaisesti ja puhdistin kaviot. Minun ihmeekseni Sky nosteli kaviot mukisematta. Kehuin tammaa ja menin viemään harjat pois sekä ilmoittamaan Amoralle, että mekin olisimme pian valmiita. Amora tuli samalla oven avauksella tallin puolelle laittamaan Höpölle suitsia. Itse laitoin Skylle suitset, laitoin kypärän päähän ja talutimme hevoset ulos.

Talutin Skyn rampin vierelle, itse rampille kävellen. Pudotin kenkäni rampille ja kampesin itseni tamman paljaaseen selkään. Sillä välin Amora oli myös päässyt Höpön selkään ja saatoimme lähteä uittamaan hevosia. Ensiksi meidän täytyi kuitenkin kävellä maastotietä pitkin.

Halusimme valita pidemmän reitin, jotta pääsisimme vähän ravailemaankin. Niinpä otimme ohjat hyvissä ajoin tuntumalle ja annoimme hevosille pohkeita. Molemmat hevoset, Sky ja Höpö lähtivät reippaaseen raviin. Tänään Skyn ravi olikin todella reipasta ja istuin parhaani mukaan kyydissä. Hidastin hieman tamman ravia, vaikka tämä olisi halunnut mennä kovempaa. Amora ja Höpö menivät hieman reippaammin kuin me Skyn kanssa ja ratsukko meni hieman edellämme. Noin parinsadan metrin jälkeen Amora siirsi Höpön käyntiin. Tulimme ravissa melkein heidän rinnalleen ja hidastin Skyn käyntiin.
-Jäitte meidän perään, Ama tokaisi.
-Skylla oli vähän liikaa energiaa niin tultiin vähän hitaammin perässä, että pysyn kyydissä.
-Höpökin tykkäsi ravipätkästä.
Kävelimme loppumatkan lammelle. Höpö jäi selvästi epäröimään veteen menemistä, joten näytimme Skyn kanssa mallia ja ohjasin tamman veteen.
Sky asteli veteen ennakkoluulottomasti. Tai no ensin tamma seisahtui matalaan veteen ja halusi tutkia vettä lähemmin. Annoin tammalle ohjaa ja sitten pohkeita ja tamma asteli veteen yhä vain syvemmälle. Vettä alkoi olla melkein jo selkään asti. Nappasin harjasta tukon käteeni, kun Sky meni syvemmälle. Katsahdin taakseni ja hitaasti, mutta varmasti myös Amora ja Höpö tulivat perässämme. He eivät tulleet niin syvälle kuin me Skyn kanssa ja käänsin jo tammankin takaisinpäin. Toki annoin Skyn uida vielä taas syvemmälle, kunhan ensin olimme päässeet matalammalle. Sky tykkäsi uimisesta kovasti.
Olimme lammella miltei puoli tuntia ennen kuin lähdimme takaisin tallille. Menimme nyt lyhyttä reittiä ja ihan vain käynnissä.
Tallin pihassa jalkauduin rampille niin, että sain kengät jalkaani ja talutimme hevoset talliin.

Sky oli edelleen melko märkä, joten tammaa ei tarvinnut edes harjata. Otin vain suitset pois ja tarkistin kaviot, ettei niissä ollut likaa. Se ei kyllä mikään helppo homma ollutkaan. Seuraavaksi kai minun piti alkaa pesemään Sera tai viedä poni järveen puhdistautumaan, mutta ensin Sky piti viedä laitumelle.

Vastaus:

Tosi ihana tarina, kiva kun kävitte yhdessä Amoran kanssa uittamassa hevosia! Teksti oli tässä taas mukavan selkeää sekä helppolukuista, ja kuvailitkin oikein hyvin. Tarina oli myös tosi hauska, tuli kyllä hyvä mieli tätä lukiessani, varsinkin kun tässä oli niin kesäinen tunnelmakin :).
Sera kyllä osaa aina liata itsensä, no ainakaan ei sulta hommat lopu! :D

Saat palkaksi tällä kertaa 57v€.

• Tyyne

Nimi: Lola

23.06.2018 19:57
En ollut varmaan koskaan herännyt niin innokkaana, kuin tänä aamuna. Oli siis koittanut päivä, kun saavun ensimmäisen oman ponini kanssa meidän uudelle kotitallillemme. Olin ensimmäisistä ratsastusvuosistani saakka aivan omasta ponista, jonka kanssa pääsisin kehittymään vielä pidemmälle tässä lajissa, mutta nyt olen vihdoin saanut sen.

Päiväni alkoi perusaamutoimillani, eli harjasin normaalisti hampaat ja söin aamupalan, tosin minulle ei oikein maittanut mitään joten ruokailuni jäi hieman lyhyeksi. Sen jälkeen vaihdon päälleni nukkumisvaatteideni tilalle mustat verkkarit ja normaalin harmaan T-paidan. Tämän jälkeen lähdimme äitini kanssa hakemaan Eetua sen edelliseltä kotitallilta, jonne ei ollut edes kovin pitkä matka. Noin tunnin päästä automme perässä oli traileri, jonka sisällä uusi ponini.

Matka Keijukumpuun, eli uudelle tallillemme sujui hyvin ja Eetu seisoi aivan kiltisti trailerissaan ja söi vain sille laitettuja heiniä. Pienen matkustuksen jälkeen tumma automme pysähtyi Keijukummun tallipihaan. Katselin hieman likaisesta ikkunasta vähän matkan päässä komeilevaa keltaista tallirakennusta ja sen vieressä olevaa pienempää haalean väristä tallia. Näin myös tallien lähellä laitumilla paljon erilaisia hevosia ja poneja, joista joidenkin päät olivat kääntyneenä autoamme kohti. Tallipiha oli ainakin erityisen siistin ja viihtyisän näköinen.
”Aioks sä nousta siitä vai et?”, äitini, joka oli jo auton ulkopuolella kysyi pian minulta.
”Aa, joo sori” sanoin huvittuneena ja vilkaisin nopeasti äitiäni. Nousin ulos autosta. Kuulin trailerista kuuluvan Eetun kimeän hirnunnan ja pian myös jonkun hevosen vastauksen laitmilta päin. Avasimme äitini kanssa trailerin varovasti niin, että poni ei säikähtäisi. Kävelin sitten traileriin ponin luokse, se oli syönyt melkein kaikki heinänsä, ainakin sille maittaa ruoka. Peruutin kimon ponin varovasti trailerin laustaussiltaa pitkin seisomaan tallipihan hiekkaiselle maalle. Heti ulos päästyään poni nosti päänsä ylös ja tutkaili ryhdikkäänä korvat hörössä uutta ympäristöään. Laiduntvat hevoset olivat huomanneet uuden tulokkaan ja muutama niistä hirnahti kovaäänisesti ruunalleni. Huomasin keltaisesta suurempi kokoisesta tallista tulevan tallipihalle muutama tyttö ja yksi nainen, jonka oletin olevan tallin omistaja Tyyne.
”Mä voin raahata näitä kamoja tonne, mee vaan sen ponis kaa sinne talliin”, äiti sanoi minulle.

Talutin Eetun muiden luokse tallin eteen ja jätin äitini purkamaan tavaroita autosta.
”Moi, sä taidatkin olla Lola? Mun nimi on Tyyne ja oon tän tallin omistaja, kuten varmaan tiedät”, nainen esittäytyi minulle. Myös kaksi muuta tyttöä esittäytyivät, vanhempi kertoi nimensä olevan Jenny ja nuorempi esittäytyi Suula nimiseksi, mutta häntä kuulemma kutsuttiin Sukaksi.
”Joo, mä oon Lola ja täs olis mun poni Eetu”, sanoin heille ja taputin kaulalle Eetua, joka vilkuili vieläkin uteliaana ympärilleen.
”Sul on tosi kivan näköinen poni”, Sukka sanoi ja ojensi kätensä Eetun haisteltavaksi. Ruuna käänsi heti uteliaana turpansa, se varmaan luuli että sille tarjotaan herkkuja.
”Joo, tää on tosi kiva”, totean silitellen kimon ponini kaulaa tämän harjan alta.
”Hei, mä voisin näyttää sulle varmaan nyt alkuun paikkoja”, Tyyne ehdotti minulle. Nyökkäsin hänelle ja lähdimme aluksi talliin katsomaan Eetun karsinan. Lopulta se löytyi lopulta siitä pienemmästä tallista aivan toisen käytävän perältä.
”Mä otan tältä nopeeta kuljetussuojat pois”, sanoin Tyynelle päästettyäni Eetun vapaaksi karsinaan. Heitin pois ottamani kuljetussuojat karsinan eteen odottamaan siirtoa muualle siksi aikaa, kun menimme Tyynen kanssa vielä pihalle, jossa hän näytti minulle Eetun tarhan, vaikka hevoset ovatkin nyt laitumella. Sen jälkeen menimme laitumien luokse.
”Tää tässä on Eetun laidun, eli ruunien ja orien laitsa”, Tyyne selitti ja osoitti laidunta, jonka toisessa päässä oli joukko erikokoisia ja värisiä hevosia laiduntamassa piittaamattomina meistä.
”Okei, täähän on aika kivan näköinen paikka”, totesin pienen tallialueen esittelykierroksen jälkeen.

Palasimme takaisin talleille ja Tyyne sanoi menevänsä tekemään jotain hommia päätalliin, joten minä palasin tyhjään sivutalliin, jossa oli tällä hetkellä vain Eetu. En ajatellut liikuttaa Eetua millään tavalla tänään, jotta se saisi tutustua uuteen kotiinsa, mutta ajattelin viedä sen kuitenkin laitumelle jo tutustumaan uusiin kavereihinsa, koska nyt oli vasta päivä, joten tämä kerkeisi olla pihalla vielä koko iltapäivän ja illan. Menin siis ponin karsinaan ja pistin tälle tämän vaaleansinisen riimun päähän ja talutin sen perässäni tämän laitumen portille. Eetu huomasi vieraita hevosia samantien laitumen toisessa päässä ja päästi saman tien ilmoille kovan hirnahduksen. Päästin sen vapaaksi ja se ravasi saman tien reippaana muiden luokse. Suljin portin ja jäin seuraamaan hetkeksi, että miten muut hevoset reagoivat heidän uuteen kaveriinsa. Tilanne näytti kuitenkin rauhalliselta ja hetken innokkaan tutustumisen jälkeen kaikki asettuivat vain rauhallisesti syömään.

Palasin talliin viemään Eetun riimun ja riimunarun sen karsinan eteen ja menin vielä hetkeksi auttamaan äitiäni raahaamaan ponin tavaroita talliin. En kuitenkaan oikeastaan kerennyt viemään paljoa mitään, vain tämän toisen satulan ja muutaman loimen, koska äitini oli saanut kaikki yllättävän nopeasti siirrettyä. Enää ei ollut siis tekemistä täksi päiväksi tallilla, joten päätimme lähteä kotiin. Kävin vielä nopeasti viemässä pois Eetun karsinan oven eteen jättämäni kuljetussuojat paikoilleen ja lähdin sitten äitini perässä autolle. Sanoin nopeasti moikat tallipihassa kottikärryjen kanssa vastaan tulleelle Tyynelle ja istuin sitten automme etupenkille kotimatkalle.

Vastaus:

Olipas kyllä kiva tarina Eetun saapumisesta! :) Tykkään kovasti sun selkeästä ja vähän yksinkertaisemmasta kirjoitustyylistä, jonka ansiosta tekstiä oli oikein helppo lukea. Kuvailit tosi kivasti, ja tarinan tapahtumat oli kerrottu tarinassa mukavan sujuvasti :).
Mutta vielä kerran tervetuloa tosiaan Keijikseen, teillä tulee varmasti olemaan mahtavia hetkiä täällä!

Palkaksi saat tästä tarinasta 56v€.

• Tyyne

Nimi: Jenny

22.06.2018 22:49
Halusin tehdä Liven kanssa jotain rentoa, koska mikään syvällistä keskittymistä vaativa tehotreeni ei tuntunut tänään kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kesti hetki, ennen kuin sain ajatuksen mitä ponitamman kanssa tekisin. Muistelin nähneeni ihmisten ratsastavan hevosillaan pelkällä kaulanarulla, itse en ollut sitä ennen kokeillut. Siispä päätin kokeilla sitä tänään.

Ennen ratsastamaan lähtöä harjasin ponin huolellisesti uusilla, luonnonharjaksisilla harjoilla ja puhdistin kaviot. Varusteita ei siis tarvinnut laittaa Livelle tällä kertaa ollenkaan, joten pujotin vain riimun Liven päähän ja lähdin riimunnarun kanssa taluttamaan sitä maneesia kohti. Sade oli yltynyt, joten koin paremmaksi mennä maneesiin ratsastamaan. Pieni tihkusade ei kentällä haittaisi, olihan minulla sadetakki, joka suojasi aika hyvin. Jos maneesissa olisi kovin paljon ihmisiä ratsastamassa, voisin sitten ratsastaa kentälläkin. Ei sade ihan kaatosateeksi ollut ainakaan vielä yltynyt.
"Kyllä me pärjätään, eikö niin?" mutisin Livelle, joka käveli kiltisti vierelläni. Sen kaviot tallasivat vesisateesta kostunutta tallipihaa. Vesilätäköitä poni ei pelännyt ollenkaan, niin kuin joillakin hevosilla oli tapana.

Mietteissäni avasin maneesin oven, ilmoitettuani ensin äänellä saapumisestani. Suurten ovien auettua huomasin Sukan ja Mimmin ravailevan maneesissa.
"Ai moi taas", tervehdin iloisesti. Maneesissa ratsasti myös Amora Höpöllä. Moikkasin häntäkin kipittäessäni Liven kanssa maneesin keskihalkaisijalle.
"Koulutreenit vissiin menossa?" kyselin tytöiltä.
"Joo, kunnon hikitreenit", Amora huikkasi päätään viskovan Höpön satulasta. Hieman hölmöllä tilastohevostammalla taisi olla taas liikaa virtaa.
"Mitäs sä aiot?" Sukka kysyi puolestaan hidastaessaan Mimmin käyntiin. Olin parhaillani taiteilemassa riimunnarusta kaulanarua Liven kaulalle. Poni seisoi kiltisti paikallaan, mutta näytti olevan Sukan tavoin vähän ihmeissään että mitä oikein puuhasin.
"Ratsastan, mitäs muutakaan", naurahdin ja hyppäsin Liven selkään, kun olin solminut narun löysästi sen kaulan ympärille. Live lähti reippaasti kävelemään uralle, kun ohjasin sen sinne painoavuilla.
"Niinpä tietysti", Sukka nauroi ja kannusti Mimmin taas raviin. Tytölle ei tainnut tulla yllätyksenä hieman oudot ideani. "Ootko sä ennen ratsastanut pelkällä kaulanarulla?"
"En", vastasin totuudenmukaisesti. "Mutta onneks te ootte täällä vahtimassa että kaikki menee hyvin, niinhän?"

Sain vastaukseksi epämääräisiä tuhahduksia. Ideani ei siis kerännyt kovin suurta kannatusta.
"Hei, teidänkin kannattais joskus kokeilla!" puolustelin. Onneksi olin ratsastanut jonkin verran westerniä, jossa painoavut olivat pääosassa, joten ei tämä mikään kamalan iso shokki minulle ollut.
Taivuttelin Liveä ympyröillä, ihan kuin "normaalisti" ratsastaessa. Pian siirsin Liven raviin, johon se siirtyikin kuuliaisesti heti kun siltä niin pyysin. Istuin tiiviimmin connemaran hieman pyöristyneeseen selkään. Viime aikoina oli jäänyt treenaaminen vähemmälle, niin se näkyi heti ponissa. No, ehkä kesällä oli sallittua syödä tavallista enemmän ja laiskotella...
"Sehän liikkuu kivasti!" Sukka kehui vilkaistessaan menoamme. Tunsin, että Live tosiaan liikkui kivasti. Sen liikkeissä oli eteenpäinpyrkivyyttä ja se reagoi herkästi apuihin. Kehuin ruunivoikkoa äänellä ja taputin vähän kaulalle.
"Tää tuntuu kyllä selkäänkin tosi hyvältä", myönsin hymyillen. Live pärskähti päätään heilauttaen.

Tein muutamat siirtymiset ravista käyntiin ja toisinpäin. Liven tottelevaisuuden ansiosta siirtymisissä ei ollut mitään ongelmaa. Otin pari kierrosta ihan vaan ravia suoralla uralla, kunnes siirryin hieman sisemmäs uralta kävelemään Liven kanssa. Sukka ja Amora alkoivat tehdä laukkaharjoituksia.
"Pitäiskö mun kokeilla kans laukata?" mietin ääneen. En edes tiedä, miksi mietin asiaa, sillä tiesin jo vastauksen. Totta kai minä laukkaisin!
"Miksipäs ei", Sukka vastasi. Amora ei sanonut mitään, hän taisi olla liian keskittynyt saamaan Höpö kulkemaan oikeinpäin. Energinen tamma olisi halunnut tehdä jotain aivan muuta kuin keskittyä koulukiemuroihin. Se näytti laukkaavan hieman holtittomasti, mutta Ama sai sen pian ruotuun.

Odotin vielä hetken aikaa, että Live sai levätä. Hyvässä välissä ratsastin ponilla maneesin päätyyn, jossa sitten nostin sillä laukan suoraan käynnistä. Live siirtyi laukkaan sulavasti. Se laukkasi vauhdikkaasti, mutta se ei haitannut minua. Istuin vain selässä ja nautin, ohjaten ponia istunnalla ja jalalla. Käänsin Liven pääty-ympyrälle, jossa laukkasin pari kierrosta. Sitten ohjasin tamman uralle, jossa aloin ottamaan pitkät sivut pitempää laukkaa ja lyhyet sivut lyhyempää.
Tehtävä sujui hyvin, Liven ollessa koko ajan kuulolla. Se toimi moitteettomasti jopa ilman varusteita. Olin erittäin tyytyväinen ratsastukseemme tänään, kun aloin loppuverkkaamaan hoitoponiani. Se ravasi allani rennoin askelin, pää matalalla.
"Eihän se kompastu päähänsä?" Ama kysyi epäilevästi. Hekin olivat juuri ottamassa loppuraveja ja -käyntejä Sukan kanssa.
"Ei, ainakaan luultavasti", vastasin hieman huvittuneena. Kyllä Live varmaan osasi varoa päätään. Oli se sen verran viisas poni. Taputtelin sitä kaulalle, ajatellen että voisin uudemmankin kerran ratsastaa ilman varusteita. Ehkä Delillä tai Roilla. Silloin manipuloisin myös jonkun toisen kokeilemaan kanssani varusteitta ratsastusta!

Vastaus:

Tosi kiva tarina, jossa oli mukavan erilainen idea! Käytit hyvin muita tallilaisia, josta tuli ihanan realistinen tunnelma tarinaan :). Kuvailit jälleen oikein hyvin ja selkeästi, joten tekstiä oli todella miellyttävä lukea.
Livestä on kyllä kuoriutunut ihana oma luottoponi sulle! <3

Saat tästä tarinasta palkaksi 55v€ :).

• Tyyne

Nimi: Jenny

22.06.2018 14:54
Ekstratehtävä XXVII

Otin kädessäni olevasta pussista leivänpalasen, jota ojensin ruunivoikkoa connemaratammaa kohti. Se hamusi kättäni silkinpehmeillä huulillaan ja nappasi leivän suuhunsa. Tummalta taivaalta tihutti hieman vettä, tehden kesäkuisesta iltapäivästä melko synkän.
"Mitäs me tehtäis tänään?" höpisin Livelle samalla kun laitoin sille riimun päähän. Poni vain tökki minua saadakseen lisää herkkuja. Annoin sille vielä toisen leivänpalan, mutta sitten sai riittää. Otin napakan otteen riimunnarusta ja lähdin astelemaan talliin. Ehkä minä keksisin matkalla, mitä tekisin Liven kanssa tänään. Ehkä joku kevyt ratsastus vaan, koska en ollut treenituulella tänään. Sitä ehtisi vielä miettiä.

Huomasin yhtäkkiä saapuessani talliin, että Live ontui oikeaa etujalkaansa. Säikähdin tietysti, että oliko rakas hoitoponini loukannut itseään pahemmin. Nostin jalan ylös ja aloin tutkimaan jalkaa. Yritin olla panikoimatta, mutta pieni epätoivo lisääntyi koko ajan. En huomannut jalassa mitään erikoista. Entä jos kyseessä oli joku sisäinen vamma, jota ei edes voinut nähdä ulospäin?
"Moi", kuului samassa Sukan tuttu ääni karsinan takaa. "Mitä sä siellä kyykit?" tyttö kysyi katsoen minua hieman epäilevästi, kun painelin jalkaa ja yritin parhaani mukaan löytää Liven ontumisen syytä.
"Live ontuu", huokaisin ja nousin ylös. Pakko kai se oli luovuttaa, en minä löytänyt jalasta mitään vikaa.
"Voi ei!" Sukka huudahti. Live vain katsoi meitä suloisesti korvat hörössä, ihan kuin sillä ei mitään ongelmaa olisikaan. Mutta olin satavarma, että olin nähnyt ponin ontuvan.
"Raukka", sanoin hiljaa ja rapsutin ponia. "Pitää käydä sanomassa tästä Tyynelle."

Sukka lähti hakemaan Mimmiä laitumelta sillä välin kun minä menin etsimään Tyyneä. Hän löytyi taukotuvasta, jossa hän oli luultavasti patistamassa laiskottelevia hoitajia töihin.
"Hei Tyyne", sanoin ja nainen kääntyi minuun päin.
"Niin?" hän kysyi huolestuneisuutta äänessään. Hän taisi arvata, että jokin oli pielessä.
"Live ontuu oikeaa etujalkaansa", kerroin. Tyyne näytti mietteliäältä.
"Eihän sillä oo kenkä irti?" nainen kysyi.
"Ei, mä yritin katsoa onko sillä haavaa tai jotain mutta en löytänyt mitään", selitin. Tyynen mielestä tilanne kuulosti oudolta, samoin kuin minustakin. Lähdimme yhdessä Liven karsinalle selvittämään, mikä ponin jalkaa oikein vaivasi.

Otin Liven käytävälle ja se ontui jalkaansa edelleen. Onneksi ontuminen ei näyttänyt kovin pahalta, aika lievältä itse asiassa. Tyyne nosti jalan tutkiakseen sitä itsekin.
"Täällähän on kivi", Tyyne sanoi hetken päästä. Hän irrotti Liven kengässä painaneen kiven, joka oli jäänyt minulta täysin huomaamatta.
"Miten mä en huomannut?" mietin ääneen. Tärkein asia kuitenkin oli, että ontumisen syy oli selvinnyt eikä enempää toimenpiteitä tarvittu.
"Hyvä että selvisi", Tyynekin tokaisi ja taputti Liveä kaulalle. Ihanaa, että Live oli kunnossa!

Vastaus:

Tosi ihana tarina, ja hyvin suoritit ekstratehtävän :). Idea oli oikein hyvä, onneksi Livellä ei ollu sitten mitään pahempaa vaivaa!
Kuvailit oikein hyvällä tyylillä ja yksityiskohtiakin oli ihan kivasti. Teksti oli myös mukavan sujuvaa, enkä kirjoituvirheitäkään huomannut ollenkaan!

Palkaksi saat tästä tietenkin 30v€ :).

• Tyyne

Nimi: Lyydia

21.06.2018 22:41
-Prrrrr, nyt tuutte aivan liian lujaa! Käännä ympyrälle!
Ellie kaahotti täyttä vauhtia pää pystyssä korskuen kohti noin kymmensenttistä ristikkoa kentän keskellä. Poni ei ollut päässyt pitkään aikaan hyppäämään, kun kaikki aika meni tavoitteelliseen kouluratsastuksen treenaamiseen, joten mä olin päättänyt hypätä vähän tänään kun Tyynekin oli lupautunut meitä ohjailemaan. Mä en ollut ajatellut koko hyppäämisideaa ihan loppuun asti, Ellie kun varsinkin nyt turhan pitkäksi venyneen hyppytauon jälkeen oli aivan liian intona tästäkin pikkuristikosta.
-Tehdään nyt niin, että tuu eka ravilla, Tyyne sanoi. -Se ei oo nyt ollenkaan sun hallinnassa.
Nyökkäsin ja käskin innosta puhkuvan ponin raviin. Se lähti kuin tykin suusta laukkaan, mutta mä sain sen pysäytettyä raville. Sen ravi muistutti kuin ompelukonetta, se tikitti menemään pää pystyssä mun yrittäessä pysyä kevennyksen tahdissa. Ohjasin sen esteelle ja kovasti poni olisi mulle laukkaa tarjonnut, mutta pidin sen päättäväisesti ravilla. Noin metri ennen estettä poni ponnisti noin metrin korkeudelle ilmaan ja laskeutuikin noin metrin päähän kymmensenttisestä ristikosta. Mä pomppasin satulassa ilmaan ja tasapaino meinasi mennä, mutta loppujen lopuksi pysyin satulassa. Esteen jälkeen mä annoin Ellien laukata muutaman askeleen, kunnes siirsin sen käyntiin ja taputin.
-Vähän ehkä liioiteltu loikka, mutta hei, poni oli hallinnassa ja pääsitte esteen yli! Tyyne virnisti.
-Joo, sanoin naurahtaen. -Ei meistä esteratsukkoa kyllä tuu!
-Äläs nyt, treeniä vaan niin kyllä se siitä lähtee, Tyyne kannusti. -Mä nostan tätä estettä nyt ja kokeile tulla laukalla, jos se lähtee ihan lapasesta niin siirrät sit raviin.
Keräsin ohjat käteen ja nostin laukan. Ellie pomppasi reippaaseen laukkaan, mutta jatkoi sitten melko rauhallisesti. Laukkasin yhden kierroksen kevyessä istunnassa ennen kuin käänsin ponin esteelle.
-Säilytä sama tahti esteelle! Tyyne ohjeisti.
Istuin tiiviisti satulaan ja pidätin tammaa kevyesti, antaen sen kuitenkin laukata omaa reipasta tahtia, mitä se mulle tarjosi. Poni oli siis nyt hyvin mun hallinnassa, joten lähestyminen sujui oikein hyvin. Hyppykohtakin osui juuri sopivaan paikkaan ja mitään liioiteltua pomppua Ellie ei tehnyt. Hypyn jälkeen siirsin ruunikon käyntiin ja käännyin katsomaan Tyyneä, joka seisoi kentän keskellä vaikuttuneen näköisenä.
-Katos vaan! Sehän on oikein pätevä esteponi, Tyyne sanoi. Aivan kuin olisimme suorittaneet kansallisen metrin radan juuri, mutta todellisuudessa me hypättiin 50-senttinen yksittäinen pysty. Mä olin kyllä itsekin yllättynyt ja iloinen siitä, kuinka hienosti Ellie jaksoi nyt keskittyä!
-No joo, se tuntuu tosi paljon maltillisemmalta nyt, sanoin.
-Siltä se näyttääkin! Kävelkää hetki niin mä nostan vielä.


Nielaisin. Katsoin tallin omistajan nostavan puomin kannatinta kahdella pykälällä ja nostavan puomin siihen päälle, eli este olisi nyt 70-senttinen. Ei mulla enää niin pahaa rimakauhua ollut, mutta Ellie nyt ei kovin varma hyppääjä ole koskaan ollut. Ollaan me nuorempina 80-sentin ratojakin hypätty, mutta ei nyt yli vuoteen.
-O-ootko sä nyt ihan varma? kysyin varovasti Tyyneltä.
-Tottakai, miksei? Sehän hyppäs tosi kivasti, Tyyne sanoi varman oloisesti.
-Mutta tää on niin epävarma...
-Ja höpsis, sä se tässä epävarma oot jos joku! Kyllä se hyppää kun laitat sen hyppäämään, Tyyne sanoi topakasti.
Nyökäten nostin Elliellä laukan. Poni laukkasi oikein maltillisesti, kunnes käänsin sen kohti estettä. Mä olin kauhusta kankeana mutta yritin pitää pohkeet kiinni ja ohjata ponin kunnolla esteelle. Ellie otti muutaman reippaan askeleen, ja ennen estettä se nosti pään todella korkealle ja tuntui tuijottavan estettä. Kuin ihmeen kaupalla se kuitenkin hyppäsi! Taputin ponia hurjasti ja hymyillen jarrutin sen käyntiin.
-Katos vaan! Sehän selvästi tykkää hyppäämisestä, Tyyne huudahti.
-No joo, mut eiköhän tää riitä tältä päivältä, sanoin hymyillen ja taputin ruunikkoa kaulalle.

Talutin estetreenistä hieman väsyneen pikkuponin talliin, jossa riisuin siltä ensiksi suitset pois päästä. Jätin ne hetkeksi karsinan oven koukkuun odottelemaan kuolainten pesua, sillä otin ensin vielä satulankin pois, jonka vein heti satulahuoneeseen. Palasin karsinalle hyttysloimi ja -huppu käsissäni – Ellie kun harmillisesti omaa lievän kesäihottuman, johon hyttysloimi on kuitenkin ollut onneksi loistava apu. Poni hamusi rauhassa heinää karsinan lattialta, kun mä puin sille loimea päälle. Hupun laittoa se inhosi, mutta tällä kertaa sain sen suhteellisen hyvin sujautettua ruunikon päähän!

-Hei, ei sinne! kivahdin, kun poni yritti vetää mua tien reunaan ruohon perässä mun viedessä sitä laitumelle. -Sä pääset laitumelle ihan just.
Poni käveli reippaasti vierelläni loppumatkan ja vähän ennen laitumen porttia se otti jopa raviaskelia.
-Sä oot ihan höpsö!
Annoin Ellien napsia muutaman ruohotupon maasta samalla, kun avasin laitumen porttia. Tammat olivat tapansa mukaan lähes laitumen toisessa päässä, ja kun mä päästin Ellien vapaaksi, se laukkasi korvat tötteröllä kavereidensa luokse. Ilmeisesti ponilla oli vieläkin energiaa, vaikka se oli vaikuttanut väsyneeltä estehyppelyiden jälkeen. Tai voihan se olla niinkin, että kavereiden seura piristää!

Ajattelin napata samalla Danten talliin, ja mennä senkin kanssa kentälle treenaamaan. Tänään oli luvassa koulutreeni, eilen kun ruuna sai vähän rennomman päivän maastoilun ja kahlailun merkeissä. En edes jäänyt portille huhuilemaan Dantea, mä kun tiesin ettei sitä paljoa kiinnostanut lähteä töihin laitumelta. Mutta ruunalla ei ollut paljon varaa jäädä lomalle, se kun oli nyt hieman pulskassa kunnossa kaikesta tästä laiduntamisesta ja ei niin vakavasta treenailusta.
-Dantee, huhuu!
Ruuna nosti päänsä pitkästä ruohikosta ja katsoi muhun. Kuitenkaan se ei tehnyt elettäkään liikkuakseen lähemmäs mua, joten mun piti lähteä pyydystämään se hevoslauman keskeltä.

Harjattuani ruunikon karsinassa nostin estesatulan sen selkään. Haluttaisi niin hankkia ruunalle koulusatula, mutta kaikkeen mulla ei olis varaa. Ja kyllä estesatulallakin ihan hyvin koulua pystyi menemään, vaikka tietysti se koulusatula olis parempi meille kun koulupainotteisia ollaan. Tai ainakin mä. Tiedän, että Dante rakastaa hyppäämistä, vaikka se kovin taitava onkin myös koulussa. Ehkä mäkin vielä joskus alan nauttimaan esteistä, Dante ainakin on juuri sopiva opetusmestari siihen!

Talutin Danten kentän laidalle penkin viereen, josta nousisin sen satulaan. Kiristin ensin vyön ja laskin jalustimet alas, jonka jälkeen nousin penkille ja ponnistin satulaan. Kentällä oli meidän lisäks Sukka ja Eliza lehmäponiensa Mimmin ja Skyn kanssa.
-Moi! tervehdin ja ohjasin Danten vähän keskemmäs kenttää kävelemään pitkin ohjin, etten olisi ravaavien ratsukkojen edessä.
-Moi, Sukka sanoi hengästyneenä keventäen tikkuravia ravaavan Mimmin selästä. Poni näytti olevan täynnä energiaa, mutta suoritti silti kuuliaisesti kaiken, mitä tyttö siltä pyysi.

Keräsin ohjat käteen ja aloin saman tien taivuttelemaan Dantea käynnissä. Olin onneksi muistanut laittaa kannukset jalkaan, ruuna kun tuppaa aina olemaan melko hidas varsinkin ratsastuksen alussa. Nytkin se laahusti menemään hyyyyvin rauhallista käyntiä, eikä se meinannut reagoida pohkeeseen juuri ollenkaan. Otinkin ruunan melko nopeasti raviin, jotta saataisiin jättiläiseen hieman eloa!

Dante ravasi verkkaisesti ja oli tavallista laiskemmalla päällä. Mä luulen, että laiduntaminen sekä tietty lämmin sää sai sen laiskistumaan. Päätinkin sitten kesken ravityöskentelyn nostaa laukan ja laukkailla muutaman kierroksen reipasta laukkaa ihan kevyessä istunnassa, se on joskus nimittäin auttanut hitaita hevosia ratsastettaessa. Dante lähti ensin laahustavaan laukkaan, mutta heti mun noustessa kevyeen istuntaan ja painaessa pohkeita sen kylkiin, se näytti suorastaan innostuvan ja laukkasikin korvat suoraan eteenpäin suunnattuina kenttää ympäri. Parin kierroksen jälkeen siirsin ruunan raviin, ja jatkoin siitä, mihin aikaisemmin ravityöskentelyssä jäätiin. Dante vaikutti heti paljon pirteämmältä ja oli todella paljon miellyttävämpi ratsastaa!

Eliza ja Sukka olivat jo poistuneet kentältä, joten me oltiin siellä Danten kanssa ihan kahdestaan. Mikäs sen parempaa, kuin koko iso kenttä kokonaan omassa käytössä! Otinkin kaiken ilon irti ja aloin työskentelemään kolmikaarisella kiemurauralla tehden välissä siirtymisiä ja taivutin ruunaa ihan kunnolla jokaisessa kaarteessa. Hevonen alkoikin vetristyä ja liikkui aivan todella hyvin ja reippaasti! Taputin ruunan hikistä kaulaa ja siirsin sen käyntiin antaen sille pitkät ohjat.
-Sehän näyttää jo ihan hyvältä, Tyyne sanoi yhtäkkiä kentän laidalta. Mä en ollut keskittyessäni edes huomannut tallin omistajan ilmestymistä aidan viereen.
-Kiitti, vastasin. -Ollaan me kehitytty, vaikka vielä on paljon tekemistä!
-On on, ainahan sitä on! Treeniä vaan niin kyllä se siitä, Tyyne sanoi peukkua näyttäen ja painui sitten kahvikuppi kädessään talliin.

-Hieeno poika! kehuin Dantea kun hyppäsin sen selästä pois. Jalat tärähtivät maahan niin korkealta hypätessä. Dante hieroi silmäkulmaansa mun t-paitaan ja pärskähti.
-Joo joo, mennään talliin.
Nostin ohjat pois ruunan kaulalta ja lähdin taluttamaan hikistä hevosta talliin. Ruuna pääsisi tallissa vielä pikaisen vesipesun, niin hikinen se oli ja kelikin oli mahtavan lämmin.

Riisuttuani ruunalta kaikki varusteet ja vietyäni ne omille paikoilleen satulahuoneeseen, puin Dantelle sen uuden, ruskean nahkariimun päähän ja talutin tämän pesupaikalle. Kiinnitin ketjut riimuun ja avasin vesihanan, josta alkoi ruiskuta vettä niin, että Dante säpsähti hieman.
-Se on vaan vettä, tirskahdin ja otin sitten vesiletkun käteeni. Suihkutin sillä kevyesti ensin satulan kohdalta, sitten mahan alta ja ryntäistä ja lopulta oikeastaan koko hevosen. Dante näytti nauttivan vesipesusta, onhan se tietysti ihanaa päästä suihkuun treenien jälkeen!

Heti laitumelle päästyään Dante löysi tietystikin juuri sellaisen pienen läntin maasta, jossa ei kasvanut ruohoa ja heittäytyi siihen piehtaroimaan.
-Jes, ihanaa! Kiitti Dante, huokaisin naurahtaen. Seuraavana päivänä olisi ihana harjata yltä päältä hiekassa olevaa hevosta... Mutta sellaista se elämä on, kun sattuu omistamaan hevosia!

Vastaus:

Jälleen todella hyvä, realistinen tarina! :) Tässä oli ihana tunnelma ja sait luotua etenkin Ellien estetreenipätkissä hyvin jännitystä tarinaan, vaikka tilanne olikin todellisuudessa melko yksinkertainen. Kerroit mukavan monipuolisesti tallipäivästä, ja kuvailitkin tosi kivasti. Tarinaa oli oikein miellyttävä lukea, sillä se on selvästi huolellisesti kirjoitettu ja pituuttakin oli loistavasti!

Palkaksi saat täydet 60v€ :).

• Tyyne

Nimi: Luna

21.06.2018 09:06
|| 21.06.18 || Ori karkuteillä... ||

Tänään aioin mennä käymään taas pitkästä aikaa Keijukummussa, ratsastamassa Siinan. Nyt jo pyöräilin reippaasti eteenpäin kesäisessä maastossa. Suunnittelin mitä tekisin Siinan kanssa. Ehkä hyppäisin esteitä tai harjoittelisin pohkeenväistöä ravissa tai jotain muuta kivaa... Ajatukset kuitenkin katkeavat kun kaarran pyörälläni tallin pihaan. Sisälläni kuplii suunnaton ilo, kun lukitsen pyörän ja kävelen talliin. Ensimmäisenä suuntaan oleskelutilaan. Siellä ovat vain Eliza, Jenny, Sukka ja Amora. Eliza keittää kahvia, kun Sukka ja Amora juttelevat keskenään. Jennyn kätösissä oleva puhelin piippaa tasaista tahtia. Ilkikurisesti hymyillen nappaan sen tytön käsistä ja luen sen näyttöä.
"Ai moi", tervehdin muka vasta nyt paikalla olijat.
"Heiiii, anna se!! Jenny käskee ja yrittää napata sen - huti.
"Ei voi mitään, se on nyt Lunan hallinnassa", Amora hihittää ja Sukka nauraa. Eliza ei puutu koko juttuun, mutta kun olen lukenut tarpeeksi "tylsiä" Instagram kuvien tekstejä luovutan ruusukultaisen iPhonen takaisin Jennylle. Hän illistää minulle, mutta pistää puhelimensa takataskuun. Hän istuu sohvalle ja Eliza istuu hänen vierelleen, kahvikuppi kädessä. Jätän tallikassin tuttuun nurkkaan ja kävelen oviaukolle. Käännyn ympäri.
"Haluaako joku tulla mukaan, ratsastamaan?" Kysyn. Amora ja Sukka ovat kuin eivät huomaisi kysymystäni ja Eliza pudistaa päätään kuppiaan osoittaen. Katsahdan kysyvästi Jennyyn joka nousee seisomaan.
"Mä voin", hän hymyilee. Iloisesti naureskellen haemme Siinan ja Delin riimunnarut.

Tarhoilla pysähdyn tervehtimään ensin Cindyä ja sitten Mangoa ja sitten kävelen Siinan tarhan luo. Katsahdan viereiseen tarhaan missä Trolli pukittelee ja Britti haistelee ihmeissään lankoihin ilmestynyttä aukkoa. Kävelen Jennyn perässä sisään tarhaan, jolla Siina ja Deli laiduntavat. Hei hetkinen. Aukko poikien tarhassa? Katsahdan sinne vielä kerran. Britti, Trolli, Konna ja Henkka ovat siellä. Mutta kuka...? Nuts.
"Jenny! Nuts on karannut!" Huudahdan ja viiton viereiselle tarhalle. Jenny kauhistuu.
"Otetaan loput kiinni ennen kuin ne tajuavat aukon olevan tie vapauteen", Jenny päättää ja nyökkään. Kävelemme tarhalta toiselle ja pian olemmekin toisen tarhan sisällä. Jenny ottaa kiinni Trollin ja Henkan ja minä Britin sekä Konnan. Viemme ne karsinoihin ja sitten lähdemme etsiään Tyyneä. Törmäämme Justukseen.
"Justus, missä Tyyne on?" Jenny kysyy.
"Tyyne taisi lähteä kaupungille ostamaan hevosille rehuja. Kuinka niin?" Tallimestari kysyy.
"Kun tuo, Nuts on karannut", selitän. Justus kohottaa toista kulmaansa.
"Ottakaa se kiinni", hän murahtaa ja katoaa jonnekin. Katsahdan Jennyyn ällistynyt ilme kasvoillani johon Jenny vastaa olkiaan kohauttaen. Käymme hakemassa satulahuoneesta juoksutusliinan, raipan, namupussin, Nutsin päitset ja riimunnarun sekä ämpärin kauroja. Laitan pari namua sinne ja sitten lähdemme takaisin tarhoille.

"Näyttää siltä että Nuts on lähtenyt metsään päin", Jenny päivittelee.
"Mennään sinne", sanon. Kantamuksinemme päivineen lähdemme kävelemään ähkien metsään päin. Saavumme pian sellaiselle söpölle aukiolle jossa olisi kivaa pitää piknik. Jenny on pysähtynyt tutkimaan Nutsin jälkiä ja minä vedän henkeä. Kaurat, namupussi ja raippa ovat helppo kantaa, mutta kantamukset hidastavat meitä ja Nuts saa paljon etumatkaa. Äkkiä näen liikettä läheisellä pellolla.
"Jenny tuolla!" Kiljaisen ja osoitan peltoa. Kävelemme ulos metsästä, pellon reunaan ja tottahan toki Nuts laukkailee innoissaan ja välillä maistelee pellon antimia. Hitaasti lähdemme Nutsia kohti eri suunnista. Kun ori huomaa meidät, se pysähtyy korvat höröllä, sieraimet suurina. Se vilkuilee meitä ja laskee päänsä. Olemme Jennyn kanssa vain metrin päästä Nutsista, mutta yhtäkkiä ori lähtee laukkaamaan viisi metriä eteenpäin. Kävelemme taas hiljaa sen lähelle, ja tällä kertaa se ei huomaa meitä. Mutta enkös sattunutkin "hyvää onneani" astumaan kepin päälle, joka katkeaa rikki. Nuts laukkaa päätä pahkaa kauemmas. Yritämme näin saada Nutsin ainakin seitsemän kertaa kiinni, mutta orihan ei noin vain luovu vapaudestaan. Sitten vaihdamme Jennyn kanssa taktiikkaa, oveluuteen. Istahdan kauraämpärin kanssa maahan ja namupussi aukinaisena keskelle peltoa. Minulla ei ole mitään muuta, mutta Jenny on 'maastoutunut' lähellemme, raipan, päitsien ja narun kanssa. Juoksutusliinan pää, joka on sangon ympärllä on Jennyllä. Nuts tulee lähemmäs.
"Oijoi miten hyvää!" Sanon kovaan ääneen ja käännän selän orille. Rapisuttelen ämpäriä ja pussia. Nuts kiertää minut toiselle puolelle. Esitän syöväni herkkuja ja näytän Nutsille, mitä ämpärissä on. Se pärskähtää neitimäisesti ja syö pellon antimia 'hahaa, minulla onkin paremmat herkut'-ilmeellä. Emme Jennyn kanssa luovuta, mutta Nuts ei tule. Luovutamme ja kävelemme pellon rajaan. Ori lähtee taas laukkailemaan.
"Minulla on idea...", Sanon Jennylle ja kerron sen. Tyttö lähtee pikavauhtia tallille päin, ja minä jään vahtimaan Nutsia.

Äkkiä ori nostaa päänsä maasta. Minä katsahdan, kun Jenny laukkaa pellolle päin Delillä. Hän pysähtyy luokseni ja Nuts hirnuu Delille. Tamma antaa vastauksen, mutta sitten upottaa päänsä ämpäriin. Annamme sen syödä hetken ja sitten kävelemme Delin ja Jennyn kanssa ympyrää aina välillä herkkuja Delille antaen. Nuts ei tule, vaikka sen toinen korva on koko ajan meihin päin suunnattuna. Lopulta Deli käy uhittelemessa Nutsiin vauhtia ja ori laukkaa kovaa Jennyn syliin. Pöllästynyt tyttö ei ota Nutsia kiinni, joten minä juoksen ottamaan säinähtäneen orin harjasta kiinni. Deli ravaa kiltisti Jennyn luo.
"Hyvä Nuts!" Kehun oria, kun se vihdoin ja viimein antoi kiinni. Syöttämme loput kaurat ja namut hevosille ja lähdemme Jennyn kanssa kävelemään raipan, liinan, Nutsin päitsien ja narun sekä Delin ja itse Nutsin kanssa tallille päin. Nauraen, iloisina, hikisinä mutta tyytyväisinä.

Vastaus:

Ihan superkiva tarina, ihanaa kun suoritit tehtäväpajan aiheen! :) Kuvailit tässä oikein hyvin ja teksti oli huolellisesti kirjoitettua sekä mukavan sujuvaa, olet kyllä kehittynyt kirjoittamisessa hurjasti tässä vuoden aikana! Tarinassa oli sopivasti myös hauskoja pätkiä, ja muutenkin tätä oli tosi kiva lukea :).

Nutsissa on kyllä välillä haastetta, mutta hyvä kun keksitte keinon saada se kiinni mahdollisimman nopeasti ;).

Tästä saat nyt palkaksi 56v€ ja sen lisäksi yhden draamamerkinnän!

• Tyyne

 

Muistithan jättää kavionjälkesi vieraskirjaan ja pyytää hoitsuksi jotakin hevosistamme? ;)

 

©2018 Virtuaalitalli Keijukumpu - suntuubi.com